19. kesäkuuta 2016

Neon Demon


Ohjaaja: Nicolas Winding Refn
Käsikirjoitus: Nicolas Winding Refn, Mary Laws & Polly Stenham
Musiikki: Cliff Martinez
Pääosissa: Elle Fanning, Karl Glusman, Jena Malone, Bella Heathcote, Abbey Lee Kershaw, Christina Hendricks, Keanu Reeves, Desmont Harrington, Alessandro Nivola & Charles Baker
Kesto: 1h 58min
Ikäraja: 16

Neon Demon kertoo mallimaailman nurjista puolista erittäin vahvasti väritettynä. Nuori pikkukaupungin kasvatti Jesse (Fanning) saapuu Los Angelesiin haaveenaan mallin ura. Potentiaalinen tyttö huomataan pian ja hän saa jalkansa raadollisen muotimaailman oven väliin. Kaikki eivät katso hyvällä uutta tulokasta, joka uhkaa syrjäyttää paikaltaan sen hetken hallitsevat naaraat. Ala on ehkä armoton, mutta sitäkin paljon sairaampaa on toisten mallien kilpailu paikasta auringossa. 



Neon Demon on viimeisin elokuva Nicolas Winding Refniltä, jonka tunnetuimmat elokuvat ovat varmasti Drive ja Only God Forgives. Drive oli ohjaajan läpimurtoteos, joka keräsi alleen roiman suosion varsinkin kriitikoilta ja jota itsekin pidän yhtenä suosikkielokuvistani. Only God Forgives taas on jäänyt vielä toistaiseksi itseltäni näkemättä, koska koin nähneeni ja kuulleeni siitä jo liikaa töiden lomassa. Elokuva teki lisäeroa edeltäjäänsä ja kohahdutti varsinkin väkivaltakohtauksillaan. Refn liikkuu jälleen erilaisissa ympyröissä, mutta on päätynyt suoltamaan käsistään yhtä lailla kiistellyn ja jopa kohu-leiman saaneen teoksen. Cannesissa, jossa elokuva sai ensi-iltansa, oli poistuttu kesken näytöksen, lopussa buuattu, mutta osa oli myös antanut raikuvat aplodit. Neon Demonin suhteen olin utelias jo alusta asti, eikä vellovat kohut saaneet uteliaisuuttani laantumaan, vaan pikemminkin päinvastoin. Trailerihan ei oikeastaan paljastanut elokuvasta käytännössä mitään, joten vasta ihan ensimmäiset arvioinnit raoittivat salaisuuksien verhoa, nekään spoilaamatta mitään liian mehukasta. Sen käsityksen sain, että elokuvassa on jotain äärimmäisen epäsovinnaisia elementtejä, toistuvina käsitteikaikui pedofilia, kannibalismi ja nekrofilia.


Neon Demon oli pitkästä aikaa elokuva, jonka katsomaan pääsemistä oikein odottamalla odotti, joka varmasti oli seurausta tarpeesta saada päätös pohjattomalle uteliaisuudelle, että mikä tässä nyt on niin kamalaa. Neon Demon tuli katsottua muutaman muun elokuvan kustannuksellakin, kun olisi ollut järkevämpää aikataulullisesti katsoa ensin joku muu, koska tämä olisi mennyt yksiin tulevinkien vapaapäivien kanssa, kun taas ne muut eivät, mutta män katsomishingusta oli tullut jokin muu kuin järkiasia. Elokuvaan kohdistin karmeimmat mahdolliset odotukset, suojellakseni itseäni suurelta mielen järkkymiseltä, jos sellaista olisi ehkä luvassa, kerta tätä ei ole siellä Cannesissakaan kaikki katsoneet ihan loppuun asti. Elokuvan jälkeen en ollut vielä ihan satavarma pidinkö siitä, mutta mieli oli kuitenkin ehyt ja jopa erittäin virkistynyt kaikesta odottamattomasta. Olin jopa yllättynyt, että elokuva ei ollutkaan niin rkyttävä, kuin mihin olin varautunut. Samana iltana luukutettuani elokuvan musiikkia sen miljoonannen kerran, valaistuin tietoon, että kyllä pidin tästä elokuvasta ja jotenkin oudosti aika paljonkin.



Neon Demon jätti kyllä sellaisen päällimmäisen mietteen, että saisiko tästä elokuvasta edes pitää ja mistä ihmeestä siinä edes niin kovasti pidin. Tästä nimittäin puuttuu se itselleni usein pitämiseen vaadittava asia eli tarinaan ankkuroiva hahmo, jonka kautta elää elokuvaa ja yleensä mieluinen sellainen. Toisaalta tämä onkin niin eri maailmasta, että ei voi vertailla edes samalla taulukolla minkä tahansa yhtään perinteisemmän elokuvan rinnalla. Sen osaan sanoa varmuudella, että elokuvan visuaalinen anti ja orgastinen musiikki loivat sellaisen imun elokuvan sisuksiin, että sieltä lähdettiin vasta valojen syttymisen jälkeen, eikä ihan heti sittenkään. Melkein tekisi mieli katsoa elokuva uudelleen ihan kuva kuvalta ja tehdä jokaisesta valovalinnasta, asioiden sijainnista ja suunnasta analyysi sen todellisen merkityksen tutkimista varten. Puollan siis vahvasti Neon Demonin luokittelua taiteelliseksi elokuvaksi, sillä se koostuu lukemattomista yksittäisistä taidekuvista. Ennakkokohun tuoma kutkuttava ja odottava tunne siitä, mivoikaan tapahtua seuraavaksi, pitää äärimmäisen jännitteen jatkuvasti yllä. Harmillisesti toinen katselukerta ei varmasti vastaa ihan ensimmäistä.

