24. huhtikuuta 2015

Avengers: Age of Ultron


Ohjaaja: Joss Whedon
Käsikirjoitus: Joss Whedon
Musiikki: Brian Tyler & Danny Elfman
Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Evans, Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Scarlett Johansson, Jeremy Renner, Elizabeth Olsen, Aaron Taylor-Johnson, Don Cheadle, Paul Bettany, Cobie Smulders, James Spader, Anthony Mackie, Idris Elba, Hayley Atwell, Stellan Skarsgård, Samuel L.Jackson, Thomas Kretschman, Andy Serkis & Julie Delpy
Kesto: 2h 21min
Ikäraja: 12 

Avengersien odotettu jatko-osa ei jatka suoraan ensimmäisen elokuvan jatkeena, vaan tässä välissä ensi-iltansa saaneilla kolmella muulla Marvel Studiosin tekeleellä on jokaisella osansa jatkumoa. Erityisen merkittävä osa on viimeisimmällä Kapteeni Amerikka elokuvalla, jonka lopputeksteissä ollut pätkä pohjusti paljolti Age of Ultronin alkutilannetta. Kyseinen klippi paljasti Lokin sauvan päätyneen HYDRA-järjestön käsiin ja esitteli ensimmäistä kertaa kaksoset eli Pietro ja Wanda Maximoffin (Taylor-Johnson & Olsen) koppeihin suljettuna, edellämainitun kulkemassa ääntä nopeammin ja jälkimmäisen makustelemassa telekineettisiä voimiaan. 


Avengers: Age of Ultron alkaa Kostajien ollessa työkeikalla Sokoviassa, päätehtävänään noutaa juurikin kyseinen sauva takaisin järjestön hallusta. Samalla he tutustuvat ensimmäistä kertaa kaksosiin, ei tosin rauhanomaisissa tunnelmissa. Missio päättyy kuitenkin voittoon ja voittoahan pitää juhlistaa kunnon pippaloilla. Herra Stark on kuitenkin salassa muilta kerännyt viime reissulta matkamuistoksi pahisjärjestön keskeneräisen projektin, joka sisältää tekoälyn. Koska S.H.I.E.L.D järjestökään ei ole enää entisensä ja yleinen epävarmuus tulevasta kalvaa Rautamiehen mieltä kaikista voitoista huolimatta, tekee hän inhimillisen virheen yhdistämällä tekoälyn omaan rauhanturvaohjelmaansa, projekti Ultroniin (Spader). Juhlien ollessa jo ehtoon puolella itsekseen herännyt ja väliaikaisen kehon kokoon haalinut Ultron saapastelee paikalle yllätysvieraana. Ultron on kuitenkin kaikkea muuta, kuin pelastava enkeli ja suunnitteleekin omassa loogisuudessaan suurimman uhan poistamista eli tässä tapauksessa ihmiskunnan. 


Avengers: Age of Ultron on Marvelin Cinematic Universen yhdestoista osa, joten tätä elokuvaa ennen kannattaa olla nähtynä edes jonkinmoinen osa aikasemmista elokuvista. Itse olen kutakuinkin kaikki nähnyt, paitsi Incredible Hulk taitaa olla jäänyt katsomatta (jos olenkin nähnyt, niin ei ole sitten ollut mieleenpainuva). Muista elokuvista Guardians of the Galaxy ei ole vielä juuri Age of Ultronin kannalta niin merkittävä olla nähtynä, mutta tulevien kolmannen vaiheen elokuvien kannalta on. Toisen vaiheen elokuvista ensi-iltansa saa vielä tämän vuoden puolella Ant-Man, joka tuo valkokankaille Kostajiin varmasti myöhemmin liittyvän Muurahaismiehen. 

