1. syyskuuta 2017

Blogi jää määrittelemättömälle tauolle


Joitain katseluita puuttuu mm. Guardians of the Galaxy, uusin Alien ja Spider-man: Homecoming (paras hämis niinku ikinä!)

Nyt ollaan tultu sitten siihen pisteeseen, että huomaan jo lähes unohtaneeni tämän blogin olemassaolon. Vielä edellisessä kuussa tämä kummitteli edes jotenkin takaraivossa, mutta nyt on jäänyt aivan epähuomiolle. Oman lukemistolistanikin perusteella näyttäisi, että monet muutkin seuraamani blogit alkavat samoin hiipumaan. Moni aloittikin suht samoihin aikoihin kuin minä itse, silloin kaikenmaailman blogeja putkahteli kuin sieniä sateella. Oi niitä aikoja. 

Omat syyni tässä ovat hyvinkin yksinkertaiset. Tämä ei vaan enää ole suuri intohimoni kohde. Elokuvia katson edelleen, lähes samaa tahtia, en vain koe samaa paloa purkaa niistä erikseen. Juuri nyt elämänvaihe tuntuu sellaiselta, että en kaipaa montaa rautaa tuleen, vaan mahdollisimman yksinkertainen ja rauhallinen elämä tuntuu kutsuvalta (olenkohan tulossa vanhaksi!). Blogi ei edes ehtinyt tuntua taakalta, se vain lopahti. Toki siinä oli hetkellisiä kiinnostuskohteita muuallakin, mutta ei ne yksinään sitä tehneet. 

Aikansa kutakin ja kyllä tämä suurimpina vuosinaan oli aivan parhaimpia harrastuksia, joita itselläni on ollut. Blogi jää määrittelemättömälle tauolle. Jätän oven silti lukitsematta, sillä eihän sitä koskaan voi tietää. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että laitan oven hetkeksi kiinni. 

Kiitos teille!

13. heinäkuuta 2017

Wonder Woman


Ohjaus: Patty Jenkins
Käsikirjoitus: Allan Heinberg
Musiikki: Rupert Gregson-Williams
Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Robin Wright, Danny Huston, David Thewlis, Connie Nielsen, Elena Anaya & Lucy Davis
Kesto: 2h 22min
Ikäraja: 12 

Omassa kuplassaan Themysciran saarella kasvaa soturi ja vallanperijä Diana (Gadot) osana amatsonien muodostamaa yhteiskuntaa. Heidät luotiin suojelemaan ihmiskuntaa sodanjumala Areksen paluun varalta. Kuplan ulkopuolella eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa ja eräs amerikkalainen pilotti Steve Trevor (Pine) onnistuu pakenemaan saksalaisia joukkoja tälle piilotetulle saarelle. Vahvasti oikeudentajuinen Diana pelastaa Trevorin ja on oitis valmis lähtemään hänen avukseen tähän suureen sotaan "Aresta vastaan". Soturitaustastaan huolimatta Diana ei ole vielä täysin valmis kohtaamaan ihmisten maailmaa ja sen heikkoja kohtia. Hän saattaa olla jopa enemmän kuin ihmiskunta edes ansaitsisi.


Wonder womanin suhteen olin avoimen utelias, kuitenkaan kasaamatta suurempia odotuksia. Aikasemmista DC Extended Universen elokuvista on itselläni ollut vaihtelevat mielipiteet. Man of Steel oli alkupuoliskon ajan vahvaa tavaraa, mutta elokuvan loppupuolen Snyder-hidastelujen täyttämä nopeasti antiklimaattiseksi muuttuva taisteluosio sai kokonaisuuden lösähtämään. Suicide Squad ei ollut ihan niin huono kuin odotin, jopa ihan katsottava, mutta toisaalta en jäänyt myöskään hamuamaan lisää. Batman v Superman oli kalkkuna jo syntyessään ja painii ihan omassa tragikoomisessa sarjassaan. Wonder woman painii edellä mainittujen kanssa aivan eri sarjassa!

Wonder woman on parasta DC-filmatisointia sitten Nolanin batmanien ja yltää samalle viivalle minkä tahansa onnistuneen Marvel-henkilökuvan kanssa. Käsikirjoitus on hyvä, vaikka ei sisälläkään suuria mutkia. Painopiste on kuitenkin henkilöhahmoissa ja varsinkin päähenkilössä itsessään. Tarinassa on vakavuutta, mutta se ei ole kauttaaltaan synkäksi maalattu, vaan valonpilkettä tuovat juuri nämä aidohkot henkilöt ja pieni tilannekomiikka. 


