31. heinäkuuta 2013

World War Z


Ohjaaja: Marc Forster
Käsikirjoitus: J. Michael Straczynski, Drew Goddard & Damon Lindeloff. Perustuu Max Brooksin romaaniin Sukupolvi Z: Zombisodan aikakirjat
Musiikki: Marco Beltrami
Pääosissa: Brad Pitt, Mireille Enos, James Badge Dale, Daniella Kertesz, Fana Mokoena, Matthew Fox & Ludi Boeken
Kesto: 2h
Ikäraja: 16 

Yhdessä hetkessä maailma rullaa tavalliseen menoonsa ja pahaa-aavistamattomat ihmiset elävät elämäänsä kuten eilenkin. Toisessa hetkessä liikenne seisahtuu, epämääräiset äänet täyttävät ilman, vastaan juoksee pakenevia ihmisiä. Tarinan ydinperhe koostuu Gerry Lanesta (Brad Pitt) vaimon ja kahden tyttären kera, jotka joutuvat kaaoksen keskelle. Gerryn kokemus entisenä YK:n tutkijana auttaa heidät pakenemaan myrskyn silmästä ja kontaktien kautta pääsevät he turvaan sotilastukikohtaan. Hengähdystauon jälkeen tarkastellaan tilannetta, jossa on eittämättä maailmanlopun meininkiä. Tuntematon virus on iskenyt ihmiskuntaan, joka tarttuu puremien kautta järjettömän nopeasti ja muuttaa ihmisistä eläimellisiä petoja. Taatakseen turvapaikan perheelleen on Gerryn lähdettävä tekemään entistä työtänsä kentälle ja selvittämään viruksen taustaa. 


World War Z on paljon kolutusta zombie teemasta harvinaisen realistiseen ja tasokkaaseen muotoon veistelty tekele. Zombie elokuvat ovat yleisesti oma guilty pleasure genreni, mutta rankkaan kuitenkin kyseiset kuvat omaksi alalajikseen, jotka kilpailevat omassa sarjassaa, eivätkä yllä "normaalien elokuvien" tasolle. World War Z tavallisesta poiketen on täysin kilpailukykyinen minkä tahansa tavallisen elokuvan kanssa ja painii siinä sarjassa vielä oikein hyvin. 

Zombie kuvat ovat pyrkineet muun kauhukuvaston tapaan kehittymään lähinnä verisyydessään, mitä enemmän gorea sen parempi-linjalla. Itsekään en ole seikkaan kiinnittänyt huomiota vaan sisuskalujen levittely zombien ruokaillessa on vaan kuulunut asiaan. World War Z on jo ikärajansa puolesta tällä osastolla kevyempi, mikä ei ole missään nimessä elokuvan puutteeksi laskettava. Elokuva keskittyykin olennaiseen: mukanaan vievään juoneen ja tunnelmaan. Edellä mainittu juoni osasto, joka kuulemma poikkeaa kaikilta muilta osin kuin perusideassaan kirjan vastaavasta, on muunnettu elokuvaan sopivampaan kehykseen ja yhden päähenkilön harteille on sysätty vastuu pyörien pyörimisestä. Toisena mainittua tunnelmaa en voi tarpeeksi alleviivata, tässä se toimii vaan kauttaaltaan koko elokuvan ajan.



Gerry Lane on päähenkilö ja hahmo, jolle lankeaa päävastuu. Brad Pitt on varma ja toimiva valinta perheen isän rooliin, kun herran julkisen kuvan perusteella isän rooli tuntuu olevan hänelle se luontevin. Onnistuneesta suorituksesta kertoo sekin, että elokuvassa ei sinänsä ajattele katsovansa enää alun jälkeen nimenomaan Brad Pitt:iä vaan Gerry Lanea. Vaimon ja äidin kengissä kävelevä Mireille Enos on itselleni entuudestaan tuntematon, mutta menee ihan uskottavasti Lanen vaimosta. Sivuosissa ei paljon hääri kasvoja, joilla olisi pitkää ruutuaikaa, mutta näistä kasvoista jotenkuten erottui Daniella Kerteszin israelilainen naissotilas Segen.

World War Z on zombie elokuva kyseisen genren yläpuolelta, jota voi suositella sellaisillekin, joita ei erityisemmin viruksen saastuttamat ihmiset kiinnosta. Mielestäni tämän hetken elokuvatarjonnan ehdoton ykkönen.



