31. elokuuta 2015

Elämältä kaiken sain


Ohjaaja: Mika Kaurismäki
Käsikirjoitus: Mika Kaurismäki & Sami Keski-Vähälä
Pääosissa: Vesa-Matti Loiri, Armi Toivanen, Peter Franzén, Lenita Susi, Jani Volanen, Anna-Maija Tuokko, Janne Valve & Jaana Saarinen
Kesto: 1h 43min
Ikäraja: 12 

Elämältä kaiken sain kertoo Tiinasta (Toivanen), joka saapuu miehensä Tomin (Franzen) ja tämän teini-ikäisen tyttären Emilian (Susi) kanssa katsomaan pitkästä aikaa omaa isäänsä Urhoa (Loiri).  Urho maijailee Tiinan entisessä lapsuudenkodissa ja on päästänyt sekä kodin, että itsensä pahasti repsahtamaan. Varsinkin isänsä terveydentilasta järkyttynyt Tiina päättää kotipalaverin jälkeen muuttaa Tomin ja Emilian kanssa takaisin lapsuutensa maisemiin. Uusioperhe kuvioista jo valmiiksi kipuileva Emilia ei ole hyvillään tästä käänteestä. Urho taas ei tunnu kaipaavaan mitään ylimääräistä huseerausta vanhaan ja totuttuun. Tomi puolestaan tsemppaa kaikkia ja on intopinkeänä tekemässä remonttihommia, jotka eivät ole hänen vahvinta alaansa. Pian tarvitaan paljon jäähyjä vähän jokaiselle ja ammattitaitoinen remonttimies.


Vaikka en vieläkään ole kotimaisten elokuvien suurkuluttaja, on kiinnostukseni vuosien mittaan huomattavasti noussut kotimaisen elokuvan suhteen. Taso on alkanut parantua vuosi vuodelta ja perinteistä erittäin vaivaannuttavaa kotimaista kuvaa saa jo vähän hakea. Elämältä kaiken sain oli ehdottomasti nähtävien listalla heti trailerin bongaamisesta lähtien. Eräs suuri syy oli vakuuttavassa näyttelijäkaartissa, varsinkin Veskussa, jonka karismaa olen pikkuhiljaa oppinut ymmärtämään. Tähän on vaikuttanut vahvasti kahden erittäin läheisen ihmisen "fanitus" Veskun taiteilijasielua kohtaan ja sen ohella nähty Vesku-elokuva sekä Vain elämää-sarjan paras eli kolmas kausi. Tässä elokuvassa vilahtaakin yksi Vain elämää-sarjaan liittyvä rallatuskohtaus.

Elämältä kaiken sain puksuttaa todella pitkälle hyvien hahmojensa varassa, jotka ovatkin elokuvan parasta antia. Varsinkin Tiinan ja Urhon kitkaisia välejä tuodaan alinomaan tapetille ja näistä tuntui pitkään muodostuvan elokuvan pääjuoni. Odotin talon remontin kehittyvän sivussa samaa tahtia, kuin keskeiset ihmissuhteet. Välissä on muutamia hieman irrallisia hassutteluja, jotka kuitenkin menettelee, koska hahmot vaan ovat niin sympaattisia. Koskettavimmat hetket ovatkin hahmojen väliset, niin surussa kuin ilossa, varsinkin yllättävä ystävyys Urhon ja Emilian välillä. 


Loppua kohden juoni alkaa kuitenkin liikaa haarautua tai pikemminkin pääjuoni jotenkin unohtuu ja tilalle tuodaan uusi rikosdraaman poikanen. Tämä syö hieman elokuvan loppua, joka jää turhankin Woody Allenmaisen avoimeksi, varsinkin kun elokuva syötti niin pitkään kuvitelmaa hahmokehityksellisestä määränpäästä. Pääteemoja, joita tässä olivat alun perusteella tulehtuneet perhesuhteet, uusioperheily ja esimerkiksi alkoholismi, ei tulisi niin vain jättää loppumatkasta pois. Väkisin jää kaipaamaan sitä muutaman sanan keskustelua tai elettä Tiinan ja isänsä välille, josta seuraisi edes jotain selkeämpää johonkin suuntaan. Tämä osuus on skipattu kokonaan ja hypätty suvannolliseen yhteislauluhetkeen, jonka jälkeen lopputekstit jo rullaavaat kielttämättä vähän puun takaa.


