27. syyskuuta 2015

Ingrid Bergman: Omin sanoin


Ohjaaja: Stig Björkman
Musiikki: Eva Dahlgren & Michael Nyman
Pääosissa/haastattelussa: Ingrid Bergman, Jeanine Basinger, Pia Lindström, Isabella Rossellini, Ingrid Rossellini, Roberto Rossellini, Fiorella Mariani, Liv Ullmann & Sigourney Weaver
Kesto: 1h 54min
Ikäraja: S

Ingrid Bergman: Omin sanoin on dokumenttielokuva koko maailmaa ihastuttaneesta ruotsalaissyntyisestä näyttelijätär-legendasta, Ingrid Bergmanista. Elokuva kertoo, miten tavallinen ruotsalainen tyttö päätyi Hollywoodin valkokankaille alkaen traagisesta lapsuudesta. Ingrid menetti jo varhain 2-vuotiaana äitinsä ja myöhemmin kouluiässä myös isänsä. Edesmenneeltä isältään Ingrid omi tavan ikuistaa omia kotivideoita, sillä isäkin oli aina kuvannut Ingridiä. Tämä perheperinne auttoi Ingridiä myös urallaan, sillä hän oli  kameran edessä kuin kotonaan. 


Näitä ainutlaatuisia, keskeisesti perhe-elämää ikuistavia kaitafilmejä nähdään elokuvassa useaan otteeseen. Tämän lisäksi on toki kohtauksia tähden elokuvista, taltiointeja palkintogaaloista sekä aikanaan tehtyjä haastatteluja. Vielä merkittävämmän sisällön tarjoaa kuitenki Ingridin kirjoittamat kirjeet läheisille ystävilleen, jotka syntyivät vuosien aktiivisesta kirjeenvaihdosta kattaen niin uran huippuhetket, kuin vastoinkäymisetkin. Ennen kaikkea kirjeet kertovat enemmän Ingridin omista ajatuksista ja tunteista. Kirjeiden lukijana ja ns. Ingridin äänenä kuullaan uuden sukupolven ruotsalaistähteä (ja henkilökohtaista suosikkiani) Alicia Vikanderia. 

Vaikka elokuvan suomenkielisessä nimessä sanotaankin "Omin sanoin", pääsee ääneen moni muukin. Läheisten yhteistyökumppanien lisäksi paljon sanottavaa on Bergmanin neljällä lapsella. Pääasiassa kaikki neljä muistelevat äitiään ilolla ja lämmöllä. Hän oli inspiroiva ja hauska ihminen silloin, kun pääsi olemaan paikalla. Pia, jonka Ingrid käytännössä hylkäsi isänsä kera Amerikkaan ja perusti uuden perheen, tunsi koko äitisuhteen etäiseksi, mutta sai vakaan kodin toisen vanhemman avulla. Rossellinin lapsilla on keskenään erilaiset näkemykset ja kokemukset omasta lapsuudestaan. Eniten äitiään muistuttava Isabella ei ollut moksiskaan läsnäolon puutteesta ja tuntui ymmärtävän tämän "sisäistä muuttolintua" kaikista parhaiten. Roberto ja Fiorella taas jäivät erotilanteen jälkeen kaipaamaan äitiään ja tavanomaisempia kotiolosuhteita. 


Itse en voi sanoa tuntevani kattavasti Ingridin tähdittämiä elokuvia, mutta aikakautensa tähdistä ja ylipäätänsä valkokankaan klassikkonäyttelijättäristä, hän on itselleni yksi tutuimmista. Casablancan ja Kohtalon avain elokuvien jälkeen olen halunnut nähdä lisää tähden leffoja, vain hänen itsensä takia. Noiduttu elokuva onkin istunut odottamassa digiboksin puolella jo pienen ikuisuuden. Jokin Bergmanissa kiehtoi jo aiemmin ja tämän dokumenttielokuvan jälkeen kiehtoo vain lisää. 






