28. elokuuta 2013

Kirottu - The Conjuring


Ohjaaja: James Wan
Käsikirjoitus: Chad Hayes & Carey Hayes
Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Lili Taylor, Ron Livingston, Shanley Caswell, Hayley McFarland, Joey King, Mackenzie Foy, Kyla Deaver, Shannon Kook & John Brotherton
Kesto: 1h 52min
Ikäraja: 16

Vuonna 1971 viidellä tyttärellä varustettu perhe ostaa huutokaupasta idyllisen ja sopivan syrjäisessä sijaitsevan vanhan maalaistalon. Ensi alkuun kaikki vaikuttaa kuin unelmalta, mitä nyt perheen koira ei vain suostu tulemaan sisälle taloon, pikkuvikoja. Tytöt onnistuvat myös leikkien pyörteissänsä löytämään laudoitetun seinän takaa oven kellariin. Pikkuhiljaa alkaa tapahtua selittämättömiä asioita, kunnes perheen isän Rogerin ollessa yhden yön poissa, tapahtuu suurempia yliluonnollisiin mittakaavoihin selvästi uppoavaa toimintaa, jonka kohteena on yksi tyttäristä ja perheen äiti Carolyn. Alkaa olla selvää, että talossa on todella jotain vialla, eikä kaikkea voi laittaa läpivedon ja vesiputkien piikkiin. Järkyttynyt Carolyn ottaa yhteyttä pariskunta Ed ja Lorraine Warreniin, jotka ovat erikoistuneet tutkimaan ja kitkemään yliluonnollisia häiriköitä. Vastassa olevat voimat ovat kuitenkin paljon hurjemmat, kuin mihin Warrenit ovat urallaan tottuneet.



Edelleen yliluonnollisen kauhun suurena ystävänä, olin odottanut Kirottua siitä lähtien, kun tuttu siitä minulle vinkkasi kesäloman aikana. Pelkästään tämän tutun kuvaus tämän elokuvan trailerista sai jo niskavillat pystyyn ja semmoisen kivan inhan tunteen. Trailerin katsoin visusti päivänvalossa ekaa kertaa pitäen turvavälin koneen näyttöön eikä todellakaan millään koko näyttö asetuksella. Tämä juttukin tulee ulos vasta nyt, koska ensimmäisenä päivänä katsomisen jälkeen ei pysty vielä palaamaan takaisin elokuvaan (koska hui) ja kirjoittaminen tämmöisten kohdalla pitää tapahtua päivällä.

Olen aikaisemminkin blogissani kertonut tavastani arvottaa kauhuelokuvia kahdella osa-alueella, joista toinen on yleinen laadukkuus (oliko elokuva hyvä juonellisesti/tarinan kannalta) ja pelottavuus sitten erikseen. Esimerkiksi Mama elokuvasta kirjoitin seuraavaa 

"Kuitenkin olen janonnut jatkuvasti maagista kaikentäyttävää kauhuleffaa, joka olisi reilusti molempia: laadukas sekä roimasti pelottava. Mama kuuluu tähän hyvin uhanalaiseen kategoriaan, kuten sain suureksi riemukseni todeta. Sen saman sai myös huomata, kun yritti nukkumaan mennä, mutta juuri sitä minä kerjäsinkin."

ja riemukseni voin todeta Kirotunkin istuvan tuohon kuvaukseen. Itseasiassa tällä hetkellä Kirottu vaikuttaa Mamaa pelottavammalta, mutta se voi johtua myös siitä, että Mama ei enää kummittele päässä, kun taas Kirottu on vielä elävänä muistissa ja tuntemuksissa. Kirottu menee kuitenkin Mamaa enemmän sinne manaamisen ja demonien puolelle, mutta yhtä lailla samalla yliluonnollisella leikkikentällä leikitään.