Wonder woman on myös se kauan kaivattu elokuva, jossa on pääosassa (siis kunnolla rehellisesti pääosassa) naispuoleinen supersankari. Myös niin, että elokuva ei tunnu tekemällä tehdyltä ja myös niin, että sama rooli voisi olla minkä tahansa miespuoleisen supersankarin kehityskertomus. Olen ollut jo aikaisemmin fiiliksissä Marvelin Peggy Carterista, jolla on oma tv-sarja ja tietenkin Jessica Jonesista, mutta elokuvien mittakaava on jo ihan toinen juttu. Ja ei en tarkoita, että jatkossa pitäisi olla edelleenkään niitä tekemällä tehtyjä elokuvia, ns. naiselokuvia täyttämään tilastoja, vaan lähinnä näköalan laajentumista. Mulle ei ole ongelma laittaa itseni samaistumaan valkoisen heteromiehen sankaritarinaan, koska olen treenannut sitä koko ikäni, koska se kuva on useimmiten tarjolla, mutta vaihtelu tekee hyvää itse kullekin.  


Liekö sitten osin aikasemman kappaleen aiheen takia vai elokuvan itsensä omista ansioista, mutta elokuva on myös todella koskettava. Itse ainakin havaitsin kuuluvani tähän kerhoon, jotka koko jonkimoisen liikutuksen elokuvan aikana. Varsinkin siinä juoksuhauta-kohtauksessa. Muutoinkin Dianan hahmo vetoaa oikeudentajullaan ja hänessä on paljon samoja ominaisuuksia, joiden takia tykkään esimerkiksi Kapteeni Amerikasta niin paljon. Molemmissa on se vahva soturi, jolla on jotain yliluonnollisen vahvaa voimaa, mutta silti heillä on kyky luottaa siihen sisäiseen vaistoonsa päätösten suhteen ja kyky empatiaan. 


Gal Gadot (jonka Snyder jo aikanaan valitsi rooliin) tuntuu parhaimmalta valinnalta, jota kuvitella saattaa. Hahmon sidekick Steve Trevor, jota esittää onnistuneesti Chris Pine, on mies paikallaan, mutta joka tosiaan tuntuu oikeassa suhteessa sivuhahmolta. Tästä olin nimittäin huolissani tuleeko joku kohta, jossa roolit loksahtaa liian vanhoille uomille, mutta ehei hyvin mentiin. Tietenkin Steve toimii oppaana ihmisten yhteiskunnassa, jonka tavat aiheuttavat Dianalle välillä kulmien kurtistusta. Etta Candy (Lucy Davis) oli taas nainen paikallaan sivuroolissaan Steven sihteerinä. 

Wonder woman on aivan huippu elokuva! Tosiaan parasta DC:tä sitten Nolanin tekeleiden. Lisäksi sillä on osansa olla tärkeänä roolimallina, kaivattuna vaihteluna. 

Trailerin lisäksi paras biisi lopputeksteistä!

 

29. kesäkuuta 2017

Erään Hans Zimmerin keikasta

Nyt jos vihdoin ja viimein palaisin muisteloimaan Hans Zimmer Live on Tour-konserttia toukokuulta. Meinasi jäädä tämäkin postaus ohi ja unholaan, mutta muisteloidessani eräälle tutulle konsertin sisältöä, huomasin tarinan olevan tuloillaan ja vaativan päästä jonnekin esille. 


Tosiaan heti kun tuli tieto Zimmerin tulevasta konsertista, tiesin että tänne oli vain pakko päästä, maksoi mitä maksoi. Siinä ei ollut edes pitkä aika Ennio Morriconen konsertin jälkimainingeista, joten tuntui aivan uskomattomalta niinkin "lyhyen" ajan sisään voida kokea kaksi mestarillista säveltäjää. Zimmer toki on vielä suurempi henkilökohtainen suosikki, vaikka ei näitä jo tyylinsä puolesta soisi verrata.