P.S. Isabella Rossellini vaikutti todella tutulta, mutta en elokuvan aikana hoksannut miten. Jälkikäteen selvisi, että olen nähnyt ainakin kaksi elokuvaa, jossa hän esiintyy: Merlin (teknisesti minisarja) ja Kuolema pukee häntä

24. syyskuuta 2015

TV Poiminta: Zombie Strippers!

Kuva täältä!

Lauantai 26.9
Kutonen, klo 23.00 
Pääosissa: Jenna Jameson, Robert Englund, Penny Drake, Roxy Saint, Whitney Anderson, Jennifer Holland, Shamron Moore, Jeannette Sousa, Carmit Levité, Joey Medina, Brad Milne & Johnny Hawkes
Kesto: 1h 26min
Ikäraja: 18

Zombie Strippers edustaa genreä tökerö kauhukomedia. Tässä varsin herkistävässä teoksessa sotatarkoituksiin luotu zombievirus leviää laboratorion ulkopuolelle. Tartunnan onnistuu saamaan strippiklubin ykköstanssija, josta tuleekin yllättäen entistä suositumpi aivokuolleisuudesta ja ihmislihan himoitsemisesta huolimatta. Pääosassa keikkuloi aikuisviihteen puolella enemmän näyttelykokemusta kartuttanut Jenna Jameson ja klubin omistajana taas häärii Robert Englund, joka tunnetaan parhaitenFreddy Kruegerin roolistaan.

Zombie Stripperisiä en voi suositella missään nimessä edes keskinkertaisena yhtään kenellekään, sillä se on ala-arvoisesta vielä surkeampaa. Juuri siksi, että se on niin karsea aivan kaikilta osa-alueiltaan zombiestrippareita lukuun ottamatta, se saattaa jopa viihdyttää katsojaa, joka saa oikeasti nautintoa todella huonojen leffojen katsomisesta. Se keikkaloi ihan siinä rajoilla, että onko se jo niin huonoa, että on jo jossain rinnakkaisuniversumissa jopa ihan hyvää. Elokuvassa on kuitenkin hetkensä, nimittäin zombiestripparit! 
 
 

20. syyskuuta 2015

Kaukana maailman menosta


Ohjaaja: Thomas Vinterberg
Käsikirjoitus: David Nicholls, pohjaa Thomas Hardyn samannimiseen romaaniin
Musiikki: Craig Armstrong
Pääosissa: Carey Mulligan, Matthias Schoenaerts, Michael Sheen, Tom Sturridge, Juno Temple & Jessica Barden
Kesto: 1h 59min
Ikäraja: 7

Bathsheba Everdene (Mulligan) asustaa tätinsä pienellä maatilalla, eikä kaihda upottaa sormiansa multaan. Naapurin lammasfarmin isäntä Gabriel Oak (Schoenaerts) viehättyy kovasti itsevarman naisen seurasta, niinkin paljon, että uskaltautuu kosimaan. Itsenäinen Bathsheba ei kuitenkaan halua tulla kahlituksi kiinni aviomieheen, joten hän kieltäytyy kosinnasta. Kaksikon kohdatessa seuraavan kerran, on molempien yhteiskunnallinen asema radikaalisti muuttunut. Bathsheba on perinyt ison tilan, jota hän johtaa varmoin ottein välittämättä siitä aliarvioinnista, jonka saa osakseen sukupuolensa tähden. Herra Oak on menettänyt omaisuutensa ja entisen asemansa ja on nyt pelkkä lammaspaimen, mutta saa oitis paikan Bathsheban alaisuudessa. Järkkymättömän uskollinen Oak tekee työnsä tunnollisesti ja seuraa sivussa, kuinka Bathshebaa yrittää kahlita mies jos toinenkin. 