Kuten todettua hahmokaarti on kaikkine osineen erittäin onnistunut näyttelijävalintoja myöten. Veskun Urho on erittäin tyypillinen Loiri-hahmo, ilmeisen tarkoituksellisesti kirjoitettu juurikin sellaiseksi. Armin ja Veskun keskinäinen kemia on aivan huikeaa ja ylipäätänsä Armin roolisuoritus on erittäin kova ja hahmon kipuilut kipeän samaistuttavia. Peter Franzenin Tomi on kanssa mainio hieman liiankin myötäilevänä isukkityyppinä, joka pitkään yrittää vaan tuoda päivänpaisteen muiden päivään. Lenita Susi on nuori lahjakkuus, jonka tulkitsemassa Emiliassa on loppuunkolutun angstin sijaan suurta pohdiskelijaa ja suurta herkkyyttä. Kohtaus, jossa Emilia on piilossa kuusen alla, on vain kertakaikkiaan riipaiseva.

Lopun juonivaihdoksen luomasta hämmennyksestä huolimatta, Elämältä kaiken sain on kuitenkin katsottavan arvoinen elokuva vahvan hahmokaartinsa ja sen jättämän yleisen hyvän mielen tähden.


25. elokuuta 2015

Southpaw


Ohjaaja: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Kurt Sutter
Musiikki: James Horner
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Rachel McAdamns, Forest Whitaker, Curtis "50 cent" Jackson, Oona Laurence, Naomie Harris, Victor Ortiz, Miguel Gomez, Beau Knapp, Rita Ora, Clare Foley, Skylan Brooks & Malcolm Mays
Kesto: 2h 3min
Ikäraja: 16

Billy Hope (Gyllenhaal) on kovan luokan ammattinyrkkeilijä, jonka nousujohteinen ura on mahdollistanut myös maallisen mammonan. Ylellisyyksistä ja taloudellisesta turvasta nauttivat lisäksi vaimo Maureen (McAdams) ja tytär Leila (Laurence). Menestyksen varjopuolena on fyysisen kivun lisäksi läheisille koituva henkinen tuska. Varsinkin Maureen olisi valmis jo pitämään taukoa nähdessään miten kisat vaikuttavat pikkuhiljaa miehensä psyykkeeseen, mutta manageri olisi taas asioista toista mieltä. Päätöksiä ei kuitenkaan ehditä tekemään loppuun asti, sillä Hopen maailma ehtii romahtaa henkilökohtaisen tragedian vuoksi. Hädän hetkellä Hope huomaa läheisiksi luulemansa ihmisten vain kaikkoavan kauemmaksi hänen luotaan ja menetyksen kierre vain pahenee. Hope löytää itsensä täysin pohjalta, nujerrettuna ja kaiken menettäneenä. Tyttärensä tähden hänen on kuitenkin noustava pohjalta.


Southpaw:ta en olisi tajunnut mennä katsomaan, jollei kollega sitä olisi ehdottanut. Ennakkokäsitykseni elokuvasta oli, että se olisi pitkän kaavan mukainen hieman jopa pitkästyttävä nyrkkeilyelokuva, eikä todellakaan itselleni ominta katsottavaa. Meinasin oikeasti harkita vielä eri elokuvan katsomista, joka olisi samoihin aikoihin alkanut, mutta onneksi en vaihtanut lennossa! Southpaw ei ollut pitkäveteistä nähnytkään, eikä kestokaan tuntunut yhtään missään (eihän se edes pitkä elokuva olekaan), kun elokuva vaan vei mukanaan. Itse pidin elokuvasta niin paljon, että se kyllä nousi jopa tämän hetken leffateatteritarjonnan ykköseksi. Asiaan vaikuttaa varmasti myös se, että jossain kohtaa huomasin elokuvan haiskahtavan vahvasti Oscareiltakin. 

Hirmuisesti en ole muita nyrkkeilyelokuvia nähnyt, vaikka pikaisen koluamisen jälkeen, niitähän on tullut ulos tasaisin väliajoin (viimeisimpiä mm. Million Dollar Baby, Taistelija, Legendat kehässä). Vertailukohtia ei siis paljon ole, mutta perusjuonihan tässä elokuvassa on aivan tuttua kauraa: päähenkilö syöstään alas, häneltä viedään kaikki, kunnes hän tekee kaikkien vaikeuksien kautta nousun jälleen huipuille. Tutusta juonesta ja ennalta-arvattavuudesta huolimatta (minä en kyllä taaskaan arvannut, koska uppouduin hetkeen) elokuva tekee pienen pieniä poikkeuksia matkan varrella. Yksi tälläinen on ns. loppukohtaamisen käsittely, sillä siitä ei tehdä sellaista hyvä vs. paha numeroa kuin odottaisi. Päähenkilön motivaatiotkin on haettu hieman eri kautta, eikä kosto ole se päällimmäisin. 