Konsertti oli ilmeisesti loppuunmyyty tai ainakin lähes peruutuksista huolimatta, sen verran täydeltä kaikki katsomot näyttivät. Yhden tutun kanssa saavuttiin samaan aikaan samalla kyydillä, mutta tiemme erosivat ennen konserttia, sillä paikkamme olivat aivan eri kerroksissa. Ruudukon Tuomon tiesin myös lymyilevän jossain miljoonien päiden joukossa (katso hänen juttunsa keikasta täältä). Mahdotonta sieltä olisi ollut bongata muita. 


Morriconen konserttia varten oli ihan tarkoituksellisesti katsottu muutama elokuva vielä plakkariin, mutta Zimmerin ollessa sen verran nuorempikin tapaus, ei tarvinnut etukäteen kuin fiilistellä kipaleita. Joukossa oli kyllä muutamia, joita ei joko ollut kuullut tai ei osannut siinä hetkessä yhdistää. Koko touhu alkoi kuitenkin sekalaisella setillä, jonka aloitti Driving Miss Daisy jatkaen Sherlock Holmesin tunnariin ja siitä Madagaskarin teemaan. Kaksi jälkimmäistä oli kipaleita, jotka olin salaa toivonut kuulevani. Seuraavassa osiossa oli itselleni tuntematon Crimson Tide. Gladiaattorin musiikki olikin sitten tutumpaa, mutta ei tehnyt suurta nousua itselleni. Ensimmäisen kerran taisi tirahtaa sitten Da Vinci-koodin kauniin loppukipaleen aikana.

Konsertti poikkesi paljon Morriconen omasta, jossa jälkimmäisessä maestro toimi nimenomaan kapellimestarina, eikä luonut suurta kontaktia yleisöön kuin suoraan musiikkinsa kautta. Elokuvien nimet heijastettiin myös aina näkyviin uuden setin alkaessa. Zimmerin tapauksessa tähti itse oli kovin arkisesti mukana touhussa ja vaihteli milloin minkäkin soittimen ääreen. Musiikit piti myös tunnistaa ihan itse, joka nyt tosin ei ollut turhan haastavaa. Tähti myös jutteli paljon settien välissä ja kertoi jonkun muiston tai esitteli kokoonpanonsa jäseniä. Näistä mentiin sitten tuleviin kipaleisiin, jonka pystyi osassa tapauksia päättelemään edeltäneestä tarinasta, osassa ei annettu mitään viitteitä. Näin tehtiin ensin legendaarisen Leijonakuninkaan kohdalla, joka vain alkoi ihan puun takaa artisti Lebo M:n saapuessa lavalle Circle of life alkukiekausten kanssa. Sitten itkettiin ja paljon. 


Leijonakuninkaasta hädin tuskin selvinneenä tuli seuraava hieman yllätyksellinen alku myös. Zimmer esitteli sellisti Tina Guo:n, joka tulisi vetämään seuraavan "sellosoolon". Noh, tämän olin hieman spoilannut itselleni katsomalla kyseisen kipaleen taltioinnin muualta maailmalta. Ensimmäisistä soinnuista olisi kyllä tunnistanut piraattirymistelyn alkavan just nyt! Keikalla sai muuten kuvata, mutta ihan en paljoa materiaalia ottanut, sillä se tuntui niin vaikealta kaiken sen tunnevyöryn keskellä. Piraatit päättivät komeasti ensimmäisen osion, jonka jälkeen olikin väliaika. 

(tästä linkistä löytyy ihan Helsingin keikalta kuvattu pätkä (ei itseni kuvaama), mutta upotettu video on vastaava esitys muualta päin maailmaa ja laadultaan parempi)


 


Toisessa osiossa tuli paljon eri kipaleita supersankarileffoista. Man of Steeliä ja Wonder womania lukuun ottamatta itselläni oli vaikeuksia tunnistaa kipaleita. Tosin Amazing Spider-man 2 elokuvan kappaleeksi paljastunut sävelmä kummitteli soidessaan takaraivossa, kun oli niin pirun tutun kuuloinen. Musiikkia kuultiin myös Nolanin batmaneistä. Näissä kaikissa huomasi varsinkin hieman liian kovalle säädetyn basson ja muutaman muunkin soittimen. Huipummissa kohdissa musiikki sekoittui sekaiseksi meteliksi, joten tässä olisin toivonut parempaa sound checkiä. 