Tarina on toimiva, vaikka ei täysin keksitystä stoorista olekaan kyse, koska elokuva "perustuu tositapahtumiin". Alkuun kirjoitin sen iänikuisen lainin tosiaan lainausmerkkeihin, koska siihen suhtautumiseni on aina skeptinen, kunnes vähän eksyin lukemaan Warreneista ja sen jälkeen en aio enää aihetta tutkia yhtään enempää koskaan ikinä, hyi. Kauhuleffoissahan yleisesti kismittää katsojia se ainainen hahmojen epäloogisuus, miksi hajaantua ja mennä katsomaan jne. Kirottu tekee valmiiksi sillat muutamien tälläisten kuoppien päälle ja antaa vastauksen esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin "miksi perhe ei vain muuta pois?" ja "miksi kokoelmaa riivatuista esineistä ei vain polteta?". Huomasin myös katsoneeni hieman liikaa Supernaturalia, kun odotin jo melkein Samin ja Deanin laukkaavan ovesta sisään ja mietin myös, missä keittiön kaapissa olisi sitä suolaa. Mitä tulee pelottavuuteen, niin ensimmäinen yö elokuvan jälkeen meni yövalo päällä, se ehkä kertoo jo kaiken.



Näyttelijöissä ei kessään ole moitteen sanaa. Lili Taylor on itselleni tutuin Mullan alla-sarjasta, mutta myös aikoinaan Paholaistalo elokuvasta. Nainen vain paranee vanhetessaan ja häneltä onnistuu uskottava pelkoreaktio, joka saa katsojankin jännittämään hänen kanssaan. Lapsikatraasta Joey King oli myös jo nimestään tuttu Mahtava Oz elokuvan rampana tyttönä/posliininuken äänenä sekä Dark Knight Rises elokuvasta nuorena Taliana. Mackenzie Foy:tä katsoin hetken pää kallellaan, että missäs tuo on aiemmin ollut, kunnes hörähdin onneksi vain mielessäni, kun tajusin kyseessä olevan Renesmee...

Kirottu on todella onnistunut kauhuleffa niin tarinallisesti, kuin myös yöunien syöjänä. Katsominen omalla vastuulla, eikä missään nimessä kauhun aloittelijoille tai muutoinkin painajaisiin taipuville katsojille.
 



Täällä juttua elokuvan kuvauksien ympärillä pyörivistä oudoista ilmiöistä
TOP 10 kaloreita polttavaa kauhuleffaa

19. elokuuta 2013

Elysium


Ohjaaja: Neill Blomkamp
Käsikirjoitus: Neill Blomkamp
Pääosissa: Matt Damon, Jodie Foster, Sharlto Copley, Alice Braga, Diego Luna, Wagner Moura & William Fichtner
Kesto: 1h 49min
Ikäraja: 16

Vuonna 2154 on maapallo yhtä ylikansoitettua ja loppuunkoluttua slummia. Rikkaiden eliitti asuu puolestaan paratiisia muistuttavalla avaruusasemalla, jolla kaikki sairaudet voidaan parantaa. Elysium nimiä kantavan avaruusaseman väestö ei kuitenkaan ole valmis jakamaan omaa täyteläistä palaansa kakusta, vaan antaa köyhien riutua murujen varassa maapallolla. Tätä ajatusmallia suorastaa elää Elysiumin puolustuministeri (Foster), joka on valmis mihin vain suojellakseen "parempien" ihmisten maailmaa. Kurjuudessa maan pinnalla asuu Max-niminen kaveri (Damon), joka on jo pienestä pitäen haaveillut paratiisista. Mies on aikanaan eksynyt kaidalta polulta korkeuksia tavoitellessaan, mutta palannut takaisin oikealle tielle. Tapahtumien kääntyessä vakavampaan suuntaan on Max valmis loikkaamaan taas vaarallisemmille poluille, kun pääsy Elysiumiin vaikuttaa ensimmäistä kertaa todella mahdolliselta.