Tärkein elementti elokuvassa on kuitenkin sen välittämä tunne, se on aidosti koskettavaa draamaa. Päähenkilön vaikeuksista ei ole venytetty mitään suurta ja liioiteltua kärsimysnäytelmää, vaan kaikessa karuudessaan, se on silti realistista. Muutkin hahmot on otettu huomioon ja mietitty heidän kokemuksensa suhteessa päähenkilöön. Kaikista dynaamisin näistä on Billyn suhde tyttäreensä ja sen saaminen takaisin. Molempien tuntemukset ja reaktiot ovat täysin ymmärrettäviä ja samaistuttavia. Pitkästä aikaa huomioni kiinnittyi myös kuvasymboliikan käyttöön, joista selkein oli Billyn ensisaapuminen Tickin salille hänen noustessa pimeässä portaikossa valoa kohti. Nostaisin esille myös kuvauksessa käytetyt onnistuneet hidastukset ja esimerkiksi kuvakulmat, joissa tuntuu, että olet itse kuvaamassa matsia.


Jake Gyllenhaalia käy oikeastaan jo sääliksi, koska hän tekee todella todella todella upean roolisuorituksen, jota voisi luonnehtia jotakuinkin täydelliseksi. Fyysisen näyttelemisen saralla pystyy tuntemaan toki iskut itse matsitilanteessa, mutta myös matsien jälkeen jokaisen vihlaisun pienestä käden nostostakin. Henkinen puoli tulee esiin jo pienen pienistä kasvojen eleistä ja varsinkin silmistä. Sääliksi käy siksi, että jos nyt ehdokkuus irtoaa, on häntä vastassa erittäin suurella todennäköisyydellä Eddie Redmayne elokuvasta Danish Girl..., jolloin kellään ei ole mitään jakoa. Rachel McAdams ja etenkin nuori Oona Laurence tekevät erittäin hyvää jälkeä hekin. Sivuosista nostaisin kuitenkin esille potentiaalisena sivuosapysti-ehdokkaana Forest Whitakerin, joka on erittäin sympaattinen ja karismaattinen paljon nähneen Tickin roolissa. 

Southpaw on hieno ja liikuttava nyrkkeilydraama, josta allekirjoittanut povaisi kovasti ns. Oscar-elokuvaa.

Koska trailerit spoilaa taas liikaa, laitan tähän Eminemin Phenomenal-biisin elokuvasta:

 


P.S. Tämä on viimeinen elokuva, johon edesmennyt James Horner ehti säveltää musiikin ennen kuolemaansa

 

22. elokuuta 2015

Paper Towns


Ohjaaja: Jake Schreier
Käsikirjoitus: Scott Neustadter & Michael H. Weber, perustuu John Greenin samannimiseen kirjaan
Musiikki: John Debney & Son Lux
Pääosissa: Nat Wolff, Cara Delevinge, Austin Abrams, Justice Smith, Halston Sage, Jaz Sinclair, Griffin Freeman, Caitlin Carver, Cara Buono, Meg Crosbie & Ansel Elgort
Kesto: 1h 48min
Ikäraja: 7

Paper Towns elokuvan pääosassa on viimeistä lukiovuottaan suorittava Quentin Jacobsen (Wolff). Vähintään yhtä isossa osassa on Quentinin päiväuni Margo (Delevinge), joka asuu viereisessä talossa ja jonka kanssa Q tapasi temmeltää heidän ollessa vielä penskoja. Sittemmin Margon saavuttaessa suositun statuksen koulumaailmassa, on eri kategoriaan kuuluvasta Q:sta tullut tälle näkymätön. Kuvio muuttuu yllättäen Margon pelmahtaessa eräänä yönä Q:n ikkunasta pyytäen apua omalle luovalle kostoretkelleen. Kaksikko löytää taas yhteyden (ainakin Q:n puolelta), mutta edellisen yön taika on seuraavana päivänä täysin rauennut, kun Margoa ei löydy enää mistään. Margon vanhemmat viis veisaavat tilanteesta, sillä tämä ei ole neidin ensimmäinen karkureissu, mutta Quentin sen sijaan kokee edelleen tarpeen löytää Margon. Pian hän huomaa, että mysteerityttö on jättänyt jälkeensä vihjeitä olinpaikastaan.


Paper Townsin pohjalla on John Greenin kirja, jonka suomennos kantaa nimeä "Arvoitus nimeltä Margo". Kyseessä on samainen kirjailija, jonka kynästä syntyi myös menestynyt ja kaikkia suuresti itkettänyt Tähtiin kirjoitettu virhe, josta tehtiin viime vuonna yhtä itkettävä elokuvaversio. Paper Townsin kohdalla ei kannata kuitenkaan odottaa aivan samanlaista kokemusta, kuin Tähtiin kirjoitetun virheen kanssa. Vaikka sekin antaa yhtä lailla viipaleensa nuorten maailmasta, ei se ole aivan niin kompakti elokuva kuin edeltäjänsä, eikä edes yritä olla samanlainen itkupuristin.