Kaukana maailman menosta ei ole itselleni tarinana ennestään tuttu, vaikka ilmeisen monta filmatisointiakin on Thomas Hardyn kirjastakin tehty. Odotukset eivät nyt olleet kovin kummoiset, sillä pukudraamojen parissa tämän katsojan aika kuluu mukavasti muutoinkin. Lisäksi tällä kyseisellä katselukerralla oli enemmän merkitystä teatterin valinnalla, kuin itse elokuvalla, mutta siitä tulee vielä joku kaunis päivä ihan oma postauksensa. 


Kaukana maailman menosta vie todellakin katsojan kauas maailman menosta. Silmiähiveleviin maisemiin, kauniiseen musiikkiin ja yleisromanttiseen tunnelmaan on helppo kadota parin tunnin ajaksi. Tarinakokonaisuuden suhteen elokuva on hieman laveaja siitä jää uupumaan tietty Jane Austenmaisuus mitä tulee hahmojen keskeisiin kuvioihin. Tietenkin on kyseenalaista kuinka paljon klassikkoteosten kohdalla saa tehdä tarinaan muutoksia. Olisin kuitenkin janonnut sitä astetta kirpaisevampaa draamaa, esimerkiksi lisää Tom Sturridgen ja Juno Templen hahmojen välisestä tragediasta.


Eturivistä jo aikoja sitten paikkansa ansainnut sulokasvoinen Carey Mulligan ilmentää hyvin Bathsheban periksiantamatonta luonnetta. Käsikirjoituksen puolesta kylläkin hahmon uskottavuus horjuu hänen langetessa Troyn pauloihin, koska Bathsheban hahmo on ollut niin selkeä järkiajattelija aikaisemmin kaikessa tekemisessään. Tämän pystyisi nielemään paremmin, jos Sturridgen hahmo ei olisi kirjoitettu niin ylimieliseksi urveloksi. Herra Oakin roolissa nähtävä Schoenaerts ei ole ihan mikään Mr. Darcy, mutta sangen hurmaava siltikin kaikessa kunnollisuudessaan. Pienistä sivurooleista itselleni tuttu Michael Sheen tekee poikkeuksellisen mielenkiintoisen roolin hieman epätoivoisena vanhana jurmuna, jonka kovempi kuori sulaa nopeasti rakkauden edessä.

Kaukana maailman menosta on kertakaikkisen komea kuva, joka sopii niin draaman kuin romantiikan nälkäisille.

P.S. Jälleen kerran kuullaan Carey Mulliganin laulua elokuvassa, sama kipale myös alla olevassa trailerissa

 

15. syyskuuta 2015

Koodinimi U.N.C.L.E.


Ohjaaja: Guy Ritchie
Käsikirjoitus: Guy Ritchie & Lionel Wigram, pohjaa amerikkalaiseen tv-sarjaan 60-luvulta
Musiikki: Daniel Pemberton
Pääosissa: Henry Cavill, Armie Hammer, Alicia Vikander, Elizabeth Debicki, Jared Harris, Hugh Grant, Luca Calvani, Sylvester Groth, David Menkin & Simona Caparrini
Kesto: 1h 56min
Ikäraja: 12

Kultaiselle 60-luvulle sijoittuva agenttiseikkailu alkaa, kun CIA:n erittäin sharmantti agentti Napoleon Solo (Cavill) käy noutamassa tulevan projektin avainhahmon, automekaanikko Gaby Tellerin (Vikander), Itä-Berliinistä. Tehtävä ei suju aivan puhtaasti ongelmitta, sillä heidän vanavedessään seuraa KGB:n sinnikäs ja jopa hieman hullu agentti Illya Kuryakin (Hammer). Hampaat irvessä käydyn pakotaiston jälkeen edellämainitut onnistuvat kuitenkin pääsemään eroon venäläisagentista. Tämä ei ole kuitenkaan viimeinen kohtaaminen Kuryakin kanssa, sillä yllättäen CIA ja KGB ovat tekemässä pakon edessä yhteistyötä taltuttaakseen menestyksekkään yrityksen kulisseissa toimivan rikollisjärjestön Italiassa. Jo valmiiksi napit vastaikkain olevat Kuryakin ja Solo joutuvat toimimaan nyt samassa tiimissä, johon kolmanneksi pyöräksi liittyy vielä Gaby, koska yrityksellä on yhteyksiä hänen sukulaisiinsa. 