Elysium ei ollut ihan alkuun omalla katsottavien listallani. Mielenkiintoni heräsi, kun luin juttua elokuvasta, jossa kerrottiin ohjaaja Neill Blomkamp:stä, joka ohjasi myös oikein onnistuneen District 9:n. Edellä mainitun kuvan kohdalla herra Blomkamp  oli vielä Peter Jacksonin valvovan ja suojelevan silmän alla, joten Elysium on varsinaisesti ohjaajan ensimmäinen elokuva, jonka hän on ohjannut "ihan itte". Valitettavasti Neill-linnun ei olisi kannattanut vielä lentää pesästä. 

Tämän tekstin alkuperäisessä luonnoksessa kirjoitin seuraavaa:

"Kaikesta ei voi ohjaajaa syyttää, sillä käsikirjoitukseen ei olla kunnolla panostettu. Tuntuu kuin kirjoitus prosessin aikana olisi siellä täällä jatkettu sen mukaan miten yleensä tälläisissä elokuvissa mennään pureutumatta mihinkään kunnolla, näkemättä kokonaisuutta ja ennen kaikkea miettimättä miltä katsojasta tämä tuntuisi"

Tänä kauniina aamuna huomasin faktoja kaivellessani, että pihkura Blomkamp on myös käsikirjoittanut tämän..... joten kaikki yllä mainittu kaatuu sittenkin hänen niskaansa. Ja jatkuu.

Elokuvan tunnepuoli ontuu pahasti, koska huomasin itselleni olevan aivan yhdentekevää, mitä yhtään millekään hahmolle käy, selviääkö vai kuoleeko vai mitä ikinä. Ajatukseni harhaili myös ties minne toiminnankin tohinassa ja sitä aina jossain kohtaa havahtui "ai nii, pitäisi varmaan keskittyä elokuvaan". Ei hyvä, varsinkin kun paikkana on leffateatteri.



Matt Damon ei ole mikää erityinen suosikkini, mutta ajattelin hänen suoriutuvan ihan okei. Kyllähän kohtuu hyvin Damon roolinsa vetää, mutta ongelma on jo hahmossa itsessään. Max ei vaan sovi slummiin ulkonäöllisesti yhtään. Vaikka maskeerauskin on olevinaan ilmeisesti törkyinen, näyttää Damonin Max hotellihuoneesta alas kavunneelta. Jodie Fosterin puolustusministeri on naisen lahjat tuntien totaalinen pettymys. En tiedä missä on vika, onko rooli ollut liian rajoitettu vai puuttuiko Fosterilta kaikki intohimo esittää pahista vai mikä on. Sivurooleissa osuutensa hoitivat hyvin lempeäsilmäinen Alice Braga, sekopäinen Sharlto Copley ja luonnollisesti William Fichtner.

Elysium on aika mitäänsanomaton tapaus, joka ei vie yhtään mukanaan eikä jää sen erityisemmin mieleenkään. Katsokaa tämän sijaa Pacific Rim, Pain & Gain tai mikä muu tahansa.

15. elokuuta 2013

Pain & Gain


Ohjaaja: Michael Bay
Musiikki: Steve Jablonsky
Pääosissa: Mark Wahlberg, Dwayne Johnson, Anthony Mackie, Tony Shalhoub, Ed Harris, Johnny Wu, Rebel Wilson, Rob Coddry & Bar Paly
Kesto: 2h 9min
Ikäraja: 16

Pain & Gain on sysimustaa huumoria sisältävä elokuva kolmesta koolla ja lihaksilla siunatusta kaverista, jotka päättävät käyttää oikotietä onneen. Kolmikon "aivot" on Daniel Lugo (Wahlberg), joka toimii personal trainerinä paikallisella kuntosalilla. Danielin oikea käsi on myös niin ikään salilla elantonsa ansaitseva Adrian Doorbal (Mackie), joka kävelee vaikka suohon Danielin perässä. Kolmantena porukan täydentää hengellinen ja herkkä tapaus Paul Doyle, jolla on koko porukasta eniten moraalia. Suuri neronleimaus on kidnapata rahapohatta Victor Kershaw (Tony Shalhoub) ja saada tämä luovuttamaan omaisuutensa vapauttaan vastaan. Koska pojilla on huomattavasti enemmän massaa kuin aivosoluja, ei homma mene ihan suunnitelman mukaan.