Paper Towns on pohjimmiltaan nuorten lukiodraamaa kypsemmillä mausteilla ja taiteellisemmalla otteella. Hyvällä maulla valikoiduista alkukuvista ja radiohiteistä poikkeavasta soundtrackistä, on heti selvää, että kyseessä on elokuva, joka seisoo hyvän matkan päässä teinihömpästä.  Mielleyhtymiä tulee tietenkin Tähtiin kirjoitetun virheen ohella Boyhoodiin ja Bling Ringiin sekä Green-filmatisointien käsikirjoittajakaksikon toiseen tuotokseen The Spectacular Now-elokuvaan (josta todella tykkäsin). Elokuvan nimi Paper Towns viittaa kartantekijöiden luomiin kuvitteellisiin kaupunkeihin, joita käytettiin plagioinnin estämiseksi. Margon hahmo valottaa elokuvassa nimen toisesta merkitystä puhuessaan paperi-ihmisistä paperikaupungissa viitaten kaiken pintapuoleisuuteen ja todellisen merkityksen puuttumiseen.


Elokuvassa on omat kompastuskivensä eli syyt, miksi se ei ole aivan oksat pois, vaikka hyvä kuva onkin. Yksi huono puoli on koskettavuuden jääminen hieman pintapuoleiseksi, johon väkisinkin vaikuttaa jälleen alitajunnassa kumpuilevat mielleyhtymät Tähtiin kirjoitettuun virheeseen. Potentiaalia tunteiden riepotukseen olisi ollut enemmänkin, mutta se on jätetty vain puoliteholle. Loppupuoliskossa itseäni alkaa häiritä myös Margon yhtäkkinen nosto takaisin jalustalle, vaikka siinä kohtaa luulin, että kaikki häneen liittyvä on jo jätetty taakse. Se syö päähenkilö kehityskaarta, joka oli muuten menossa ns. oikeaan suuntaan. 


Pääosan Nat Wolff on aikaisemmin tuttu sivuroolistaan Tähtiin kirjoitetussa virheessä. Poikaa ei olisi sen perusteella äkkiseltään osannut laittaa johtorooliin, mutta hän osoittautuukin olevan siihen oikea löytö. Cara Delevinge puolestaan tuntuu jo himpun verran yliarvosteltulta, vaikka ihan kohtuullinen onkin. Osa Margon mystisyydestä tuntuu olevan ammennettu vain Caran erikoisesta ulkomuodosta ja olemuksesta. Päähenkilön kaverit vaikuttavat ensin olevan siinä ärsyttävän stereotyyppisyyden rajalla, mutta astuvat elokuvan edetessä yhä kauemmaksi siitä reunasta. Elokuvassa on yllättäen cameo toiseltakin Tähtiin kirjoitetun virheen näyttelijältä ja siinä kohdassa oma hymyni oli takaraivossa asti.

Paper Towns sopii tasokkaiden nuorten draamojen ystäville, kunhan et odota Tähtiin kirjoitettu virhe osa 2:sta.


20. elokuuta 2015

Ilmaista oopperaa Kuusaalla!


Huomenna eli perjantaina 21.8. on mahdollista kokea ulkoilmaoopperaa ilmaisessa piknik-tapahtumassa. Paikkana on Kuusankoskitalon ulkonäyttämö, jonne viritellään iltahämyssä väliaikainen valkokangas heti Mielensäpahoittajan miniä-teatteriesityksen jälkeen n. klo 21.15 alkaen. Esitettävä ooppera on koskettavan Madama Butterflyn taltiointi, joka teemaan sopien on sekin esitetty ulkonäyttämöllä Australian Sidneyssä. Teoksessa lauletaan italiaksi, mutta tekstitys on englanniksi. Tapahtuman järjestää Studio123 yhteistyössä Kuusankoskitalon kanssa.
 
Tässä on oiva tilaisuus varsinkin oopperasta kiinnostuneille ensikertalaisille tulla vähän kurkkaamaan, varsinkin kun kyseessä ei ole mikään sen muodollisempi tapahtuma. Kahvila Valkama palvelee näytöksen aikana A-oikeuksien kera. Omat piknik-liinat mukaan ja lämmintä pusakkaa!