Supersankaroinnin jälkeen kuultiin Zimmerin oma kappale Aurora, joka jälleen oli näitä kipaleita, joita en muistaakseni ollut aiemmin kuullut. Sitten seurasikin vollotusta Insterstellarin myötä. Medley oli muutoin täydellinen, mutta olisin kaipaillut kappaleet hieman eri järjestykseen eli se itkuin viimeiseksi, mutta upeaa silti. Konsertin päätti Inceptionin medley, jossa ihan viimeisenä kuultiin Time. Kerrassaan upea lopetus.


Kokonaisuutena konsertti oli aivan huikea kokemus ja valituksi päätyneissä kappaleissa oli lähes kaikki omat suosikkini. Äänisovitukseen olisi kaivannut sitä hiomista, etenkin rock-henkisemmissä kappaleissa. Verrattaen Morriconen konserttiin, jossa äänet soivat todella puhtaasti, jopa puhtaammin kuin albumiversioissa. Mahdollisesti ilman vertailukohdetta, en olisi kiinnittänyt asiaan ihan niin hirmuisesti huomiota. 





28. kesäkuuta 2017

TV Poiminta: Pride


Keskiviikko 28.6. (=TÄNÄÄN)
Yle Teema, klo 22.00



Ohjaaja: Matthew Warchus
Käsikirjoitus: Stephen Beresford
Musiikki: Christopher Nightingale
Pääosissa: Ben Schnetzer, Bill Nighy, Imelda Staunton, Andrew Scott, Dominic West, Paddy Condisine, George MacKay, Joe Gilgun, Faye Marsay, Jessica Gunning & Lisa Palfrey
Kesto: 2h
Ikäraja:7

"Tositapahtumiin pohjaava Pride kertoo monissa muissa brittikomedioissakin taustalla pyörineestä kaivostyöläisten vuoden mittaisesta lakosta Thatcherin hallinnon päätöksiä vastaan vuonna 1984-85. Se valoittaa suurelle yleisölle tuntemattomampaa sivujuonta, jossa kaivostyöläiset saivat tukea yllättävältä taholta. Nuori ja innovatiivinen Mark Ashton on pienen, mutta sitäkin aktiivisemman homojen oikeuksia ajavan järjestön johtohahmo Lontoon päässä. Mark näkee kaivostyöläisten epätoivoisessa taistelussa samanlaista vääryyttä ja kohtelua, jota on itsekin saanut osakseen kuuluessaan vähemmistöryhmään ja haluaa osoittaa tukensa. Tästä saa alkunsa LGSM (Lesbians and Gays Support the Miners), jonka tarkoituksena on kerätä varoja tukeakseen kaivostyöläisten lakkoa. Tuen kerääminen sujuu paremmin kuin odotetusti, mutta ongelmaksi muodostuu avun vastaanottaminen, sillä kaikki eivät ole valmiita ottamaan apua vastaan "tuollaisilta". Homoryhmän viimein löydettyä erään pienen walesilaisen kaivoskaupungin, joka huolii heidän taloudellisen tukensa, haluavat he keräysvarojensa lisäksi osoittaa tukensa myös vierailulla. 

Pridessa hienointa on sen mieltä lämmittävä tarina, joka osoittaa hyvin, kuinka totuus on tarua ihmeellisempää. Tietenkin elokuvan vaativan dramatiikan takia on asioita väritetty ja käänteiden kohdalla menty kovempaa vauhtia, mutta mikään ei tunnu ollenkaan teennäiseltä. Sama toistuu elokuvan räiskyvässä huumorissakin: kun alkuasetelma on jo valmiiksi hupaisa, tilannekomiikkaa syntyy ihan luonnostaan ja hulluimmatkin tilanteet istuvat elokuvaan luontevasti. A-luokan brittikomedian piirteet tulevat esiin myös oivallisessa hahmokaartissa, jossa useampi pääsee kertomaan henkilökohtaista tarinaansa ja olemaan yhtä lailla merkittävä kuin päähenkilö.


Pride on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Jos tähtiä jakelisin tässä blogissa, niin kokonaiset viisi tulisi tälle." (koko juttu täällä)

KATSOKAA. Tulee olemaan areenassa katsottavissa 14 päivää, linkki tässä 

Niin ja oikein hyvää Pride-viikkoa kaikille! 