Pain & Gain:iin en ollut hirveästi tutustunut ennen sen näkemistä. Julisteen ja lyhyen juonikuvauksen perusteella kuvittelin jotain testosteronia pursuavaa tyhjänpäiväistä toimintakuvaa ja komedia-liitteen ajattelin olevan jotain sarjaa Kankkunen-leffat, mutta vielä laimennettuna kolmasosaan. Se mikä minut sai katsomaan, oli lupaus mennä puolison kanssa leffaan ja joku tielleni osunut arvostelu, jossa vilahti sanat "itseironinen satiiri".

Elokuvan lähtiessä käyntiin huomasin jo alkumetreillä ennakkoluuloni niin vääriksi. Musta huumori tunkeutui kuvaan samantien ja virnuilulla alkava nauratusohjelma käynnistyi. Koko tarina ja hahmojen toilailu on niin absurdia, että se jo naurattaa itsessään, mutta sen lisäksi tieto "perustuu tositapahtumiin" on vielä surkuhupaisampaa. Kiinnitin myös tavallista enemmän huomiota kyllästettyyn värimaailmaan, joka oli omiaan kuvaamaan tapahtumien epärealistiselta vaikuttavaa kulkua.  Elokuvan loputtua yhtä absurdilta tuntuu ruutuun ilmestyvä ohjaajan nimi "Michael Bay". Pain & Gain ei nimittäin maistu yhtään Michael Bayn tekeleeltä, on se niin hyvin uitettu ironian ämpärissä, mutta aivan taatusti on se ohjaajan paras teos tähän asti.


Mark Walhberg:n Daniel on ihan käsittämätön hahmo, joka amerikkalaisen unelman humalluttamana oikeuttaa itselleen teon kuin teon huijaten onnistuneesti myös itseään. Mackien Adrian jäisi puolestaan helposti unholaan, jollei tälle olisi kirjoitettu niin hupaisaa romanssia Rebel Wilsonin esittämän hoitajan kanssa, joka ymmärtää tämän hmm.. puutteita. Kolmikon samaistuttavin tai jopa ainoa samaistuttava hahmo on Dwayne Johnsonin Paul, joka on niin sympaattinen kaveri tunnontuskiensa kanssa. Etenkin kaverin ollessa kokoluokkaa hillitön sonni, on vatsalihakset koetuksella tämän adoniksen ollessa suu mutrulla ja tippa linssissä.

Pain & Gain on niin paljon enemmän kuin siltä osaisi odottaa. Suosittelen täysin sukupuoleen, fyysiseen olomuotoon tai lihaskuntoon katsomatta kaikille keille maistuu roima annos mustaa huumoria.

13. elokuuta 2013

Monsterit-yliopisto


Ohjaaja: Dan Scanlon
Musiikki: Randy Newman
Alkuperäiset äänet: Billy Crystal, John Goodman, Steve Buscemi, Joel Murray, Helen Mirren, Alfred Molina, Sean Hayes, Dave Foley, Charlie Day, Nathan Fillion, Peter Sohn, Beth Behrs & John Ratzenberger
Kesto: 1h 43min
Ikäraja: 7