29. heinäkuuta 2013

Now You See Me - Suuri puhallus


Ohjaaja: Louis Leterrier
Musiikki: Brian Tyler 
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Mark Ruffalo, Isla Fisher, Woody Harrelson, Melanie Laurent, Dave Franco, Morgan Freeman & Michael Caine
Kesto: 2h 2min
Ikäraja: 12  

Tuntemattomaksi jäänyt huppuun piiloutunut henkilö kokoaa yhteen neljä yksittäistä ja huippulahjakasta silmänkääntäjää (Eisenberg, Fisher, Harrelson & Franco). Vuoden kuluttua nelikko, joka tunnetaan nimellä "Four Horsemen", esittää Vegasissa kohua aiheuttavan tempun, jossa he ryöstävät pankin. Tempaus herättää luonnollisesti virkavallankin huomion ja taikurit saavat peräänsä nuuskimaan etsivä Rhodesin (Ruffalo), joka haluaa perinpohjin selvittää miten he temppunsa toteuttivat. Avuksi tutkimuksiin tulee Interpolin naispuolinen edustaja (Laurent) ja neuvoja pyydetään myös taikatemppujen paljastuksiin erikoistuneelta Bradleyltä (Freeman). Four Horsemen ei kuitenkaan ole suunnitellut paljastavansa temppujaan, vaan suunnitelmissa on lisää päänvaivaa lain kouralle ja lisää huimaa illuusiota tavalliselle kansalle.


Now You See Me on ideana mielenkiintoinen, onhan yhdistelmä taikatemput ja rikokset vaan auttamattoman houkutteleva. Elokuvan alkutaipale onkin varsin lupaava ja hilaa odotuksia pikkuhiljaa huolestuttavan korkealle. Pieniä "wou, noinko se meni hetkiä" tiputellaan matkan varrella, eritoten kun joistain tempuista saadaan selville, kuinka ne tehtiin. Lopputwist puolestaan, jonka pitäisi olla se suurin pamaus elokuvassa kuin elokuvassa, ei ole kuin pieni paukku. 

Yleensä elokuvissa, joissa voit ennen loppua päätellä jo jotain, olen minä autuaan hoomoilasena kun lopulta jysähtää, enkä tosiaan osannut nähdä asiaa etukäteen. Mielestäni se johtuu vain siitä, että keskityn elämään elokuvaa, en ratkomaan mitään palapeliä, mutta tästä voidaan olla monta mieltä. Kuitenkin aina on huolestuttavaa elokuvan kannalta, jos jopa minä tajuan homman nimen etukäteen. Tämän taikatempun kohdalla jotenkin vain aavistaa loppua kohden mikä on jutun juoni, joten se ei tunnu niin hurjalta, kuin sen kuuluisi etenkin kun muu osa on ollut varsin yllätyksellinen ja tunnelmaa nostattava. 


Näyttelijäkaarti elokuvassa on todella näyttävä, joka oli myös yksi tekijä, joka veti minut tätä kuvaa katsomaan. Nelikosta pomppaa keilaan tietenkin Woody Harrelson, jonka härski ja kyyninen mentalisti vaan toimii. Kaikki kolme muutakin tekevät kiitettävää jälkeä ja minusta Franco nuorempi osaa näytellä paremmin kuin isoveljensä. On sanomattakin selvää, että vanhemmat herrat Freeman ja Caine ovat järisyttävän hyviä. Rhodes hahmona on vähän pliisu, mutta Ruffalo saa onneksi hahmoon hieman eloa. Melanie Laurentin hahmo puolestaan jää näyttelijästään huolimatta vaisuksi. Ylipäätänsä henkilöhahmot elokuvassa jäävät pintapuolisiksi ja tuntuu, että näyttelijöitä saa kiittää tavallista paremmin tehdystä työstä, kun ovat tuoneet hahmoihinsa edes pintaraapaisua syvempää.