Tapahtuma Studion nettisivuilla
Tapahtuma Facebookissa

9. elokuuta 2015

Ant-Man


Ohjaaja: Peyton Reed
Käsikirjoitus: Edgar Wright & Joe Cornish
Musiikki: Christophe Beck
Pääosissa: Paul Rudd, Michael Douglas, Evangeline Lilly, Corey Stoll, Bobby Cannavale, Judy Greer, Michael Peña, Tip "T.I" Harris, David Dastmalchian, Wood Harris, Hayley Atwell & John Slattery
Kesto: 1h 55min
Ikäraja: 12

Ant-Man kertoo Scott Lang (Rudd) nimisestä hemmosta, joka koittaa palauttaa kasvojaan ex-vaimonsa silmissä, jotta voisi olla enemmän läsnä tyttärensä elämässä. Scott on päässyt vapaalle jalalle vankilasta aiottua aikaisemmin hyvän käytöksensä tähden, mutta vankilaleima vaikeuttaa silti jaloilleen pääsyä, kun työnantajatkaan ei katso asiaa hyvällä. Jälleen yksien potkujen jälkeen Scott on sen verran maansa myynyt, että kaidalla tiellä pysyminen alkaa lipsua. Hämärästä keikasta seuraa kuitenkin jotain odottamatonta, sillä Scott kohtaa Hank Pym (Douglas) nimisen vanhan tiedemiehen, jolla on tarjota erittäin erikoinen työtarjous. 


Marvel Studiosin Ant-Man on viimeinen Marvel cinematic universen toisen vaiheen elokuvista ja pitkästä aikaa uuden hahmon esittelevä henkilöelokuva. Ant-Maniin suhtauduin vielä vuoden alkupuolella vähän nihkeästi, koska tarina muurahaismiehestä ei nyt vain ole se äkkiseltään se vetovoimaisimman kuuloisin. Innostus syttyi toisen Avengers elokuvan ohessa, kun upposin taas pyörimään MCU:n maailmaan ja tutustuin tuleviin elokuviin vähän enemmänkin. Vaikka muurahaismies kuulosti toki vähän pöhköltä, niin aloin uskoa sen potentiaaliin yllättää, varsinkin kun muisteli, miten Guardians of the Galaxykin löi ällikällä. Ant-Man ei kuitenkaan ihan Guardians of the Galaxyn tasolle yltänyt, mutta on tähän väliin juuri oivallinen välipala.

Ant-Man on toisaalta taas aikaisemmasta katraasta erottuva ja omintakeinen, mutta toisaalta istuu jatkumoon ilman suurempaa kitkaa. Siinä on yllättävän pöhköjä juttuja, joita ei edes tule ajatelleeksi, mutta jotka on ihme kyllä saatu toimimaan elokuvan eduksi. Eri tekijöiden käsissä moni asia aina muurahaisten komennuksesta Tuomas Veturiin, olisivat aiheuttaneet enemmänkin irvistyksiä ja yleistä pahoinvointia. Kaikissa jatkumon elokuvissahan viljellään huumoria tietyin väliajoin, mutta Ant-Man on kyllä sieltä hauskimmasta päästä ja kaiken nauratuksenkin lisäksi on seassa myös jalat maassa-pitävää lämminhenkisyyttäkin. 


Ant-Man tekee myös palveluksen Age of Ultronille ja paikkaa sen jättämiä haavoja, mitä tulee alkuperäissarjakuviin. Itsehän en näistä tietäisi, mutta kun ympärillä pyörii useampikin näihin asioihin vihkiytynyt, ei voi välttyä kuulemasta. Vaikka Hank Pym deletoitiin siis alkuperäisestä osuudestaan muun muuassa Ultronin luontiin liittyen ja hylättiin käytännössä kokonaan toisen Avenger elokuvan tarinasta, hänet otettiin Ant-Manissä huomioon sitäkin suuremmalla lämmöllä. Edelleenkään ei noudateta puhekuplien sanaa kirjaimellisesti, mutta sarjisihmiset tuntuvat olevan nyt taas toistaiseksi tyytyväisiä. Mitä tulee taas elokuvan lopputekstipätkiin (joita on nyt jälleen perinteiset kaksi kappaletta) ensimmäinen oli kuulemma ennalta-arvattava (no minä en taas arvannut..eikä ole sarkasmia tämä) ja on vain suora lisä juuri nähtyyn elokuvaan. Toisessa pätkässä näkyy elokuvassakin cameon tehnyt Avengers-hahmon juttelemassa toisen vielä merkittävämmän Avengersin kanssa ja tämä pohjustaa siis tulevaa Civil War-elokuvaa (iiiip!).