Monsterit - yliopisto kertoo ajasta ennen Monsterit Oy:tä, siitä miten Masi Pallopää ja Tare Karvanen aikoinaan tutustuivat opintiellä. Tarina alkaa Masin näkökulmasta, kun pieni vihreä pallo ei haaveile mistää muusta niin paljon kuin kunnon säikyttelijäksi tulemisesta. Kuultuaan opinahjosta nimeltä Monsterit-Yliopisto, josta voi valmistua kunnon hirviöksi, ottaa hän tavoitteekseen sinne pääsyn, sieltä valmistumisen ja siitä seuraavan säikyttelijän uran. Ahkera opiskelu tuottaa tulosta ja koulun ovet aukeavat. Masin vahvuudet ovat ennenkaikkea teoriassa ja pänttäämisessä, mutta kukaan ei tunnu ottavan hänen pelottavuuttaan tosissaan. Päinvastoin ensimmäisen vuoden opiskelijoiden joukossa on täydellinen vastakohta Tare kuuluisaa Karvasten sukua, jolta pelottelu tulee aivan luonnostaan ja joka ei usko tarvitsevansa mitään kirjojen haihatuksia. Vastakohdat eivät viehätä toisiaan alkuunkaan, vaan monsujen välille kehkeytyy kilpa-asetelma. Vasta molempien opiskeluiden ollessa vaakalaudalla erinäisten sattumien kautta, joutuvat he lyöttäytymään yksiin. 


Ensimmäinen Monsterit elokuva, jonka julkaisusta on vierähtänyt jo 12 vuotta, oli jälleen ensimmäisten osien tapaan todella toimiva tapaus. Onneksi on maltettu odottaa jatko-osan kanssa sen verran, että ideat ovat varmasti ehtineet hautoa, mikä osoittautui erittäin toimivaksi esimerkiksi viimeisen Toy Storyn kohdalla. Oma suhtautumiseni Yliopistoon oli hieman varauksella, mutta syystäkin, sillä alkujaan idea ei tuntunut kummoiselta. Elokuvan alkupuolisko tuntuikin keinotekoiselta, eikä oikein ottanut tuulta kunnolla allensa. Vasta puolen välin jälkeen ja siitä loppua kohden, alkaa elokuva toimia ja päästä jonkinmoiseen vauhtiin. 


Juonihan ei muutu sen kummoiseksi loppuakaan kohden, mutta tunnelma on se, joka alkaa viedä viimein mukanaan. Pääkaksikossa on vetovoimaa edelleen ja heidän keskinäinen dynamiikka on se, joka saa nauliintumaan kankaaseen, kun hahmot viimein saadaan samalle puolelle. Todella tunteisiin vetoavaa on kohtaus järven rannalla, jossa molemmat kaverit kohtaavat heikkoudet itsessään, tekemänsä vääryydet ja onnistuvat kuitenkin löytämään toistensa avulla sen parhaimman puolensa. Aikuisempaan makuun istuu myös tekijöiden ilmiselvä kauhuelokuvien tuntemus, jolla leikitään ikärajan sallimissa rajoissa. 



Monsterit - Yliopistoa suosittelen myös edelliseen elokuvaan tykästyneille, sillä varauksella, että tämä ei ihan samalle tasolle yllä. Varmasti tämän parissa kuitenkin viihtyy niin iso kuin pienikin (mutta ei liian pieni! on meinaan pelottavia kohtia!)

PS. Bongasitko Pixarin lelupallon?

10. elokuuta 2013

Pacific Rim


Ohjaaja: Guillermo del Toro
Käsikirjoitus: Travis Beacham & Guillermo del Toro
Musiikki: Ramin Djawadi
Pääosissa: Charlie Hunnam, Rinko Kikuchi, Idris Elba, Diego Klattenhoff, Charlie Day, Burn Gorman, Max Martini, Robert Kazinsky, Clifton Collins Jr. & Ron Perlman
Kesto: 2h 12min
Ikäraja: 12