Koodinimi U.N.C.L.E.:n halusin nähdä jo trailerin ensinäkemisestä asti, koska Guy Ritchien aikaisemmat Sherlock Holmes-elokuvat ovat niin kovasti kolahtaneet. Lisäksi siinä missä Holmes-elokuviin oli onnistuttu roolittamaan just mun lempparit, niin sama tuntuu olevan tässäkin elokuvassa, varsinkin Vikanderin ja Cavillin suhteen. Itselleni selvisi kyllä vasta elokuvan katsomisen jälkeen, että sen pohjana on 60-luvun tv-sarja, mutta ainakin samaa aikakautta on kyllä tässä hengitetty ja ahnaasti. Koodinimi U.N.C.L.E. osoittautui olevan yhtä toimivaa tavaraa Holmes-elokuvien kanssa, joten omaan makuhermooni todella toimivaa.


Koodinimi U.N.C.L.E.:n vahvuudet ovat sen seikkailuhenkisyydessä, tyylikkäässä ulkomuodossa ja hahmojen onnistuneissa persoonissa eli tismalleen samat tekijät, kuin oli Holmes-elokuvissa. Pitkästä aikaa soundtrack oikein pomppaa esiin ja varmasti sillä on iso osa kuvankin viehätykseen, kun se oikein kunnolla iskee tulille. 60-luvun ajankuva on toteutettu ihanan hulppeasti puvustuksessa ja sisustuksessa, mutta esimerkiksi sukupuolirooleissa on taas vanhoja tomuja huiskuteltu pois. Toki pääkaksikko on edelleen miehiä, välillä jopa huvittavan miehiä, mutta tämä pieni ironinen ote hahmoihin on selvästi tehty tarkoituksella. Muutoinkin elokuvassa on kauttaaltaan läsnä sellainen pieni, ei ehkä varsinaisen ironian vire, mutta tietynlainen vinoutunut hymy. Varsinkin agenttiteeman tähden, tulee pikkaisen mieleen Kingsman: salainen palvelu.


Kuten aiemmin totesin, on roolituksissa luettu minun suosikkieni listaa. Henry Cavill, joka voisi olla kevyesti seuraava James Bond, vei sydämeni jo Tudors-sarjan myötä. Lone Ranger ja Social Network elokuvista tuttu Armie Hammer on vähän pienemmässä nosteessa, mutta hänen roolinsa tässä erottuu kyllä, jos ei korostetun venäläisen aksentin avulla, niin vähintää hahmon raivokohtauksien myötä. Ihanan Alicia Vikanderin uraa olen seurannut Anna Kareninasta asti ja odotan todella hänen taatusti hienoa roolisuoritustaan Redmaynen rinnalla elokuvassa Danish Girl. Naishahmot ei tosiaan ole mitään hempukoita tässä elokuvassa, vaan Gabykin taitaa painimisen salat ja autojen korjaukset. Toisessa vahvassa naisroolissa on elokuvan hyytävä naispahis, jolta et löydä taustalta edes mitään kliseistä femme fatale-tarinaa, vaan kyseinen nainen on vaan yksinkertaisesti häijy. Victorian roolissa nähtävä melkein parimetrinen Elizabeth Debicki on aikaisemmin tuttu sivuroolissa elokuvassa Gatsby. 

Koodinimi U.N.C.L.E. on kerrassaan viihdyttävä ja tyylitelty agenttielokuva, joka ei ota itseään liian vakavasti. Elokuvan lopputekstien alussa selviää, mistä sanoista U.N.C.L.E. muodostuu.