Paul Rudd on itselleni ennestään tuttu vain joistain romanttisten komedioiden sivurooleista, enkä sen kummemmin ole häneen kiinnittänyt huomiota. Vastaavanlaisten näyttelijöiden valinta on ollut aikaisemminkin onnistunutta ja avannut parempia polkuja niihin tarttuneille (Evans, Hemsworth, Pratt..). Rudd ei nyt varsinaisesti häikäise, mutta on kuitenkin tarvittavan osaava ja miellyttävä roolissaan. Kukaan nyt ei pääse pakoon Michael Douglasin karismalta ja varsinkin ääneltä, joten on muita kohtaan hieman epistä olla edes samoissa kohtauksissa. Evangeline Lilly ei ole oikein vieläkään suuresti vakuuttanut roolivalinnoissan, vaikka varsinainen suoritus ihan ok onkin, eikä tarinan pahiskaan nyt erityisemmin sykäytä (tosin sillä nyt ei ole itselleni niin väliä mitä tai ketä vastaan taistellaan muutoinkaan). Hieman yli-innokas olin Peggy Carterin pienestä osasta, koska olen varsinkin hahmon oman sarjan myötä vallan tykästynyt häneen. Howard Starkin kohdalla olin hämmentynyt, koska en muistanut hahmoa esittäneet kenenkään muun, kuin Dominic Cooperin.

Ant-Man on aivan ehdoton marvel-faneille ja etenkin niille, jotka halajavat seuraavaa Kapteeni Amerikkaa katsomaan. Uutta Avengersia ei noi vain sivuuteta, vaikka sangen pieni heppu onkin kyseessä!

Trailerista on olemassa pidempiäkin versioita, mutta ne taas näyttää kaiken kivan jo valmiiksi. Tässä pelkkä teaseri versio:


4. elokuuta 2015

BBC:n 100 parasta amerikkalaista elokuvaa

Tähän listaan törmäsin alunperin Episodin jutussa. BBC:n julkaiseman listauksen takana on 62 kansainvälistä elokuvakriittikkoa, joista jokainen nimesi oman top 10 suosikkiaan, parhaan saadessa 10 pistettä ja kymmenellä sijalla olevan saadessa yhden pisteen. Pistemäärät ynnättiin yhteen ja tuloksesta koostettiin sadan parhaan amerikkalaisen elokuvan lista.

Sen suuremmin ottamatta kantaa listan sijoituksiin ja siihen mikä on omasta mielestäni paras (lista luonnollisesti on "ihan väärin" omasta mielestäni) ajattelin, että hauska olisi merkitä korostusvärillä, mitkä kaikki näistä elokuvista on tullut edes nähtyä! Ja samalla haastaan muutkin aiheesta innostuneet bloggaajat tekemään saman. Omat jo nähdyt olen merkinnyt sinisellä (vielä olisi selvästi kirittävää...):