Tyynenmeren syövereissä on repeämä toiseen ulottuvuuteen, josta säännöllisin väliajoin nousee ihmisten maailmaa terrorisoimaan jättimäiset kaiju-monsterit. Alkuun ihmiskunta olikin sormi suussa odottamattoman uhan kanssa, mutta rattaiden alettua pyöriä päässä tarpeeksi, alkoivat he kehittää puolustuskeinoja monsuja vastaan. Kaijun tullessa bongaus etäisyydelle lähetetään sitä häätämään jaeger (suomalaisittain jäger), edistyksellinen ja koonsa puolesta monstereille vertoja vetelevä kahden ihmisen ohjattava robotti. Kaksi sen tähden, että yhdelle hengelle kuormitus olisi liikaa, joten käytännössä toinen hoitaa toisen aivopuoliskon ja toinen toisen. Jaeger ohjaajien tulee myös olla yhteensopivia keskenään, useasti he ovat sukulaisia tai edes sukulaissieluja. Raleigh Becket (Charlie Hunnam) on vetäytynyt pilotin hommistaan menetettyään vanhemman veljensä kaijua vastaan taistellessa. Kaijujen hyökkäykset kuitenkin tihenevät ja muuttuvat entistä hurjemmiksi sitä mukaa kun ihmisten keinot pitää ne kurissa vähenevät samaa tahtia. Jaeger piloteista tulee korvaamattomia ja Raleigh anotaan takaisin taistelutantereelle. Ihan ensin hänelle tulee kuitenkin löytää uusi ja ennenkaikkea yhteensopiva ohjauskaveri. 


Pacific Rim:iä mennessäni katsomaan jätin huolella asetellen aivot narikkaan ja varauduin pelkkään viihdemittarin tykitykseen. Odotukset elokuvalta olivat viimeisen Transformers elokuvan luokkaa, että ei mitään rymistelyä syvällisempää. Jälkikäteen totesin, että ei niitä aivoja olisi ihan niin huolella tarvinnut jättää narikkaan, sillä ei tämä ollut ollenkaan niin pintaliitoa, kuin vaikka se viimeisin Transformers. Mihinkään syntyjen syvien pohdintaan ei toki mennä, mutta on elokuvassa hetkensä. 

Perusidea ihmisten ohjaamat robotit vs. jättimäiset monsterit on jo todella kutkuttava ja kun päästään itse asiaan eli yhteenottoihin, voi nähdä tekijätiimin olleen jo vesi kielellä näiden toteutusta odottaessa. Molempien jättien toteutus on niin moitteetonta, että melkein uskoisi moisia olevan olemassa. Elokuvan parhaimmistoa on ehdottomasti niin maan messevä toiminta ja taistelu, että on oikeastaan melkein yksi ja sama mitä muun ajan tapahtuu. Mielleyhtymiä toki tulee Godzilloihin ja Tranformeisseihin, mutta parhaimmat vibat tulevat Neon Genesis Evangelionin vilahdellessa mielessä. Kaikista eläväisemmin verkkokalvoille jäi elämään kohtaus, jossa pikkutyttö pakenee hirviöltä, vaikka se ei tähän hurjan toiminnan pyörteeseen menekään. Kohtaus on niitä harvoja, joissa Guillermo del Toro päästää "herkän puolensa" näkymään, joka on enemmän ollut esillä hänen aikasemmissa kauhu ja fantasia kuvissaan. En nyt tarkoita elokuvasta uupuvan herkistelyä sen enempää, mutta tälläinen erityinen kohtaus siellä muun joukossa toimii hemmetin hyvin. 


Henkilöhahmoihin ei pureuduta ollenkaan liikaa, mutta he eivät jää siitäkään huolimatta vain marionettinukeiksi. Paitsi pääosan esittäjä ei saanut minua hirveästi samaistumaan ja tuntemaan, mutta melkein järjestään kaikki muut kaartin jäsenet kylläkin. Sivuhahmoihin onkin ympätty mukaan terve annos huumoria ja sen tuomaa kliseisyyttä, joka ei mene kuitenkaan liian pitkälle. Naurujen kalastus puolella nörttikaksikko ei ensi alkuun itseäni huvittanut lainkaan, mutta he pääsevät vauhtiin kyllä asioiden edetessä. Hannibal Chau eli Hellboy eli Ron Perlman taas naurattaa jo astuessaan esiripun takaa esiin.