Now You See Me on loppujysähdyksen uupumisesta huolimatta kekseliäs ja oikein viihdyttävä kesäelokuva



23. heinäkuuta 2013

Itse ilkimys 2


Ohjaaja: Pierre Coffin & Chris Renaud
Musiikki: Heitor Pereira & Pharrel Williams
Äänirooleissa (orig): Steve Carell, Kristen Wiig, Benjamin Bratt, Russell Brand, Miranda Gosgrove, Ken Jeong, Steve Coogan, Elsie Fisher & Dana Gaier
Äänirooleissa (dub): Ville Haapasalo, Katja Aakkula, Maria Takaki, Carl-Christian Grundman, Tuuli Inkinen, Sasu Moilanen, Kristiina Brask, Jarmo Koski, Petrus Kähkönen, Krista Kosonen, Jarkko Tamminen & Katja Sirkiä
Kesto: 1h 38min
Ikäraja: 7

Kuun taivaalta edellisessä elokuvassa varastanut superkonna Gru on keskittynyt viime aikoina konnuuksien sijaan olemaan superisä kolmelle tytölleen. Tohtori Nefario ja tsiljoona keltaista minionia ovat saaneet jatkaa Grun alaisuudessa hillojen ja hyytelöjen tuottajina. Tyttökolmikosta Margo alkaa osoittaa kiinnostusta poikia kohtaan ja romantiikka ei ole kaukana Grun:kaan elämästä, kun Agnes alkaa pukea sanoiksi haaveensa äidistä. Naispuoleinen agentti Lucy tupsahtaakin Grun elämään, mutta ei tosiaankaan romattisissa aikeissa, vaan värvätääkseen Grun konnien sielunelämän asiantuntijana, auttamaan saamaan kiinni ostoskeskuksessa lymyilevän roiston.   


Ensimmäinen Itse Ilkimys kuuluu ehdottomasti animaatiokuvien kärkisijoille. Ilmestyessään se erottui tusinatavarasta edukseen, etenkin kun kyseessä ei ollut perus Pixar tai Dreamworks. Tämä näkyi virkistävän erilaisena tarinana, joka kuitenkin vetosi niin aikuiseen kuin nuorempaankin yleisöön. Itse Ilkimys 2 ei jatko-osa leimastaan huolimatta jää kuitenkaan kovin kauaksi ensimmäisen osan loistavuudesta vastoin omiakin odotuksiani. 


 Ihan ensimetreillä olin aavistuksen skeptinen, vain koska ensimmäinen elokuva oli niin mahdottoman HYVÄ ja pari ekaa vitsiä aiheutti vain pienen hehe-reaktion. Sitten elokuva alkaa heittää vettä myllyyn eritoten huumorin osalta ja pitkälti loppuelokuva menee vuoroin nauraen vedet silmissä, vuoroin pää pyörällä toiminnasta ja on siellä joukossa niitä hiljaisia, herttaisia ja haikeitakin hetkiä. Siinä missä ensimmäisen elokuvan tunnepisteen loivat tytöt ja Grun heltyminen heihin ja isän rooliin astuminen, ammentaa jatko-osa tunnepuolen Grun huonosta itsetunnosta oman ulkonäkönsä ja naisten suhteen, jonka taustalla on kuitenkin sen rakkauden ja hyväksynnän kaipuu. 


Itse ilkimys 2:kaan ei kuitenkaan olisi mitään ilman noita keltaisia hurmureita, ihania ja kuolettavan hauskoja minioneita. Juuri kun ajattelisi, että noiden kävelevien juustonaksujen vitsivarasto olisi jotenkin ensimmäisen osan jälkeen ehtynyt, ehei, vaan se nousee jopa uudenlaisiin muotoihin (hihi). Elokuvan lopussa kannattaa sitten varautua kunnon vatsakramppeihin kaikesta nauramisesta, sillä tiedossa on vielä minioneiden muutama nauruuntukahduttava musanumero. 

Itse Ilkimys 2 on edellisen osan tapaan vaan hiton hyvä animaatiokuva ja jos edellistä ei jostain syystä ole nähnyt vielä, niin äkkiä korjaamaan se vääryys ja sitten kattomaan tämä.

Hehe, beba






18. heinäkuuta 2013

Konemies lomalla


Olen edelleen hengissä, vaikka täällä on hiljaisempaa ollutkin. Työkiireisiin ei voi nyt vedota, sillä lomalla olen jo kolmatta viikkoa. Edellinen viikko meni vain täydellisissä matkahumu tunnelmissa, eikä alkuviikolla leffoista kirjoittamisesta tullut mitään, kun aivot olivat jo asennoituneet lähtemään maailmalle. Suunnattiin paremman puoliskon kanssa pidennetylle viikonloppulomalle kuvankauniiseen Prahaan. Eikä ihmekään, että koko reissu tuntui olevan kuin elokuvista, onhan Prahassa kuvattu muun muassa tämmöisiä elokuvia


Muutoin matkallamme ei ollut mitään tekemistä elokuvien kanssa, lukuunottamatta pientä vahanukke museota, joka varmasti on vain köyhän miehen Madam Tussaud's. Museossa oli enemmänkin historiallisia hahmoja ja vaikuttajia sekä kuvataiteilijoita, mutta bongasimme myös pari näyttelijääkin. Joku kaunis päivä jossain lähitulevaisuudessa tullaan katsastamaan sitten se ihan oikea Madam Tussaud's, sitä odotellessa.