Age of Ultron on yhtä messevää viihdettä kuin ensimmäinen Avengers-elokuva. Ensimmäisessä elokuvassa suurin hypetyksen riemu tuli tuttujen naamojen yhteenkokoamisesta ja heidän keskinäisestä hapuilusta löytää se yhteinen sävel, koska kyseessä on muutama varsin iso persoona. Tässä elokuvassa puolestaan on hekumallista seurata niin ikään keskinäistä vuorovaikutusta, mutta enemmänkin siksi, että porukasta huomaa heidän tuntevan jo toisensa ja kuittailevan varsin rakastavasti toisilleen. Joss Whedon taitaa hahmovetoisuuden, tämän voin nyt todeta hyvällä mielin, ei pelkästään näiden elokuvien pohjalta, vaan koska kuittasin jo taannoin Firefly-sarjan. Age of Ultronissa käytetään tilaisuus hyväksi syventää esimerkiksi Hawkeyen ja Mustan lesken henkilöhahmoja, toisen menneisyyttä ja toisen nykyisyyttä. Kummallakaan hahmolla ei ole ollut omaa yksittäistä elokuvaa, kun taas muilla Kostajilla on. Elokuva vilisee myös monen monia muita tuttuja sivuhahmoja, joista pari ihanaa leidiä mainitaan kylläkin vain nimeltä, mutta näiden ei paikalla olevien kohdalla suun pielet olivat poikkeuksellisen paljon korvissa.


Kaksoset esitellään nyt kunnolla ensimmäistä kertaa ja voimme päätellä heidän tulleen jäädäkseen. Viimeisimmästä Spider-Man elokuvasta kertovan postauksen lopussa spoiler-vapaalla alueella sivusin näitäkin kahta hahmoa, lähinnä närkästyneenä kolmen marvel-elokuvia tuottavan studion (Fox, Sony ja Marvel studios) keskinäisestä yhteistyöhaluttomuudesta. Quicksilver ja ihan pieni Scarlett Witch esiintyivät siis jo aikaisemmin viimeisimmässä X-Men elokuvassa Days of Future Past, mutta heillä oli eri näyttelijät. Mielessäni kuvittelin ihanteellista maailmaa, jossa fanit olisi lyöty ällikällä ja heitetty rooleihin samat näyttelijät ja tällä eleellä ihan pienesti vedetty nämä yhteen. Koska Marvel studiosilla ei ole oikeuksia X-Meneihin, eivät he saa viitata kaksosiin myöskään mutantteina. Näin ollen kaksosten taustatarinaa tuli muokata niin, että he saavat voimansa muualta kuin jo äidinmaidosta. 

Avengers: Age of Ultronista voin käyttää jo ilmaisua, taattua Marvel Studiosin laatua. Sitä se nimittäin on ja kaikissa kategorioissa vuoden katsottavimpia elokuvia. 



Haluatko koittaa onneasi päästä Floridaan Universal studiosin huvipuistoon, joka on ihanteellinen kohde niin Avengers- hurjapäille kuin Marvel- elokuvafaneille. Osallistumalla arvontaan voit toteuttaa suuren unelmasi.


22. huhtikuuta 2015

Ex Machina


Ohjaaja: Alex Garland
Käsikirjoitus: Alex Garland
Pääosissa: Domhnall Gleeson, Alicia Vikander, Oscar Isaac & Sonoya Mizuno
Kesto: 1h 48min
Ikäraja: 12

Suuren yritysjätin, hakukone Bluebookin, nuori koodaaja Caleb (Gleeson) voittaa työpaikkansa arvonnan. Palkintona on ainutkertainen tilaisuus viettää viikko yrityksen salaperäisen toimitusjohtajan Nathanin (Isaac) kanssa tämän vielä salaperäisemmässä ja mahdollisimman syrjään rakennetussa kodissa, joka on samalla tutkimuslaitos. Vierailulla on toki toinenkin tarkoitus, kuin vain viettää aikaa shampanjaa nauttien ja vuoristomaisemia katsellen. Nathan tarjoaa Calebille mahdollisuuden osallistua hänen työhönsä, sillä mies on onnistunut luomaan maailman ensimmäisen tekoälyn, joka on sijoitettuna robottipohjaiseen ruumiseen. Calebin tehtävänä on suorittaa ns. Turingin testi keskustelemalla Nathanin luomuksen eli tuttavallisemmin Avan kanssa, mutta ollessaan täysin tietoinen Avan olevan kone. Havainnoistaan ja inhimillisyyden kokemuksestaan Calebin tulee raportoida Nathanille, joka myös tarkkailee keskusteluja ja vähän kaikkea muutakin kameroistaan. 