The 100 greatest American films

100. Ace in the Hole (Billy Wilder, 1951)
99. 12 Years a Slave (Steve McQueen, 2013)
98. Heaven’s Gate (Michael Cimino, 1980)
97. Gone With the Wind (Victor Fleming, 1939)
96. The Dark Knight (Christopher Nolan, 2008)
95. Duck Soup (Leo McCarey, 1933)
94. 25th Hour (Spike Lee, 2002)
93. Mean Streets (Martin Scorsese, 1973)
92. The Night of the Hunter (Charles Laughton, 1955)
91. ET: The Extra-Terrestrial (Steven Spielberg, 1982)
90. Apocalypse Now (Francis Ford Coppola, 1979)
89. In a Lonely Place (Nicholas Ray, 1950)
88. West Side Story (Robert Wise and Jerome Robbins, 1961)
87. Eternal Sunshine of the Spotless Mind (Michel Gondry, 2004) (JEEE!!)
86. The Lion King (Roger Allers and Rob Minkoff, 1994)
85. Night of the Living Dead (George A Romero, 1968)
84. Deliverance (John Boorman, 1972)
83. Bringing Up Baby (Howard Hawks, 1938)
82. Raiders of the Lost Ark (Steven Spielberg, 1981)
81. Thelma & Louise (Ridley Scott, 1991)
80. Meet Me in St Louis (Vincente Minnelli, 1944)
79. The Tree of Life (Terrence Malick, 2011)
78. Schindler’s List (Steven Spielberg, 1993)
77. Stagecoach (John Ford, 1939)
76. The Empire Strikes Back (Irvin Kershner, 1980)
75. Close Encounters of the Third Kind (Steven Spielberg, 1977)
74. Forrest Gump (Robert Zemeckis, 1994)
73. Network (Sidney Lumet, 1976)
72. The Shanghai Gesture (Josef von Sternberg, 1941)
71. Groundhog Day (Harold Ramis, 1993)
70. The Band Wagon (Vincente Minnelli, 1953)
69. Koyaanisqatsi (Godfrey Reggio, 1982)
68. Notorious (Alfred Hitchcock, 1946)
67. Modern Times (Charlie Chaplin, 1936)
66. Red River (Howard Hawks, 1948)
65. The Right Stuff (Philip Kaufman, 1983)
64. Johnny Guitar (Nicholas Ray, 1954)
63. Love Streams (John Cassavetes, 1984)
62. The Shining (Stanley Kubrick, 1980)
61. Eyes Wide Shut (Stanley Kubrick, 1999)
60. Blue Velvet (David Lynch, 1986)
59. One Flew Over the Cuckoo’s Nest (Miloš Forman, 1975)
58. The Shop Around the Corner (Ernst Lubitsch, 1940)
57. Crimes and Misdemeanors (Woody Allen, 1989)
56. Back to the Future (Robert Zemeckis, 1985)
55. The Graduate (Mike Nichols, 1967)
54. Sunset Boulevard (Billy Wilder, 1950)
53. Grey Gardens (Albert and David Maysles, Ellen Hovde and Muffie Meyer, 1975)
52. The Wild Bunch (Sam Peckinpah, 1969)
51. Touch of Evil (Orson Welles, 1958)
50. His Girl Friday (Howard Hawks, 1940)
49. Days of Heaven (Terrence Malick, 1978)
48. A Place in the Sun (George Stevens, 1951)
47. Marnie (Alfred Hitchcock, 1964)
46. It’s a Wonderful Life (Frank Capra, 1946)
45. The Man Who Shot Liberty Valance (John Ford, 1962)
44. Sherlock Jr (Buster Keaton, 1924)
43. Letter from an Unknown Woman (Max Ophüls, 1948)
42. Dr Strangelove (Stanley Kubrick, 1964)
41. Rio Bravo (Howard Hawks, 1959)
40. Meshes of the Afternoon (Maya Deren and Alexander Hammid, 1943)
39. The Birth of a Nation (DW Griffith, 1915)
38. Jaws (Steven Spielberg, 1975)
37. Imitation of Life (Douglas Sirk, 1959)
36. Star Wars (George Lucas, 1977)
35. Double Indemnity (Billy Wilder, 1944)
34. The Wizard of Oz (Victor Fleming, 1939)
33. The Conversation (Francis Ford Coppola, 1974)
32. The Lady Eve (Preston Sturges, 1941)
31. A Woman Under the Influence (John Cassavetes, 1974)
30. Some Like It Hot (Billy Wilder, 1959)
29. Raging Bull (Martin Scorsese, 1980)
28. Pulp Fiction (Quentin Tarantino, 1994)
27. Barry Lyndon (Stanley Kubrick, 1975)
26. Killer of Sheep (Charles Burnett, 1978)
25. Do the Right Thing (Spike Lee, 1989)
24. The Apartment (Billy Wilder, 1960)
23. Annie Hall (Woody Allen, 1977)
22. Greed (Erich von Stroheim, 1924)
21. Mulholland Drive (David Lynch, 2001)
20. Goodfellas (Martin Scorsese, 1990)
19. Taxi Driver (Martin Scorsese, 1976)
18. City Lights (Charlie Chaplin, 1931)
17. The Gold Rush (Charlie Chaplin, 1925)
16. McCabe & Mrs Miller (Robert Altman, 1971)
15. The Best Years of Our Lives (William Wyler, 1946)
14. Nashville (Robert Altman, 1975)
13. North by Northwest (Alfred Hitchcock, 1959)
12. Chinatown (Roman Polanski, 1974)
11. The Magnificent Ambersons (Orson Welles, 1942)
10. The Godfather Part II (Francis Ford Coppola, 1974)
9. Casablanca (Michael Curtiz, 1942)
8. Psycho (Alfred Hitchcock, 1960)
7. Singin’ in the Rain (Stanley Donen and Gene Kelly, 1952)
6. Sunrise (FW Murnau, 1927)
5. The Searchers (John Ford, 1956)
4. 2001: A Space Odyssey (Stanley Kubrick, 1968)
3. Vertigo (Alfred Hitchcock, 1958)
2. The Godfather (Francis Ford Coppola, 1972)
1. Citizen Kane (Orson Welles, 1941)



Kylläpä hupeni loppua kohden, vaikka top10:ssä sitten tulikin parannusta. Tää muistuttaa ihan nyt sitä syntilista postausta tai Movie mondayn Hävettää myöntää, mutta...-postausta. Siispä rohkeasti vaan muutkin tunnustamaan! 