11. syyskuuta 2015

Mission: Impossible - Rogue Nation


Ohjaaja: Christopher McQuarrie
Käsikirjoitus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Tom Cruise, Jeremy Renner, Simon Pegg, Rebecca Ferguson, Ving Rhames, Sean Harris, Alec Baldwin, Tom Hollander, Zhang Jingchu, Jens Hultén & Simon McBurney
Kesto: 2h 11min
Ikäraja: 12

Mahdottomien tehtävien konkari Ethan Hunt on vakuuttunut entisistä agenteista koostuvan vaarallisen järjestön, Syndikaatin, olemassaolosta. Ainakin viimeistään siinä kohtaa, kun hän herää kyseisen järjestön kidutuskammiosta. Ethan pääsee pakoon, mutta ei omin avuin, vaan kaksoiagentti Ilsa Faustin avulla. CIA pitää Syndikaattia täytenä huhupuheena ja päätyy lakkauttamaan IMF:n toiminnan sellaisena kuin se on ja sulauttaa sen osaksi omaa järjestöään valvovan silmän alle. Kaikki IMF:n entiset työntekijät joutuvat tarkkaan syyniin ja Ethan Hunt päättää kadota maan alle, mutta kaikessa hiljaisuudessa Syndikaattia edelleen jahdaten.


Rogue Nation on jo viides elokuva Mission: Impossible-sarjassa, eikä meno tunnu lainkaan hidastuvan, eikä varsinkaan Tompan kohdalla. Toiminnallisesti elokuva tarjoaa saman vasteen, kuin aina ennenkin, mutta tarinallisesti se jää paljon jälkeen edellisestä ja varsin onnistuneesta osastaan, Ghost Protocol-elokuvasta. Muutamia erikoisjaksoja ja stuntteja lukuunottamatta tulee sellainen olo, että olen jo nähnyt tämän elokuvan, vieläpä useamman kerran.  

Elokuva alkaa käyttämällä jo kovimman ammuksen heti alkuun eli sen huiman lentokoneen kyljessä roikkumiskohtauksen, jonka stuntit Tomppa teki ihan itse. Se on ihan mielettömän huisi, mutta jälkiviisaana ajatellen, kyseinen kohtaus olisi kannattanut säästää myöhemmäksi osaksi elokuvaa, koska nyt se laittaa rimaa vähän liian korkealle. Etenkin kun juonikokonaisuus on vähän niin ja näin, painot kallistuu muuhun suuntaan, jolloin toimintakattaustenkin tulisi olla parempia kuin hyviä. Kestokin alkaa tuntua loppua kohden himpun verran pitkältä, kun se varsinainen mahdottoman tehtävä on suoritettu jo alta pois ja silti tapahtuu vielä vaikka mitä. 


Toimivista toimintaosioista on pakko erikseen mainita koko Turandot-oopperaan sijoittuva jakso, joka on tämän elokuvan kirkkain helmi. Se on kaiken kaikkiaan joka osiltaan mielenkiintoinen ja jännitys on saatu rakennettua pitkän kaavan mukaan onnistuneesti. Myös itse mahdottomaan tehtävään liittyvä sukellusosuus tarjoaa oman jännityksensä, vaikka kohtausessa muutamat muut pienet yksityiskohdat saattavat hieman häiritä, esimerkiksi se, että Ethan on niin yli-ihminen.

Tom Cruise se vaan jaksaa painaa. Olin tosiaan erittäin yllättynyt, kun selvisi jo paljon ennen elokuvan katsomista, että hän tekee sen lentokonestuntin ihan itse. Oltiin jo kollegan kanssa naureskeltu elokuvan tympeälle julisteelle, että kyllä on taas greenscreenit olleet taustalla hohoo. Samana iltana samainen työkaveri linkkasi videon Tompasta suorittamasta kyseistä stunttia ja sen jälkeen kyseinen juliste on näyttäytynyt silmiin ihan erilaiselta. Muun näyttelijäkaartin suhteen on vähän harmillista, että Simon Pegg ei oikein pääse ottamaan tuulta alleen, eikä Rennerkään saa oikein revittelymahdollisuuksia, kun molemmilla sitä potentiaalia olisi. Sen sijaan on erittäin ihanaa nähdä itse White queen eli Rebecca Ferguson näinkin isossa ja sähäkässä roolissa.