Ex Machina elokuvasta en olisi ehkä muutoin etukäteen kuullutkaan, mutta onneksi noin kuukausi sitten olin kuluttamassa Finkkarin penkkejä ja silloin törmäsin elokuvan traileriin. Huonomman puoleisesti on kyseistä elokuvaa kyllä mainostettu ja sen puolesta saattaa mennä monelta mahdollisesti kiinnostuneelta mennä ohi tämä vaikuttava psykologinen trilleri. Ohjaajana debyyttinsä tekee Alex Garland, joka on aikaisemmin toiminut suurimmaksi osaksi käsikirjoittajana, esimerkiksi hyväksi todetussa zombie-filmatisoinnissa 28 päivää myöhemmin. Ainakin Ex Machinan perusteella, jonka Garland siis myös itse käsikirjoitti, voisi hänen kuvitella saavaan ohjauspestejä lisääkin. 

Ex Machinan onnistuneimpia ansioita on sen tunnelma, joka jo ihan pikkuhipaisuilla viestittää, että kaikki asiat eivät olekaan ehkä kohdallaan. Talon pohjimmaisten kerroksien ikkunattomat huoneet ja kapeat käytävät tiivistävät vaikutelmaa entistä enemmän. Myös arvaamattomuus ja epätietoisuus ovat elokuvan valttikortteja, jo erittäin salamyhkäisestä aloituksesta aina viimeisiin kuviin. Et voi olla ihan satavarma, miten kaikki päättyy, kuin vasta ihan lopussa. Kestäkään kolmesta päähahmostakaa ei voi mennä aivan takuuseen ja se, että kuka lopulta testaakaan ja ketä, jyskyttää mielessä ensiepäilyksestä asti.


Osasyyllinen kiinnostukseen Ex Machina elokuvaa kohtaan, on myös näyttelijävalinnoissa. Alicia Vikanderin uraa olen seurannut mielenkiinnolla Anna Karenina ja Royal Affair elokuvista asti. Edellä mainitussa esiintyi yllättäen sekä Vikander, että Gleeson ja vieläpä toistensa vastaparina kuten tässäkin. Ava on mykistävän upeasti toteutettu läpinäkyvässä torsossaan ja vain osittain tekoihoon verhottuna. Vikander on muutenkin näyttelijänä sopivan vähäeleinen Avan tulkintaan ja tekeekin erittäin ansiokasta työtä. Aiemmin mainittu Gleeson on pyörinyt vaikka missä Pottereista Frankiin ja on aina yhtä mielenkiintoinen. Vaikka Caleb on katsojan silmät ja siinä mielessä päähenkilökin, ei hänestäkään yleisö tiedä loppujen lopuksi sen enempää, kuin kahdesta muustakaan. Oscar Isaac on itselleni tuttu Inside Llewyn Davis elokuvasta ja tulkitsee tässä onnistuneesti viinaan menevää sekä arvaamatonta, mutta kuitenkin nerokasta Nathania.

Ex Machina on visuaalisesti ensiluokkainen, kokonaisuudessaan jopa kaunis, mutta toisaalta sellaisella mukavalla tavalla hyytävä trilleri. Kannatan mahdollisimman pikaista katsastamista, sillä tälläiset harvinaisemmat helmet tuppaavat katoamaan nopeasti teattereiden ohjelmistoista jäädessään isompien nimien jalkoihin.


18. huhtikuuta 2015

Big Game


Ohjaaja: Jalmari Helander
Käsikirjoitus: Jalmari Helander & Petri Jokiranta
Kuvaaja: Mika Orasmaa
Musiikki: Juri Seppä & Miska Seppä
Pääosissa: Onni Tommila, Samuel L.Jackson, Jorma Tommila, Ray Stevenson, Felicity Huffman, Jim Broadbent, Victor Garber, Mehmet Kurtulus & Ted Levine
Kesto: 1h 30min
Ikäraja: 12 