1. elokuuta 2015

Hirsipuu


Ohjaaja: Travis Cluff & Chris Lofing
Käsikirjoitus: Travis Cluff & Chris Lofing
Pääosissa: Reese Mishler, Pfeifer Brown, Ryan Shoos, Cassidy Gifford, Travis Cluff & Price T. Morgan
Kesto: 1h 21min
Ikäraja: 16

Hirsipuu on erittäin jenkkiläinen ja tätä aikaa edustava kauhuelokuva, joka sijoittuu käsivaralta kuvattuihin lukiomaisemiin. Parikymmentä vuotta sitten koulussa esitettiin Hirsipuu-niminen näytelmä, jolloin sattui traaginen tapaturma yhden oppilaan kuollessa lavalle (et ikinä arvaa miten). Pakollisella näytelmäkurssilla, jonne siis joutuvat kaikki cheerleadereitä ja urheilijajannuja myöten, on päädytty esittämään uusintaversion tästä ikimuistoisesta näytelmästä. Näytelmän miespääosassa on juurikin tälläinen urheilijajannu, joka kuitenkaan ei usko selviytyvänsä roolistaan kunnialla, koska ei ole kovin kaksinen näyttelijä. Onneksi hänen neuvokas kaverinsa on valmis auttamaan hädässä ja keksii oivan suunnitelman: nuoret aikovat murtautua koululle ensi-iltaa edeltävänä yönä ja laittaa lavasteet tuusan nuuskaksi. Luonnollisesti he eivät ole ainoat, jotka liikkuvat koulussa yöaikaan.


Tälle päivälle on tyypillistä ns. "found footage" elokuvat eli nämä käsivaralta kuvatut tekeleet. Kuvaustavasta olen tykännyt ihan Blair witch projectista lähtien, mutta se alkaa olla jo niin käytetty, että ei ole edes tosi. Varsinkin kun taustalla on selvästi tämänkin tekeleen kohdalla säästösyyt, jotka ymmärtäisin, jos muuhun olisi panostettu sitten senkin edestä edes hitusen. Hirsipuun kohdalla tiesi kyllä oikeastaan jo valmiiksi, minkä tason elokuvasta on kyse, eikä sen suhteen odottanutkaan mitään kovin kummoista. Juoni oli käytännössä ihan yhdentekevä aina hahmoja myöten, mutta säikyttelyn puolesta elokuva voisi ansaitakin häthätää jopa kaksi tähteä. 


Hirsipuu kestää siis yhden katsomiskerran, joka on oltava sellainen, että tietää mitä odottaa eli täyttä sukkakauhua. Tällöin kokemus voi sinänsä olla ihan hauska. Elokuva nojaa reilusti todella halpamaiseen säikyttelyyn ihan jatkuvalla syötöllä, mutta ihka ensimmäisestä böö-hetkestä on itseni annettava pieni kunniamaininta, sillä se tuli niin puskista, että luulin saavani slaagin. Toisaalta jatkuvaan hiljaisuus-böö-hiljaisuus-böö ehtii jo ärsyyntyä, kunnes taas tulee semmoinen böö, että alkaa adrenaliiniannostuksen voimasta naurattaa. Loppuvaiheessa sitten pääseekin ihan nauramaan, niin huonot mukamas jännät twistit on sinne istutettu, että ei siinä muuta voi kun epäuskoisena kikattaa. 


Hahmot ovat edelleen yhdentekeviä ja niin paperinohuita kuin olla ja voi. Tosin monessakaan kauhuelokuvassa ei ole tarkoitus uhrata aikaa hahmojen sympatisointiin, mutta tässä on unohdettu karisman rippeetkin. Näyttelijätkään (joiden omat etunimet ovat muuten samat kuin hahmojenkin) eivät ole kaksisia, varsinkaan Reese, jonka hahmon on tarkoitus olla huono näyttelijä, mutta en ole varma jannusta itsestäkään. Ärsyttävää on myös hahmojen tapa kuvata aivan liian usein itseään sen sijaan, että kuvaisivat kunnolla muita tai vaikka sitä ympäröivää miljöötä. Selfie-vitsit olisi kannattanut käyttää aikaisemmin elokuvassa, kun niille oli otollisempi aika. Hirsipuu olisi oikeastaan ollut kokonaisuudessaan parempi ihan reilusti kauhukomediana.

Jossain B ja Ö-luokan välissä seilaava Hirsipuu tarjoaa tyypilliset nykyajan kliseiset kauhuelementit pökkelössä paketissa. On kyllä tahattomasti ihan hauska.

 
 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...