Mission: Impossible-Rogue Nation on erittäin perustoimintakauraa, vailla sen kummempia yllätyksiä. Toimintakiintiö tulee kyllä täyteen.


Leffan pidemmät trailerit ovat ihan liian pitkiä, vaikka ne eivät spoilaa, ne näyttää kaiken hienon jo valmiiksi, joten suosittelen pelkkää teaseriä:

 

9. syyskuuta 2015

Uneton48 Goes Long ja Valve-bileet

Uneton48 on tunnettu lyhytelokuvakilpailustaan, jossa joukkueet saavat aikaiseksi lyhärin vain 48:n tunnin aikana ja kuten nimi lupaileekin, harvinaisen vähillä yöunilla. Uneton48 Goes Long projekti venyttää elokuvan täyspitkäksi ja tunnit päiviksi. Tarkoituksena on siis vapaaehtoisten armeijan voimin tehdä pitkä elokuva ja ensimmäinen tälläinen tuotos kulkee osuvasti nimellä Night Goes Long. 



"Night Goes Long on taianomainen matka läpi yöllisen Helsingin, jonka tarina pohjautuu klassikkoteos Pikku Prinssiin. Elokuva ei tule maalaamaan kotikaupungistamme postikorttimaista kuvaa, vaan esittelemään sen sellaisena, kuin se tekijöille ja kaupunkilaisille näyttäytyy; rosoisena, puulla ja betonilla leikittelevänä sekä kasvillisuuspirskahdusten sävyttämänä kontrastien mekkana, jonka neonväristen graffitien ja yön valojen välissä mahdottoman raja tuntuu taipuvan.”
-ohjaajat Henri Huttunen & Vesa Kuosmanen" (lainattu täältä)


Night Goes Long kokeilee samalla uudenlaisempaa otetta elokuvien tekoon, sillä elokuva on tehty vahvasti yhteistyössä yleisön kanssa: kuvauspaikoista on saanut tehdä ehdotuksia, käsikirjoitukseen haettiin ideoita aina repliikkejä myöten ja esimerkiksi extroja on haettu suoraan somen avituksella. Kaikki on myös erittäin avointa, kuvauspaikoille on järjestetty avoimia ovia ja käsikirjoituskin löytyy netistä kaikkien luettavaksi ja kommentoitavaksi. 

Night Goes Long-elokuva saa ensi-iltansa 25.9 Rakkautta ja Anarkiaa festareilla, mutta tulee myös Elisa Viihteen kautta nähtäväksi. Tarkoituksena on saada kaikille yhtä lailla avoin mahdollisuus nähdä elokuva. Pääosissa nähdään Maunela Bosco (Nymfit) ja Elias Gould (Miss Farkku-Suomi) sekä näyttelijädebyytissään Manna ja Paperi T.

Vastaavanlaisen elokuvan teko ei olisi mahdollista ilman yleisön suurta tukea, vaikka tiimi työskentelisikin pelkällä ruokapalkalla. Mesenaatti-sivuston kautta on mahdollista tukea elokuvaa vielä konkreettisemmin ostamalla esimerkiksi elokuvan logolla varustetun t-paidan tai kangaskassin. Tukikeinot vaihtelevat halvasta (kunniaseinä 5e) kalliimpaan (saunailta made in kallio 250e). Ansaituilla tuotoilla ei pelkästään konkreettisesti ajeta tätä elokuvaprojektia eteenpäin, vaan avarretaan tekemisen mahdollisuuksia jatkossakin ja autetaan lahjakkaita tekijöitä eteenpäin urillaan.