Yhdysvaltain presidentti (Samuel L. Jackson) saattajineen on saapumassa Suomeen valtiovierailulle, kun heitä kuljettanut lentokone joutuukin hyökkäyksen kohteeksi ja syöksyy maahan. Presidentti saadaan onneksi ajoissa pelastuskapselin huomaan ja rysähtää maan kamaralle vahingoittumattomana. Vaara ei kuitenkaan ole vielä ohi, sillä presidentin perässä on suurella metsästysvietillä varustettu joukko terroristeja. Metsän siimeksessä presidentti kohtaa kuitenkin odottamattoman toverin, 13-vuotiaan suomalaispoika Oskarin (Onni Tommila), joka on suorittamassa omaa aikuistumisriittiään. Oskari päättää auttaa presidenttiä selviytymään ulos metsästä ja ennenkaikkea lähestyvän vaaran kynsistä.



Jalmari Helanderin aikaisempi pitkä elokuva Rare Exports osoitti jo tekijänsä kyvyn ajatella laatikon ulkopuolelta. Se oli kerrassaan virkistävän erilainen elokuva tavanomaiseen Suomi-leffaan verrattuna, mutta ei myöskään suoranainen Hollywood-kopio. Elokuvan perusidea oli sopivan simppeli ja hieman hullunhauska, mutta se toimi. Yhtä lailla samalla mainiolla kaavalla toimii Big Game.

Koko epäuskottava ajatus presidentin ja suomalaispojan seikkailusta menee omituisella tavalla täysin läpi Helanderin osaavissa käsissä. Aivan kuin aineksia olisi ammennettu lasten leikkien käänteistä sekä niiden rajattomasta mielikuvituksesta ja elokuvakoneesta lopullisesti läpitullut tuotos on säilyttänyt kuitenkin mukanaan jotain tavattoman viatonta kaiken leikin ohella. Tehosteet ovat ensiluokkaisen näköisiä, täysin hollywood-tasoa, joka tässä kohtaa on ehta kehu. Tunnelmasta huolehtii yhtä korkean tason seikkailuhenkinen musiikki, jonka takana ovat samat jannut kuin Rare Exportsissa. Mahottoman komeat maisemat ovat myös elokuvan valttikortti, vaikka kyseessä ei olekaan kotimaan mannut. Itse en koe asiaa ongelmallisena, miksei saisi laittaa nätimpää päälle, jos sellaiseen mahdollisuus kerran on.


Jo Rare Exports elokuvasta sekä lyhäreistä tuttu Olli Tommila, on päässyt pääosaan tähänkin elokuvaan. Olen tiennyt Tommila juniorin olevan Jorma Tommilan poika, mutta tänään vasta selvisi, että pikkumies on vielä kaiken lisäksi ohjaajan sisarenpoika (!!). Joka tapauksessa tuttu kokoonpano tuntuu toimivan toistamiseenkin, sen verran uskottavasti molemmat Tommilat suoriutuvat. Huipuin juttu on tietenkin Samuel L. Jacksonin mukaan saanti ja toki muutaman muunkin tunnetun nimen (Huffman, Broadbent, Stevenson...). Ainoastaan omituista on presidentin avuttomuus ja Jacksonin kaltainen kovamaineisten roolien esittäjä tätä tulkitsemassa. On todella vaikea mahduttaa aivoihin, että Samppa ei vaan kaiva asetta takataskusta ja huutele motherfuckeria. 

 Big Game edustaa sitä harvinaislaatuista, oikeasti hyvää kotimaista elokuvaa, jota ei tule vastaan joka päivä. Suuret suositukset!


14. huhtikuuta 2015

Into the Woods


Ohjaaja: Rob Marshall
Käsikirjoitus: James Lapine, perustuu samaisen herran romaanin pohjalta Stephen Sondheimin sovittamaan musikaaliin
Musiikki: Stephen Sondheim
Pääosissa: Meryl Streep, Emily Blunt, James Corden, Anna Kendrick, Chris Pine, Johnny Depp, Daniel Huttlestone, Tracey Ullman, Lilla Crawford, Christine Baranski, Lucy Punch, Tammy Blanchard, Mackenzie Mauzy, Billy Magnusen, Richard Glover, Frances de la Tour & Simon Russell Beale
Ikäraja: 7
Kesto: 2h 4min