Toinen aikaa ahkerasti syövä pirullinen keksintö on Netflix, jonne ollaan rekisteröidytty kuukauden ilmaiselle kokeilulle, mutta on aikas selvää, että sitä jatketaan. Eniten sieltä tulen katsomaan nimenomaan sarjoja, kun nykyään perinteisestä töllöttimestä ei tunnu tulevan yhtään mitään ja pitäähän sitä nyt vähän olla ajan hermoilla. Katselussa on jo ollut esimerkiksi Myytimurtajat (vaikka ne onkin jo suurimmaksi osaksi ennestään nähty, mutta noiden touhuja kattelee aina vaan uudestaan), Pushing Daisies! Ja vielä Doctor Who! Sitten kun alkaa sisältö loppua, viritellään kone uskomaan olevansa ameriikassa. Tähän asti olen kyllä tykkäillyt, vaikka jostain sarjoista on harmillisen vähän tuotantokausia.




9. heinäkuuta 2013

The Bling Ring


Ohjaaja: Sofia Coppola
Käsikirjoitus: Sofia Coppola
Pääosissa: Emma Watson, Leslie Mann, Taissa Farmiga, Erin Daniels, Israel Broussard, Katie Chang, Stacy Edwards, Halston Sage, Gavin Rossdale, Claire Julien & Nina Siemazko
Kesto: 1h 30min
Ikäraja: 16  

Hollywoodin harvoihin naisohjaajiin kuuluvan Sofia Coppola uusin elokuva vie katsojan jälleen materian houkutuksen äärelle. Tositapahtumiin pohjaava Bling Ring kertoo joukosta nuoria, jotka havittelevat julkkisten glamour elämää ja päästääkseen kosketuksiin ihannoimansa elämäntyylin kanssa, alkavat he ryöstää julkkisten koteja. Marc Hall (Israel Broussard) astuu kouluun uutena poikana, jonka ulkoisesti suloinen Rebecca Ahn (Katie Chang) ottaa siipiensä alle. Tytön esimerkkiä seuraten he satunnaisesti tutkailevat läpi esimerkiksi lähitienoon autot kyytiin unohtuneiden lompakoiden varalta, kunnes Rebecca saa idean murtautua ensimmäisen kerran jonkun toisen kotiin. Rahankuvat silmissä he seuraavat julkkisten menoliikennettä ja aina tarpeeksi houkuttelevan henkilön ollessa varmasti poissa kotoa, menevät he kokeilemaan onneaan ja putsaavat mukaan mahdollisesti käteistä, laukkuja, kenkiä, koruja... Samaan touhuun ryhtyy mukaan lisää tyttöjä, muun muassa melkein siskokset Nicky (Emma Watson) ja Sam Moore (Taissa Farmiga). Kaikki "hyvä" loppuu kuitenkin aikanaan, eikä Bling Ring porukan seikkailut ole siitä poikkeus.


The Bling Ring on mielenkiintoinen tapaus, joka sinänsä ei tuomitse eikä paasaa, vaan tuntuu Coppolamaiseen tapaan vaan seuraavan elämää sivusta. Nuorten moraalin ollessa vähintään arveluttava, pääsee kuitenkin jollain tasolla näkemään maailman heidänkin silmin. Elokuva juonen kaaressa ei ole sinänsä suuria nousuja eikä laskuja eikä yllätyksiä hihassa, joten jatkuva saman rakenteen ramppaaminen saa tämän ehkä joillekin tuntumaan tylsältä. Itse tykkään kuitenkin juuri tälläisestä oikeaan elämään pohjaavasta rytmityksestä, joka tuo elokuvan nenän eteen todellakin niinkuin seuraisit nuorten menoa reaaliaikaan. Coppola pelailee jälleen myös hiljaisuuden, iskevien musiikkikappaleiden ja näiden reippaan vaihtelun avulla, joka toimii oivana tunnelman petaajana. 