 

31. toukokuuta 2017

Mitä kuuluupi mulle

Jotenkin todella osuvasti Waltsu teki postauksen otsikolla Gloating, joka sisältönsä puolesta olisi voinut olla minunkin kynästä. Hiljaiseloa on blogissa ollut omaltakin osalta, ehkä on huomattu, ehkä ei edes ole huomattu. Itse huomasin viimeistään siinä kohtaa, kun facebook alkoi "nipottamaan" blogin facesivuston kautta, että en ole postannut mitään niin ja niin pitkään aikaan. 

Valinta lykätä tätä osa-aluetta sivummalle on kuitenkin ollut ihan tietoinen valinta. Elämänvaihe on ollut sellainen, että jostain on ollut pakko karsia. Isoimpana projektina on ollut taidenäyttely taitelijakollegan kanssa, joten olen ollut taidevaihde päällä ja muu on saanut odottaa hyllyllä sen aikaa.




Elokuvia olen siis harrastanut silti edelleen aktiivisesti, ne eivät vain ole päätyneet blogikäsittelyyn. Käsittelyä vailla ovat siis edelleen aika isotkin tapaukset: Guardians of the Galaxy, uusin Alien, uusin Pirates of the Caribbean ja mm. erään Hans Zimmerin konsertti! Näistä on kyllä edelleen tavoite tehdä omat juttunsa, sillä kyllä sormeni syyhyää päästä kertoilemaan. Lisäksi on sitten tietenkin miljoona pienimuotoisempaa elokuvaa, tv-sarjaa ja lieveilmiötä, joista olisi jutunjuuria pää täynnä, mutta yksinkertaisesti päivässä ei riitä tunnit. Postailu jatkuu siis ehtimisen mukaan, epäsäännöllisessä tahdissa. Jossain kohtaa on sitten taas varmasti sellainen hurja turbovaihe.

Tietäisikö joku mistä saisi tekaistua itsestään kloonin tai kaksi?


P.S. Pokemon Go:ssa gen 2 yhtä vaille taputeltu! (Euroopan saatavat siis)

30. toukokuuta 2017

Your name


Alkuperäinen nimi: Kimi no Na wa
Ohjaaja: Makoto Shinkai
Käsikirjoitus: Makoto Shinkai
Pääosissa: Ryunosuke Kamiki, Mone Kamishiraishi, Masami Nagasawa, Etsuko Ichihara, Ryo Narita, Aoi Yūki, Nobunaga Shimazaki, Kaito Ishikawa, Kanon Tani & Masaka Terasoma
Kesto: 1h 44min
Ikäraja: 7

Makoto Shinkain elokuva Your name on kohonnut kansainvälisille markkinoille ja onnistunut ohittamaan katsotuimpien anime-elokuvien listalla jopa Miyazakin Henkien kätkemän. Suomen valkokankaille yleiseen levitykseen ei kovin monia anime-elokuvia eksy, suurimman osan ollessa lähes poikkeuksetta Studio Ghiblin tuotoksia. Silläkin saralla on siis jo kunnioitettava saavutus, että Shinkai on tässä onnistunut. 



Your name kertoo kahdesta nuoresta, erilaisissa ympyröissä elävästä tytöstä ja pojasta, jotka huomaavat uneksivansa toisen elämästä. Mitsuha asuu pienemmässä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa, kun taas Taki asuu vilkkaassa Tokiossa. Hyvin nopeasti selviää, että "unet" eivät ole vain pelkkää unta, vaan he todella vaihtavat kehojaan. Herättyään he eivät muista aivan kaikkea niin kristallinkirkkaasti, mutta molemmille on selvää, että se toinen henkilö on todella olemassa. Tämä avaa samalla huimia mahdollisuuksia, mutta myös kommelluksia ja vähintään noloja tilanteita. Mystisellä yhteydellä on kuitenkin vielä oma tarkoituksensa.



Your name-elokuvasta kuulin hyvää jo ennen sen saapumista valkokankaille, sillä enemmän animeen vihkiytyneet kanssaihmiset olivat jo tästä tietoisia ja jopa elokuvan nähneet. Moni tosifani sanoikin, että vaikka elokuva on jo kerran nähty, niin tulevat ehdottomasti sen vielä katsomaan kunnolla valkokankaalta. Kyllähän se omakin kiinnostus heräsi, vaikka animea en enää niin suuresti kulutakaan (miinus Ghibli). Näissä tuppaa usein olemaan juonellista tarjontaa tavanomaista näyteltyä elokuvaa enemmän ja niin se oli Your namenkin laita.