Näyttelijät olivat kaikki loistavia.



Pidin ja todella koukutuin Neon Demoniin, vaikka en tosiaan ole ihan varma "saisiko" tästä edes pitää. En uskalla suositella kellekään.  

 

15. kesäkuuta 2016

Pikku prinssi


Ohjaaja: Mark Osborne
Käsikirjoitus: Mark Osborne, Irena Brignull & Bob Persichetti, pohjaa Antoine de Saint-Exupéryn kirjaan Pikku prinssi
Musiikki: Hans Zimmer & Richard Harvey
Pääosissa: Mackenzie Foy, Jeff Bridges, Rachel McAdams, Riley Osborne, James Franco, Marion Cotillard, Paul Rudd, Benicio del Toro, Paul Giamatti, Bud Cort, Albert Brooks & Ricky Gervais
Kesto: 1h 48min
Ikäraja: 7

Pikku prinssi kertoo tytöstä, jonka äidillä on kattava ja minuutintarkka suunnitelma tyttärensä tulevaisuutta ajatellen. Määränpää on kuluttaa kesäloman päivät hallitusti aikataulussa opiskellen, jotta tyttö pääsee sisälle maineikkaaseen Werth akatemiaan ja voi valmistua kunnon aikuiseksi. Tyttö kuitenkin ystävystyy naapurin vinksahtaneen papan kanssa ja koulukirjat jäävät äkkiä toiseksi kaikesta tunnollisuudesta huolimatta. Vanhus tutustuttaa tytön tarinaan Pikku prinssistä ja entisenä lentäjänä haaveilee vielä kunnostavansa ilmahärvelinsä ja lentävänsä prinssin tykö. Sadun lumo kiehtoo niin paljon, että tyttö myöhemmin uhmaa äitinsä määräyksiä pysyä poissa naapurista. Samalla hän oppii aikuisuuden nurjista puolista ja sen miksi ei kannattaisi koskaan kasvaa täysin aikuiseksi. 


Alkuperäinen tarina Pikku prinssistä on itselleni vain etäisesti tuttu ja enemmän olen nähnyt tarinasta vaikutteita ottaneita filmatisointeja. Mietinkin, miksi ihmeessä tarinasta ei ole tehty suoraan elokuvaversiota aiemmin, mutta syy tähän selvisikin, kun asiaa vähän enemmän tutki. Kirjailija Antoine de Saint-Exupéryn kuolemasta tuli täyteen vasta muutama vuosi sitten suojarajan vaatima 70 vuotta, jonka jälkeen teos on vasta ns. vapaata riistaa. Oletettavasti siis tämä versio oli vasta alkusoittoa Pikku prinssi-buumille, vaikka näin onnistuneen teoksen jälkeen melkein toivoisi, että kaikki eivät työntäisi lusikkaansa siihen soppaan. 


Pikku prinssi oli aivan ihastuttavan sydämellinen ja mielikuvituksellinen elokuva. Tarina on kahdessa tasossa, jossa pääkertomus eli tytön tarina on toteutettu nykyaikasena tietokoneanimaationa. Tämä luo helpommin lähestyttävän sillan varsinaiseen Pikku prinssin tarinaan, joka on sisällöllisesti paljon filosofisempi ja vertauskuvallisempi. Jälkimmäinen taso on toteutettu puolestaan stop-motion animaationa ihania paperimaisia materiaaleja käyttäen. Prinssin tarinassa käydään läpi aikuisuuden eri ilmentymiä erilaisten varsin mustavalkoisten hahmojen kautta. Tavataan myös kettu, jolla on tärkeä opetus siitä, miten asiat voi aina nähdä silmien sijaan symellään. Itse tulkitsin sen tarkoittavan nimenomaan, että poismenneet läheiset ovat aina tavallaan läsnä ja näin auttaa käsittämään kuoleman ei niin kamalana asiana. Toinen tulkinta on kapitalistisen maailmankuvan kritisointi, jossa ihminen on enemmän väline, kuin sielukas olento. Tytön tarinassa tärkein oppi tulee vanhan miehen suusta, "aikuisuus ei itsessään ole kamalaa, unohtaminen on". Sisäistä lasta ei tulisi siis pyrkiä kitkemään pois ollakseen mukamas parempi aikuinen, vaan pitää kiinni edes pienestä osasta sitä. Aikuisten maailma esiintyy kovin karuna ja huipentuu loppuvaiheissa tytön tekemään seikkailuun, jossa aikuiset kuvataan vain koneiston osina, vaeltavina haamuina. 


Katsomani versio oli alkuperäinen englanninkielinen, enkä ihan ymmärrä dubatun olemassaoloa (paitsi tietysti nuoremman yleisön kantilta) saatika sitten 3D-versiota, jota en edes tiennyt ensin, että tästä on olemassa. Näin sisällöllisesti vaikuttava ja kauniita elämänoppeja tarjoileva elokuva ei varmasti hyödy yhtään mistään 3D-efektistä. Pienemmälle yleisölle tämä saattaa olla jopa himpun verran vaikeaselkoinen eli ehkä mahdollinen kohderyhmä on jo elämän kysymyksiä pohdiskelevissa kouluikäisissä tai meissä isommissa ihmisissä, joilla on vielä se sisäinen lapsi tallella. Äänikaartista sen verran, että on kyllä valinnat osuneet varsin nappiin ja joukossa onkin jopa ihan eturintaman nimiä.


Pikku prinssi on tavattoman koskettava, pohdiskeleva ja lapsekkaan aurinkoinen elokuva varsin tärkeistä asioista näin kiireisenä rullaavan maailman keskellä. Täydet viisi tähteä.

   
 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...