Näyttelijöiden puolella itse Bling Ring rypäs on suurelta osin tuntematonta naamaa. Lukuunottamatta tietysti Emma Watsonia, jota ansioikkaasti päällevedetyn roolihahmon takaa tietyllä tapaa jopa erottaisi Hermioneksi. Neiti Watson imitoi tosielämän malliaan jokaisella tavullaan ja eleellään. Uusista naamoista erottuu Rebeccan esittäjä Katie Chang, jonka somilla kasvoilla koroilee milloin nautinnonahne ja viekas hymy, milloin sisältä tyhjän tytön katse. Sivurooleissa nuorten absurdia maailmankuvaa ja moraalia vastaa vähintää yhtä absurdi maailmanparantaja äiti Moore, jota tulkitsee puolestaan Leslie Mann. Taustalla hyvin viattoman oloisesti ohi mennen vilahtelee muun muassa Kristen Dunst ja itse Paris Hilton, joka oli alkuperäisen ryhmittymän kuuluisin uhri ja joka antoi vielä oman asuntonsa tämän elokuvan kuvauksiin. Kieltämättä hekumallista on päästä kurkkimaan suoraan tähden asunnon seinien sisälle.


The Bling Ring on toisaalta hyvin seesteinen, toisaalta yli laidan kupliva elokuva, jossa pääsee melkein luvattomalta tuntuvalle matkalle nautinnonhakuisten nykynuorten pään sisään. 

P.S. Tämän näin Kino123:ssa ja oli erittäin hyvä idea käydä shoppaamassa Veturin kaupoissa ennen elokuvaa, sillä viimeistään tämän katsomisen jälkee, tulee ainakin pieni hinku saada jotain uutta




8. heinäkuuta 2013

The Lone Ranger


Ohjaaja: Gore Verbinski
Käsikirjoitus: Justin Haythe, Ted Elliot & Terry Rossio
Tuottajat: Jerry Bruckheimer & Gore Verbinski
Musiikki: Hans Zimmer
Pääosissa: Johnny Depp, Armie Hammer, William Fichtner, Tom Wilkinson, James Badge Dale, Ruth Wilson, Barry Pepper & Helena Bonham Carter
Kesto: 2h 29min
Ikäraja: 12

Lone Ranger pohjaa Yhdysvalloissa vanhemman polven tuntemaan legendaarisen radiokuunnelmaan Yksinäisestä ratsastajasta ja tämän aisaparista Tontosta, josta seurasi vielä menestynyt televisiosarjakin. Villin lännen ytimeen mennään elokuvassakin, joka alkaa asianajaja John Reid matkatessa junalla takaisin kotikonnuilleen. Samassa junassa kahlittuna rautoihin on pahamaineinen Butch Cavendish matkalla kohti omia hirttäjäisiään ja omintakeinen intiaani Tonto. Murhamies lipeää kuitenkin oikeuden käsistä ja juna saapuu asemalle hieman aiottua suuremmalla rytinällä. John Reid pyrkii pitämään edelleen kiinni sivistyneen maailman moraalista tässä jumalan selän takana olevassa kaupungissa, jossa villit vaanivat rajan takana ja oikeus tapahtuu aseita laulattamalla. Mitä pidemmälle tarina rymistelee, sitä hankalampi John Reidin on pitää periaatteistaan kiinni, kunnes ainoa vaihtoehto saada oikeus toteutumaan, on laittaa kasvoilleen naamio ja mennä laitapolkujen kautta tavoitteisiinsa. Vanavedessä valokeilaa rakastaen menee Tonto, jonka polut puolestaan ovat pitkään tutkimattomat.


Siinä missä Man of Steelin kohdalla odotukset olivat aikas korkealla, en uskonut Lone Rangerin olevan kovinkaan kummoinen viimeisimmän Piratesin perusteella. Etenkin elokuvasta julkaistu ylipitkä traileri vaikutti paljastavan kaiken elokuvasta jo etukäteen, mutta kuinkas kävikään, elokuvalla olikin vielä monen monta korttia hihassaan. Lone Ranger ylitti odotukset reippaasti ja on seisoo jopa Mustan helmen kirouksen tasolla kaikessa viihdyttävyydessään. 