Alkuun Your name vaikuttaa kepeämmältä elokuvalta, kun vaihdoksen kanssa hassutellaan ja mukana on niin ihastumisia, kouluympyröitä ja kaverikuvioita. Silti se ei tunnu liioittelevan missään kohtaa ja samalla myös päähenkilöiden omaa minää ja sen kasvua käydään läpi. Aivan uuden kerrostuman tuo sitten se vaihe, kun selviää Takin ja Mitsuhan yhteyden tarkoitus. Tämä vie elokuvan aivan toiselle asteelle, henkeäsalpaavaksi kosmiseksi kertomukseksi ja jännitysnäytelmän äärelle. 

Erittäin suuri suositus, vaikka et olisi edes animen tai muun animaation ystävä. Your name on visuaalisesti kuvankaunis kertomus, jonka tarinavyyhdistä lähtee vielä odottamaton juonenkäänne.

 

15. toukokuuta 2017

Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö


Ohjaus: Bill Condon
Käsikirjoitus: Stephen Chbosky & Evan Spiliotopoulos
Musiikki: Alan Menken
Pääosissa: Emma Watson, Dan Stevens, Luke Evans, Emma Thompson, Ewan McGregor, Ian McKellen, Kevin Kline, Josh Gad, Stanley Tucci, Audra McDonald, Gugu Mbatha- Raw, Nathan Mac & Hattie Morahan
Kesto: 2h 3min
Ikäraja: 12

Beauty and the Beast on melkein suoraan uusintaversio vuoden 1991 Disney piirretystä, mutta tällä kertaa näyteltynä. Nythän on ollut vallitseva buumi muuntaa näitä vanhoja klassikkoja näyteltyjen elokuvien muotoon, josta jo esimerkkinä ovat olleet Viidakkokirja ja Cinderella. Edeltävistä Viidakkokirja oli se paljon onnistuneempi muunnos, vaikka Cinderellankin ihan kivaksi luokittelin. Näissä kuitenkin molemmissa pohjana se, että ainakaan itselleni kummankaan alkuperäinen versio ei ole ollut mikään viiden tähden kuva. Kaunotar ja hirviö puolestaan kuuluu aivan omiin kärkisuosikkeihin, joten kyllä alunperin mietin, että mitäköhän tästä nyt tulee.



Skeptismi elokuvaa suhteen kesti jopa yllättävän likelle ensi-iltaa. Uteliaisuus kyllä heräsi katsoa tämä sellaisessa sopivan kevyessä mielentilassa ja todella madaltaa niitä omia odotuksia. Lähtökohta oli siis sellainen, että en oikein odottanut mitään, paitsi tietysti hyviä näyttelijöitä. Kävi sitten niin, että jo alkupuolella, kun musiikki "Bellen" kipaleesta alkaa soida ja musikaalimainen avausjakso ranskalaisesta tuppukylästä pärähtää komeuteensa, olin aivan myyty elokuvalle. 


Elokuva noudattaa todella vahvasti alkuperäistä animaatiota, mutta se ei tunnu jo pölyyntyneeltä toisinnolta, vaan herää eri tavalla henkiin, kun hahmot ovat oikeaa lihaa ja luuta. Toisaalta moni lumouksen vaikutuksen alainen hahmo on tehty tietokoneanimaationa, mutta nämä eivät hypi silmille riittävän värikylläisestä taustastaan. Päivityksessä on vain himpun verran uutta, muutaman uuden kappaleen ja hahmojen taustojen syventämisen osalta. Ne uudemmat kipaleet ovat tosiaan alkuperäisen säveltäjän kynästä, legendaarisen Alan Menkenin. 



Emma Watson on todetusti osaava näyttelijä, mutta yllätyin vallan hänen laulutaidoistaan. Noin muutoin hän vaikutti kyllä jo etukäteen sopivalta nimenomaan Belleksi, joka on perinteisestä prinsessa-linjasta poiketen huomattavasti itsenäisempi ajattelija. Dan Stevens oli etukäteen myös hyväksi todettu valinta, sillä hän on piirtynyt hyvin mieleeni Downton Abbeyn "The guy:na" ja hanskaa prinssin osan odotetusti. Sivurooleissa vilisee niin mahtava kattaus, että en kaikkia mitenkään pysty listaamaan. Jos kuitenkin joku tarvisi nostaa ylitse muiden, niin kyllä se Luke Evans sai parhaan osan leikitellä ja hän ottaa pullistelevan Gastonin osasta kyllä irti viimeisetkin rippeet.