Pacific Rim on väkivahvaa toimintaa ja tärisyttävää viihdettä, jossa yhdistyy muhevasti godzilla, tranformers ja neon genesis evangelion. Toimii. 

Trailerin sijaan hyvä hyvä hyvä jytinä leffasta, jonka on säveltänyt sama jätkä, jonka käsialaa on myös GOT:n musat!


PS. Rinko Kikuchi onkin se kuuro tyttö Babelista!

7. elokuuta 2013

Kirppikseltä kotiutunutta

Uuden hyllyn seuraukseni tuli vielä hinku saada hyllyyn täydennystä (nyt kun sitä tilaa viimein on!), joten kirppispyörähdykseltä tarttui mukaan muutama leffa aioittua enemmän:

Star Trek, Kauhun oppitunnit ja Terminator. Näistä olen nähnyt vain Kauhun oppitunnit, joka on ihan loistava, kun se on niin surkea ja näyttelijäkaartissa on ihan oikeasti KAIKKI mahdolliset. Star Trekin olen Into Darkness:n jälkeen halunnut nähdä ja Terminator kuuluu yleissivistykseen.

The Prestige, jota en ole vieläkään nähnyt, mutta kuullut vain hyvää. Contagion on nähtynä, mutta halusin omaksi. Hieman arveluttava on tuo "rental copy" teksti kannessa....

Jim Carrey:tä! Taalat taskuun Dick & Jane (mainio!) ja I Love You Phillip Morris (mainiompi!)

Bill Murray:tä! Lost in Translation ja hyvin samassa hengessä Broken Flowers

6. elokuuta 2013

Elokuvien uusi koti!

Sain viimein toteutettua pitkäaikaisen haaveeni erillisestä leffahyllystä ostettuani huutiksesta ihanan, asianmukaisen ja kuusiosaisen dvd/cd hyllyn. Itseäni on sylettänyt pitää elokuvia liian syvässä kirjoille tarkoitetussa hyllyssä, koska haluan kaikkien takakannet näkyviin, mutta en myöskään niin sanottua hukkatilaa. 

Ihan ensi alkuun, kun tähän kämppään muutettiin, olivat elokuvat kahdessa eri hyllyssä, joissa niille oli vain yksi hylly taso kummassakin. Vaikka siinä vaiheessa oli elokuvia suhteellisen vähän alkoivat ne pikkuhiljaa laajentua kahteen riviin. Kokoelma on sittemmin tasaiseen tahtiin kasvanut itseni innostuttua yhä enemmän ja erilaisemmista elokuvista. Viimeksi tein muutoksia hyllyasetteluun tämän vuoden tammikuussa, jolloin elokuvat päätyivät samaan hyllyyn ja peräti kolmeen hyllytasoon. Siltikin osan joutuessa pian elokuvien lisäännyttyä taka-alalle. Olin ihan varma, että olisin asiasta tehnyt tänne juttua, mutta en näköjään tehnyt, mutta onneksi löysin arkistoista kuvan aiheesta: 



Disney vhs:t puolestaan ovat asuneet eri huoneessa, jossa on vhs-soitinkin samassa. Viimeisin päivitys heidän tilanteestaan on tässä postauksessa

Uuden hyllyn tultua, meiltä lähti yksi varsinainen kirjahylly uuteen osoitteeseen ja kaikenlaista tavaraa sen mukana, joten olohuoneeseen tuli mukavasti tilaa uudelle tulokkaalle. Ihana uusi hylly on tosiaan 6-osainen ja jaoin sen neljään osaan toiselle seinälle ja kahteen osaan toiselle. Ihan alkuun laitoin 4-osaiseen dvd:t kolmeen torniin ja vhs:t yhteen, mutta totesin dvd polojen joutuvan liian ahtaalle isoluisten vhs:ien takia, joten suunnitelmat muuttui. 2-osaiseen hyllyyn olin ensin suunnitellut pelit/cd yhdistelmää, mutta koska cd:t löysi paremman piilopaikan (eikä minulla ole mitään hinkua pitää niitä esillä) tuli pelien seuraksi disney vhs:t.  