Lännenelokuvat ovat alkaneet tässä pikkuhiljaa kolahtaa omalla kohdallani ja alunperin kiinnostuksen laukaisi uusi True Grit, joka oli julmetun hyvä ja jonka ansiosta ostin sen vanhankin version, johon ihastuin yhtä lailla. Kyseessä on siis genre, josta en olisi vielä kolmisen vuotta sitten voinut ikinä uskoa pitäväni. Vaikka en vielä ole katsonut tarjonnasta kuin murto-osan, on vastaan tullut muutama tylsempi tapaus (El Dorado, Red River), kuin myös uusia suosikkeja (Revolverimies, Nimeni on Trinity) ja ymmärrän viimein John Waynen päälle. Lone Ranger on hyvin genreään rakastava ja onnistuu vangitsemaan juuri sen oikein villin lännen menon toisaalta sen karuudessaan, mutta kuitenkaan unohtamatta huumorin merkitystä. Kun taustalla on tosiaan tämä kova kolmikko (Verbinski, Bruckheimer & Depp) maistuu seikkailu suussa vielä elokuvan jälkeenkin. En voi olla mainitsematta myöskään Zimmeriä, joka toisin kuin Man of Steelissä, erottuu sävellyksillään taustalta. 



Johnny Depp tekee hänelle ominaista jälkeä, voisi jopa ajatella Jack Sparrown siirtyneen lännenmaisemiin ja pukeutuneen intiaaniksi. Tonto on toimiva "sivuhahmo", mutta voisi pysyä aavistuksen sivummallakin, mutta tehtävä osoittautuu miltein mahdottomaksi. Armie Hammerin Yksinäinen ratsastaja on mielestäni erittäin onnistunut, eikä jää onneksi Tonton varjoon, vaan onnistuneesti peilaa itseään tämän koheltajan kautta. Pariin otteeseen elokuvan aikana olisi toivonut imdb:in olevan vilkaisun päässä, kun häiritsevän tuttuja naamoja putkahteli esiin joka puskan takaa. Myöhemmin kotona selvitin itse Butch Cavendishin olleen Yön ritarissa pankkiirina ja puolestaan ratsujoukkojen komentajan missäpä muualla kuin True Grit:ssä. Elokuvan aikana itsekseen hymyilyä aiheutti intiaanien joukossa lymyilevä Jacobin isäukko. Muutamassa jutusta Lone Ranger:stä on kritisoitu Helena Bonham Carteria ja hänen näennäisen "turhaa roolia", mutta itse kuulun Team Helenaan, joten minusta hänen roolinsa oli vähintään yhtä herkullinen kuin Tonton ellei vielä herkullisempi. Rouvan huomattavasti lyhyempään ruutuaikaan on saatu yllättävän paljon sisältöä ja c'mon, Helena norsunluu puujalalla ja punaisella hiuspehkolla, damn!


Lone Ranger on kosolti menoa ja meinikiä, mutta muistaa antaa pölynkin laskeutua. Erittäin toimivaa kesäviihdettä, eikä pitkä kestokaan tunnu tämän höyryjunan kyydissä. Suosittelen!



Loppuun vielä ihan mahtisovitus ihan mahtitoimintapläjäyksestä!



6. heinäkuuta 2013

Man of Steel


Ohjaaja: Zack Snyder
Käsikirjoitus: David S. Goyer
Musiikki: Hans Zimmer
Pääosissa: Henry Cavill, Michael Shannon, Amy Adams, Diane Lane, Kevin Costner, Russell Crowe, Laurence Fishburne, Antje Traue & Julia Ormond
Kesto: 2h 28min
Ikäraja: 12 

Man of Steel on Teräsmiehen uusin valkokangas versio, jossa voimansa ovat yhdistäneet ohjaaja Zack Snyder ja tuotantopuolelta (myös ohjaajana varsin maineikas) Christopher Nolan. Teräspojun tarina alkaa vaikuttavalla kertomuksella Krypton planeetan ollessa tuhon partaalla ja vielä sisällissodankin kourissa Kenraali Zod:n toimesta. Teräsmiehen vanhemmat Jor-El ja Lara haluavat suoda pojalleen mahdollisuuden elämään ja päättävät lähettää tämän aluksella turvaan oman planeettansa rapistumisselta mukanaan vielä tarvittava koodi Kryptonin uudelleenluomiseen. Kryptonin murentuessa rusinoiksi, rantautuu avaruusalus planeetalle maa, keskelle Smallvillen peltoja. Yliluonnollisen pojan löytävät maanviljelijäpariskunta, jotka ottavat "Clarkin" omaksi pojakseen. Erityisesti isä Jonathan Kent pitää tärkeänä, että Clarkin erikoispiirteet pysyvät salaisuutena, koska hän ei usko maailman olevan vielä valmis. Tätä näkemystä pitkälti tukee lapsuuden muistojen takaumat, joissa nämä eroavaisuudet muista ovat tulleet esille jopa tahtomatta. Aikuisiälläkin Clark pyrkii pitämään matalaa profiilia, kunnes oman uteliaisuutensa myötä, hän tulee lähettäneeksi merkin olinpaikastaan vielä elossa olevalle Kenraali Zod:lle. Maailmalta piilottelusta tulee mahdotonta Zod:n kirjaimellisesti toitotettua asiasta varmasti kaikille kuuleville korville. 