Satumaisessa kunigaskunnassa suuren metsän laidalla, on vilskettä ja vipinää. Leipuri vaimoineen (Corden & Blunt) joutuvat kohtaamisiin aidon noidan (Streep) kanssa, joka tarjoaa heille mahdollisuutta murtaa yllään oleva kirous. Toisaalla Tuhkimo (Kendrick) yrittää epätoivoisesti päästä tanssiaisiin äiti- ja siskopuolistaan huolimatta. Jaakko (Huttlestone) joutuu taluttamaan markkinoille oman rakkaan lehmänsä äitinsä käskystä. Tähkäpää (Mauzy) haaveilee ulkopuolella olevasta elämästä tornistaan käsin ja Punahilkka (Crawford) on viemässä isoäidilleen hieman purtavaa. Kaikkien polut johtavat metsään ja siellä heidän polkunsa myös risteävät.


Disneyn uusi musiikkifantasia Into the Woods pohjaa rapakon takana tunnetumpaan Broadway musikaaliin. Oscareissakin elokuvaa oli muistettu peräti kolmella ehdokkuudella (naissivuosa, lavastus ja puvustus), mutta kotiin asti ei pystejä kulkeutunut. Into the Woodsin olisin varmasti rynninyt katsomaan saman tien, jos sen ensi-ilta olisi täällä ollut Oscar-huurujen aikaan. Huurut ovat kuitenkin jo ajat sitten laskeutuneet ja tietty ennakkokriittisyys palannut elokuvien katseluun, siksi en uskaltanut kovin kummoisia tältäkään elokuvalta odottaa. Toki satuaiheiset elokuvat vetoavat jo valmiiksi aihepiirinsä puolesta, mutta eivät sinällään ole useimmiten kovin kummoisia tapauksia. 

Into the Woods oli odotusten vastaisesti oikein positiivinen yllätys, jopa niinkin, että uskaltaisin tituleerata yhdeksi suosikki filmatisoinneista näyteltyjen satuelokuvien saralla. Vaikka elokuva on Disneyn tuotantoa ja sen ikärajakin on vain vaivaiset 7, olin todella yllättynyt, että alkuperäisistä saduista oli jätetty niitä varjopuoliakin. Toki karmaisevimpia asioita ei suoraan näytetä tai on käytetty jotain taiteellisempaa kikkailua, mutta kohtauksilla on silti haluttu vaikutus. Into the Woods on myös yllättävän itseironinen, joka ehkä parhaiten kulminoituu kahden prinssin show off laulussa "Agony", jossa he siis vertailevat kummalla on tuskallisempaa rakkauden saralla ja tietysti kumpi heistä on upeampi. Musikaalipuoli toimii muutoinkin tässä elokuvassa vain eduksi. Viimeisen päälle hiotut kappaleet ovat tunnelmaa nostattavia, humoristisia ja erittäin mieleenpainuvia. Ainoana haittapuolena elokuvassa on muutamat pitkäkestoiset kohtausjaksot, joissa lähinnä hommaa pitkittää laulettavan kappaleen kesto.


Näyttelijöissä on paljon nimiä, joilta löytyy kokemusta musikaalisten elokuvien osalta, kuten Anna Kendrick, aina upea Meryl Streep ja Les Miserablesissa Gavrochen roolissa hurmannut Huttlestone. Sen sijaan esimerkiksi Emily Bluntin ja Chris Pinen laulutaidot ja tietty "lavakarisma" tulivat itselleni täysin yllätyksenä. Johnny Depp yllättää myös pitkästä aikaa vahvalla roolisuorituksellaan, vaikka harmillisesti hänen sutensa ei saa kovin pitkää ruutuaikaa. Yhtä lailla harmillisen vähän ruutuaikaa saa kerrassaan mainio Tuhkimon äitipuoli, jota esittää "Leonardin äiti" Christine Baranski sekä tämän yhtä lailla nappiin roolitetut tyttäret. Lucindaa esittävä Lucy Punchin roolisuoritus aiheutti kunnon Deja-vu hetken, koska näyttelijätär on esittänyt Tuhkimon sisarpuolta aikaisemminkin elokuvassa Lumottu Ella. 