Ohessa tsiljoona kuvaa uudesta ihanuudesta! 


Nätisti lokeroissaan, tui tui

Vasemmalla tv-sarjat, oikealla lotr ja hienoa kivaa


Ghiblit






Kauhut asuu kallon alapuolella

Uuden hyllyn kunniaksi piti ostaa pari leffaa.....

Tässä kohtaa vielä cd-levyjä silmällä pitäen asennettu hyllytasot

Kunnes tulin järkiini
Jylhäkallion väki



 

4. elokuuta 2013

The Wolverine


Ohjaaja: James Mangold
Pääosissa: Hugh Jackman, Tao Okamoto, Rila Fukushima, Hiroyuki Sanada, Svetlana Khodchenkova, Brian Tee, Hal Yamanouchi, Ken Yamamura & Famke Janssen
Kesto: 2h 6min
Ikäraja: 12

Wolverinen erakon elämä häriintyy punapäisen miekkailutaiturin saapuessa värväämään tätä Japaniin. Kutsun takana on elämässään ansioitunut japanilainen liikemies, joka tuntee Wolverinen menneisyydestään ja haluaa kertoa jotakin susimiehelle ennen kuolemaansa. Japanissa Wolverine joutuu nokittain Yakuza nimisen samurai ryhmittymän kanssa ja sotkeutuu keskelle suvun kiistoja. Wolverinen oma mutanttivoimien suoma "kuolemattomuus" varjostaa miehen mieltä, kun kaikki hänelle merkittävä joutuu kuitenkin ajan hampaaseen ennemmin tai myöhemmin.


X-men Origins: Wolverine on listassani heikoin x-men kuva, enkä oikein jaksa uskoa pelkästä Wolverinesta tulevan ikinä kovin kummoista elokuvaa, joten en tohtinut odottaa suuria tältä uudeltakaan elokuvalta. The wolverine on kyllä katsottava, mutta ei mitenkään erikoinen, eikä itselleni jäänyt ainakaan kovin suurta hinkua nähdä elokuvaa uudestaan. Elokuva oli himpun verran parempi kuin aikaisempi Wolverine räpellys, mutta x-men leffojen kerhossa jää siltikin toiseksi viimeiselle sijalle.

Hienoin ja toimivin asia The wolverinessa on tietenkin hahmo itse ja hänen legendaariset kasvonsa, jotka antaa (ah!) Hugh Jackman. Kamera tykkää seurailla hahmon liikkeitä, eritoten mässäillään Jackmanin äärimmilleen treenatuilla käsivarsilla. Wolverinessa on sopivasti villieläintä, mutta myös kovan kuoren alta löytyy herkempikin puoli. Muista hahmokaartin jäsenistä pidin Viperin esittäjästä ja roolisuorituksesta.


Romantiikka puoli kokonaisuudessaan ontuu ja pahasti. Ainoastaan Jean tuntuu ihan minimaalisesti jossain, mutta vain koska aikasemmat elokuvat. Uusi romanssi puolestaan jättää niin kylmäksi ja tuntuu olevan aivan väärässä paikassa, väärään aikaan ja väärien ihmisten kesken.

The Wolverine ei ole kovin kummoinen tapaus, enkä sitä suosittele kuin tosissaan aiheesta kiinnostuneille. 

HUOM!!! Itse elokuvaa parempi on pätkä, joka tulee alle minuutti lopputekstien alkamisen jälkeen ! ÄLKÄÄ SIIS KARATKO HETI! Se pätkä sai tämän hypettämään penkissään!





Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...