Man of Steel on ollut omalla listallani siellä kesän odotetuimpien joukossa, voisi sanoa jopa kärkisijalla. Odotukset olivat siis väkisinkin himpun korkealla ja huolimatta Snyderista, jolla on listallaan muutama hyvä ohjaus ja loput sitten täyttä kuraa, olin laskenut kuitenkin paljon yhdistelmä Nolan & Zimmer varaan. Vaikka Man of Steel on satavarmasti se paras Teräsmies aiheesta pykätty elokuva, ei sekään kuitenkaan täytä täysin odotuksia ja yllä esimerkiksi Nolanin Batman trilogian kanssa samoille tasoille. 

Alkusoittona toimii loistavasti mitä tapahtui Kryptonille ja miten Clark päätyi maapallolle. Tämä osio olikin se mikä nostatti ensialkuun tietoisesti hillityt odotukset väkisinkin korkealle. Olin vielä ihan samassa veneessä lapsuustakaumien kanssa ja kaikessa mikä edes hieman päästi katsojaa Teräsmies hahmon iholle eli suomeksi kohtaukset, joista pystyi näkemään Nolanin kädenjäljen. Clarkin isän kuolema onnistuu riipaisemaan kuin myös ensimmäiset lennot Teräsmiehenä Clarkin saatuaan vastaukset siihen kuka hän on, vetoavat perusjannuunkin, joka varmasti joskus elämässään kyselee omaa tarkoitustaan. Lentoretkessä on myös tarvittavaa kepeyttä ja toivoa, joka myöhemmin valitettavasti haudataan liian tympeään tunnelmaan. 


Sitten elokuvassa alkaa haista Snyder, vaikka niitä hiiiiiidastuuukksia ei näykään. Loppuvaiheen vai pitäisikö sanoa lopputunnin ajan täyttävä toimintasirkus vie pohjan yksittäiseltä suurelta klimaksilta, kun sellaisia tarjoillaan toinen toisen perään. Katsoja turtuu tsiljoonan ensimmäisen ryminäkarusellin kierroksen kohdalla, joilloin viimeinen ilmeisesti klimaksiksi tarkoitettu yhteenotto, on vaan sellainen "get on with it". Joo on hienon näköistä ja siistiä, mutta ei sitä erkkikään jaksa loputtomiin. 


Itse Henry Cavill on uskottava Teräsmies ja hänellä on vakavassakin olemuksessaan sitä tunnetta mukana, erittäin hyvä valinta rooliin siis. Sivuosastolla omaan mieleeni olivat onnistuneita Clarkin molemmat vanhemmat (Kentit ja Kryptonilaiset), Laurence Fishburne, pahisjätkä ja pahisnaikkonen. Amy Adams sinänsä on ihan okei Lois Lanen rooliin, mutta hemmetti millaiseksi neito pulassa hahmoksi tämä rooli on tehtykään. Itseäni alkoi jo tympiä toistuva Lois Lanen pelastelu ja etenkin kun kohtaus, jossa Lois ja Clark ovat pellolla tms. kahdestaan juuri tapahtuneen pelastuksen jälkeen, toistui laskujeni mukaan kolme kertaa! Ja sitten tämä Lois Lanen tupsahtelu joka halvatun paikkaan, missä nainen on varmasti tapaturma altis. Etenkin se Lois Lanen ottaminen mukaan sinne lentohärveliin, siis eikö kukaan muu oikeasti olisi osannut laittaa palikkaa vastaavaan aukkoon?! puuh...

Man of Steel on hyvä, mutta ei NIIN hyvä. Jos arvotte tämän ja Lone Rangerin välillä, niin jälkimmäinen!




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...