Into the Woods on ihastuttava, höpsähtänyt ja sopivassa määrin myös synkkä satuilu, jota on miellyttävä kuunnella.


 

Trailerin lisäksi pakko laittaa tämä korvamato elokuvasta:

13. huhtikuuta 2015

HBO Nordic

kuva täältä
Nyt on sitten HBO Nordic tässäkin taloudessa, koska Game of Thrones. Asiaa oli punnittu jo viime vuodesta ja päädytty siihen, että hieman ennen Game of Thronesin viidennen kauden alkua (eli eilen) aloitetaan nyt sitten kokeilukausi, josta jatketaan kestotilaukseen. 

Ihan ensimmäisten kausien kohdallahan ei ollut mitään ongelmaa, kun Yle sai vielä esittää ne kohtuullisen ajan päässä alkuperäisestä julkaisusta. Sittemmin HBO katselinpalvelun rantautuessa Suomeen, pääsivät palvelun tilaajat osingoille ensin ja Ylen lähetyksiä sai odottaa tavallinen kansalainen puolisen vuotta. Suurin jarruttaja palvelun hankkimisessa on ollut säästäväisyys (lue:piheys) varsinkin, kun Netflix on ollut täällä jo pitkään pääosassa. 

Edelleen Netflix tulee olemaan suuremmassa aktiivikäytössä huomattavasti laajemman ja monipuolisemman valikoimansa tähden. HBO Nordicin muihin sarjoihin en usko vielä hetkeen perehtyväni, koska netflixin puolella on vielä niin monta hyvää kesken (downton abbey, big bang theory, star trek...ja uusi Daredevil vasta saapui flixiin enkä ole vielä edes vilkaissut house of cardsia tai breaking badiä...). 

Uudesta GOT:n kaudesta olen kuitenkin täpsyissäni. Vaikka tietääkin suurinpiirtein, mitä tuleman pitää, ovat sarjan tekijät osanneet taas yllättää toteutuksessa, ainakin jo ensimmäisen jakson perusteella. Kauden loppua odotan vielä enemmän, vaikka se ei ehkä pääty ihan niin suurella ryminällä, kuin neljännes kausi, mutta nimenomaan siksi, että niiden tapahtumien jatkosta ei kirjojen lukijatkaan vielä tiedä. Tykkään myös erityisesti kauden julkaisuaikataulusta, jaksot kun julkaistaan samaan aikaan kuin rapakon takana. Ihan heti en ole siis kärppänä katsomassa, koska neljän maissa aamulla olen minäkin jo nukkumassa, mutta iltatöistä johtuen pystyn katsomaan jakson aina maanantaisin kivasti jo herättyäni ja vaikka aamiaisen kera. Ei huono ollenkaan.


1. huhtikuuta 2015

TV Poiminta: Miyazakin maailma

Lauantai 4.4 
Yle Teema, klo 17.30 - 22.50

Tulevana lauantaina on Yle Teemalla erikoispitkä Teemalauantai, joka on omistettu elokuvalegenda Hayao Miyazakille ja Studio Ghiblille. Teema esittää kaksi Ghiblin vanhempaa klassikkoelokuvaa Totoron ja Laputan. Elokuvien jälkeen tulee elokuvateatterilevityksessäkin ollut dokumenttielokuva The Kingdom of Dreams and Madness, joka kertoo itse Miyazakista ja Studio Ghiblistä. Elokuvat esitetään alkuperäisellä japaninkielisellä ääniraidalla, suomenkielisin tekstityksin. Ohjelma on mahdollista katsoa Yle areenasta, mutta vain suorana. 


Naapurini Totoro (1988)
Tonari no Totoro
klo 17.30 - 18.53


Lainattu omasta Ghibli-elokuvat top 10-listasta, jossa Totoro oli ja tulee aina olemaan numero yksi:

"Totorolla on täysin epäreilu etulyönti asema muihin nähden, sillä tämä on Porco Rosson lisäksi ainoita, jotka olen nähnyt ihan pienenä ensimmäistä kertaa. Yle esitti tämän joskus vuonna kekäle ja pökäle, mutta nimellä Näkymätön ystävä. Ihastuin tähän oitis ja vieläkin monen vuoden ja monen katselukerran jälkeen ei tule minkään sortin kyllästymistä vastaan.