Itse osallistuin ehkä hauskimmalla mahdollisimmalla tavalla elokuvan tukemiseen ja osallistuin edeltävänä viikonloppuna underground-bileisiin Helsingissä. Bileet olivat itse asiassa kaksipäiväiset hipat, mutta tukemisemme kohdistui lauantain rientoihin. Lauantaissa seuraavasta päivästä poikkeavaa olikin, että paikalla kuvattiin ilmeisesti jonkinlaisia yleisotoksia tulevaa elokuvaa ajatellen. Varsinainen ug-kohtaus oli kuvattu jo samana päivänä. Etukäteisinfossa olikin kerrottu ohjeistukset, jotka sisältivät muun muassa aika itsestään selvän kohdan: älä katso suoraan kameraan. 

Itse bileet olivat vähintään huisi kokemus, varsinkin kun ug-bileitä ei ole tullut aiemmin koettua muutoinkaan. Meitähän pidettiin aika jännityksessä, sillä juhlapaikka paljastettiin vasta paria tuntia ennen varsinaisten bileiden alkua. Paikka ja tunnelma vastasi kyllä juuri sitä, mitä näkee elokuvissa tai voisi kuvitella näkevänsä. Lipun hinnalla (Early Bird 15e) sai perusnarikkapalvelun lisäksi käydä maalauttamassa naamansa. Viimeisetkin jäänteet glitteristä suostuivat poistumaan naamastani vasta pari päivää myöhemmin. 

Mie ja leffan valomies/esituotannon koordinaattori!

48DayFilm.comhttp://www.48dayfilm.com/
U48 facebookissa
U48 Tumblr
U48 Twitter
U48 Instagram
Night Goes Long facebookissa 

Seuraava häpeninki on avoimet ovet Kalliossa, tekijöiden tukikohdassa 11.9. Tsekkaa
  Made in Kallio tapahtuma!

4. syyskuuta 2015

Inside Out - Mielen sopukoissa


Ohjaaja: Pete Docter
Musiikki: Michael Giacchino
Pääosassa: Amy Poehler, Phyllis Smith, Richard Kind, Bill Hader, Lewis Black, Mindy Kaling, Kaitlyn Dias, Diane Lane & Kyle MacLachlan
Kesto: 1h 42min
Ikäraja: 7

Inside out kertoo 11-vuotiaasta Riley nimisestä tytöstä ja eritoten siitä, mitä hänen päässään liikkuu. Pääkopan sisällä avautuu ihan oma maailmansa, jossa tärkeimpiä paikkoja on komentokeskus, jossa viisi eri tunnetta hallinnoivat kaikkea Rileyn näkemää ja kokemaa. Pääosin puikoissa tosin pärmäröi Ilo, koska tärkeintähän on pitää Riley mahdollisimman onnellisena. Selkeät roolit ovat myös Pelolla, Kiukulla ja Inholla, mutta Suru ei oikein ole löytänyt omaa paikkaansa osana yhteisöä. Rileyn maailma kokee suuren muutoksen, kun perhe joutuu muuttamaan Minnesotasta San Franciscoon ja kaikki keskeinen harrastuksista kavereihin jää taakse. Rileyn on yhä vaikeampi pitää päätään pystyssä kaikkien mullistusten keskellä ja näin ollen tunteetkin ovat suurien haasteiden edessä. 