Ihastuttava Beauty and the Beast on erittäin onnistunut uusinta yhdestä parhaimmista animaatioklassikoista.

11. huhtikuuta 2017

Logan


Ohjaus: James Mangold
Käsikirjoitus: James Mangold, Scott Frank & Michael Green
Musiikki: Marco Beltrami
Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Dafne Keen, Boyd Holbrook, Stephen Merchant, Richard E. Grant, Eriq La Salle, Elise Neal & Elizabeth Rodriguez
Kesto: 2h 18min
Ikäraja: 16 

Vuonna 2029 mutantit ovat sukupuuton partaalla, eikä uusia mutantteja ole syntynyt 25 vuoteen. Hitaasti rappeutuva Logan aka Wolverine on näitä harvoja jäljellä olevia mutantteja ja pitääkin mahdollisimman matalaa profiilia työskennellen limusiinikuljettajana. Lähellä Meksikon rajaa hän piilottelee maailmalta myös Professori Charles Xavieria, joka alkaa olla tahtomattaan vaaraksi muille aivosairauden myötä. Heidän kotirauhansa tulee rikkomaan nuori mutantti, jossa on hämmästyttävän paljon samaa Loganin kanssa. Vanavedessä seuraa joukko aseistettuja miehiä, joilla ei ole ainakaan hyvät aikomukset.



Wolverine, arvoisan Hugh Jackmanin esittämänä, on kaikista esiintynein hahmo foxin marvel-tuotannoissa. Logan on kahdeksas elokuva, jossa hahmo esiintyy, jos emme laske cameo-roolia First Class-elokuvassa. Logan on kuitenkin nyt se vihoviimeisin, näin ovat ainakin väittäneet ja siltä se jopa vaikuttaisi. Elokuva antaa hahmollensa sen ansaitseman viimeisen estradin

En varmastikaan ole ainoa, jolle jo Loganin traileri kävi vahvasti tunteisiin. Kohtausten instensiteetti ja myös ne pysähtyneemmät hetket, Johnny Cashin Hurtin säestämänä, ei vain voi jättää kylmäksi. Itse elokuvassa oli hienoa huomata jo alkuun, että odotuksiin hyvästä elokuvasta on kunnolla vastattu. Se vain toimi heti. Trailerin annista poiketen elokuvasta löytyi yllättävän paljon huumoria, joka oli juuri oikein ajoitettua, eikä ristennyt draaman kanssa. Varsinkin hahmojen välisestä sanailusta ja dynamiikasta on saatu mahtavaa tilannekomiikkaa.



Selkeästi Deadpoolin menestyksen jälkeen ei ikärajoja ole enää ihan niin pakonomaisesti hilattu alakanttiin. Logan ei tahallisesti tunnu mässäilevän raadollisilla kohtauksillaan, vaan väkivaltaisemmille osioille on aina perusteensa. Tässä maailmassa on kuitenkin rosoisemmat reunat ja päähenkilömme kyynisempi. Ajankuva oli toteutettu hyvin, sillä se ei ole liian kaukana ajastamme, mutta huomaa pienen eron esimerkiksi vielä koneistetummassa teollisuudessa. 

Elokuvassa on keskeinen kolmikko, jonka muodostavat Logan itse, Dafne Keenin esittämä Laura ja ajoittain höperöitynyt Charles. Sivusta seuraajalle näistä hahmoista voi muodostua jopa mielikuva perheestä ja tarvittaessa he siihen tarinaan tarttuvatkin. Mielikuva ei ole ihan perätönkään, sillä Charles on ollut Loganille ikään kuin oppi-isä. Laura on erikoisemmista oloista, mutta hänkin tarvii näiden mutanttiaikuisten apua. Näyttelijöistä Hugh Jackman on edelleen niin tikissä ja pääsee pitkästä aikaa tässä roolihahmossa näyttämään vielä syvempää tunneskaalaa. Patrick Stewart on yhtä lailla asiansa tasalla. Suurin yllätys on nuori Keen, joka on ihan järkyttävän hyvä näinkin haastavassa roolissa.



Logan on lähestulkoon täydellinen päätös Wolverinen uralle ja pelkkänä supersankarielokuvanakin aivan selvää parhaimmistoa.  



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...