Juoni: Kaksi tyttöä, Mei ja Satsuke muuttavat isänsä kanssa idylliseen uuteen kotiin luonnon rauhaan. Perheen äiti taas on sen verran sairaana, että hän joutuu olemaan sairaalassa. Uusi asuinpaikka tuo äidin lähemmäksi ja tutustuttaa molemmat tytöt metsän hellyttäviin henkiin: Totoroihin.

Totoro on kuten dvd:n takakannessakin lukee ”Studio Ghiblin kallisarvoisin elokuva-aarre” ja en ole varmasti ainoa, joka kokee tämän myös tavallaan omaksi aarteekseensa, jonka pariin on aina yhtä ihana ja mieltä lämmittävä palata :) "



Laputa - Linna taivaalla (1986)
Tenkū no shiro Laputa
klo 18.53 - 20.53




Laputa on Studio Ghiblin ensimmäinen elokuvajulkaisu ja itsensä Miyazakin kirjoittama ja ohjaama elokuva. Herran aikasempi elokuva Tuulen Laakson Nausicaä ei ollut vielä Studio Ghibli nimen alla tehty, mutta sen menestys johti Studio Ghiblin syntyyn. Nausicaä ja Laputa ovat kuitenkin tyylillisesti selvästi sukua toisilleen ja löytyypä niistä yksi samanlainen otuskin, kannattaa siis katsastaa myös Nausicaä, jos suinkin mahdollista.

Juoni: Kaivoskaupungissa asuva hieman rämäpäinen poika Pazu kohtaa sattumalta taivaalta kirjaimellisesti leijailevan tytön nimeltä Sheeta. Sheetan kaulassa oleva valoa hehkuva koru näyttäisi mahdollistavan lentämisen ja olevan muutoinkin sidoksissa tyttöön. Pazu uskoo myyttisen leijuvan kaupungin, Laputan, olemassaoloon, sillä hänen isänsä onnistui aikanaan ottamaan siitä valokuvan. Sheetalla on myös omat yhteytensä Laputaan, vaikka hän ei vielä siitä tiedäkään. Maaginen koru vetää puoleensa muitakin, joita sen ominaisuudet kovasti kiehtovat.




The Kingdom of Dreams and Madness (2013) 
Unten ja hulluuden valtakunta: Ghiblin tarina
Yume to kyôki no ohkoku
klo 20.53 - 22.50 

Kuva täältä

" Studio Ghibli täyttää pian 30 vuotta, ja aikojen muutoksesta kertoo se, että tähän asti salamyhkäisyydestä tunnettu studio on päästänyt dokumentaristin kameroineen seuraamaan studion tekemisiä. Hirokazu Kore-edan (Isänsä poika) teoksissa apulaisohjaajana työskennellyt Mami Sunada on saavuttanut Ghiblin maestrojen täyden luottamuksen, jonka turvin hän vie meidät studion jokapäiväiseen elämään ja käänteentekeviin hetkiin, seuraamaan ainutlaatuista työtä kärpäsenä katossa. Dokumentin teatterilevityksestä tuli odotetusti huomattava tapaus Japanissa.

Nauravainen Hayao Miyazaki on äänessä lähes koko ajan. Isao Takahata on pohdiskeleva, hiljainen osapuoli. Ghiblillä kokataan yhdessä, voimistellaan pitkien piirrossessioiden jäykistämiä niveliä ja nauretaan paljon kiireestä ja paineista huolimatta. Vierailemme Hayao Miyazakin talossa. Pääsemme mukaan tupakkatauolle hiljaisella katolla. Tapaamme myös Helsingissä Maameren tarinoiden kanssa vierailleen Gorō Miyazakin.

Koska Ghibli on hyvin tasa-arvoinen yhteisö, Sunada antaa esiintymisvuoron myös studion kissoille." (lainattu Studio123:n nettisivuilta)



Kiitokset vielä Artulle, joka vinkkasi tästä!
Ylen omilla sivuilla oleva juttu täällä!


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...