Inside out on pitkästä aikaa Pixarin puolelta todella omaperäinen tuotos. Vaikka muutaman vuoden takainen Brave-elokuva hyvä olikin, ei se ollut kuitenkaan niin omintakeinen, kuin tämä uusin tai vuosien 2008 ja 2009 elokuvat Wall-e ja Up-kohti korkeuksia. Täytyy todeta, että vaikka synopsis olikin ennestään tuttu, oli täysin yllätys miten syvälle mieleen Inside out sukeltaa. Oli oikeastaan hyvä, että ne trailerit, jotka näin, eivät sen kummemmin paljastaneet varsinaisesta kertomuksesta, vaan toimivat enemmänkin tunteiden esittelyvideoina. Ennakkoon osasi siis odottaa hyvää kuvaa, mutta episodin täräyttäessä arvioonsa täydet viisi tähteä ja monien muiden seuratessa perässä vähintään neljällä tähdellä, alkoi uskaltaa odottaa vielä enemmän. Voin vahvistaa muiden olleen oikeilla jäljillä, meillä taitaa olla käsissämme nyt vuoden paras animaatio.


Kun tehdään elokuva, joka kertoo tunteista, ei tunteilta voida luonnollisestikaan välttyä. Inside out itkettää lähes yhtä suurella varmuudella, kuin se naurattaa. Varsinkin aikuiset tuntuvat "murtuvan" vielä lapsia herkemmin tätä elokuvaa katsellessa, joten jotenkin se koskettaa meitä aikuisiakin ihan perustavalla tasolla. Tunnevuoristoradassa ne itkuimmat kohdat ovat (ainakin itselleni) ihan alussa, kun kaikki on niin ilontäytteistä, kaunista ja uutta sekä tietenkin siellä lopussa, kun Surullekin annetaan sijaa. Tunteiden persoonat ja toilailut kirvoittavat monet naurut, samoin kuin toisinaan jo pelkkä mielikuvituksen rikkaus saa suupielet jo nousemaan. 

Mielen sopukoista on otettu selvästi kaikki irti, aina kaikista abtrakteimmalle tasolle asti. Inside out kertoo leikkisillä tavoillaan esimerkiksi miten tietyt muistot joutuvat unholaan, miten faktat ja mielipiteet tuppaavat joskus menemään sekaisin ja miksi joku rallatus palaa yhtäkkiä mieleen soimaan uudestaan ja uudestaan. Mielenkiintoista on myös vertailla esimerkiksi Rileyn vanhempien päänsisäistä toimintaa Rileyn omaan. Vaikka toiminnan tasolla kyseessä onkin komentokeskusten välistä käskyjen antoa ja näiden toteutusta, voi sen tuoksinnassa havainnoida aikuisten ja lasten pääsisäisiä eroja, jotka kertoo persoonan kasvusta. Miten komentokeskus on muuttunut iän karttuessa konsolipöytineen päivineen, miten tunteista on ilmeisesti tullut yhtenäisempiä jo ulkonäöllisestikin. Elokuvasta jäi myös omaan mieleen poukkoilemaan kysymys, että kuka oikeastaan tekeekään sen ensimmäisen liikkeen, Riley vai tunteet? Kuka reagoi kumpaan ensin eli kuka lopulta onkaan puikoissa. 


Näkemäni versio oli alkuperäinen englanniksi puhuttu, mutta sen perusteella mitä olen ehtinyt dubattuakin versiota kuulemaan, ei sekään kuulosta ollenkaan hullummalta. Ainoastaan alussa nähtävän Laava lyhärin suhteen alkuperäiset äänet ovat selkeästi paremmat, koska ne ovat paljon särmikkäämmät ja kypsemmät äänet, kuin dubatussa. Kuulluista alkuperäisistä äänistä ehdottomasti parhaiten mieleen jää Amy Poehlerin Ilo ja erittäin masentavan kuuloisen Phyllis Smithin Suru. Alkuperäisessä on yleensä sekin puolensa, että et välttämättä tunnista edes ääninäyttelijää, mikä yleensä on ihan tervetullut seikka, niin hahmo saa pysyä paremmin näköisenään. 

Inside out on ainutlaatuinen elokuva tunteista ja niiden merkityksestä. Se koskettaa varmasti paatuneimmankin komentokeskusta.

 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...