27. lokakuuta 2015

Hankintoi

Esittelyssä viimeisimmät nurkkiin kertyneet elokuvat ja kirjat! Näitä ei nyt montaa ole, mutta tein kyllä piitkästä aikaa himpun verran isomman elokuvatilauksen, joka tulee esittelyyn sitten seuraavana, kunhan ensin kaikki kotiutuvat. Kirjoja en olekaan ihan hetkeen edes hankkinut, enkä edes tietoisesti etsinyt. Oikeastaan koko lukuinto on ollut kateissa viimeisen vuoden ajan, joten se toivottavasti palaa jossain kohtaa takaisin. Nämä kirjat on siis kaikki hankittu siksi, että hinta/kiinnostussuhde oli kohdallaan eli olivat ns. löytöjä. 

Nää oli kirja-alen syytä kaikki!! "kallein" oli muistaakseni 4-5e paikkeilla....Kaikki siis nähtynä leffoina tai tv-sarjoina ja tykätty jo niissä muodoissa


Samaisesta alesta. En usko, että tarvitsee edes perustella



Tähän törmäsin kirppiksellä ja hintaa oli vain 2e, niin ostopäätös syntyi sekunnin sadasosien aikana

Kauppareissulla satuin vilkaisemaan leffalootaan, jossa ei ole hetkeen ollut mitään mielenkiintoista. Tarkkoja hintoja en enää muista, mutta molemmat alta kympin

26. lokakuuta 2015

Yksin Marsissa


Ohjaaja: Ridley Scott
Käsikirjoitus: Drew Goddard, perustuu Andy Weirin samannimiseen kirjaan
Musiikki: Harry Gregson-Williams
Pääosissa: Matt Damon, Jessica Chastain, Jeff Daniels, Kate Mara, Michael Peña, Sebastian Stan, Aksel Hennie, Kristen Wiig, Sean Bean, Chiwetel Ejiofor, Donald Glover, Mackenzie Davis & Benedict Wong
Kesto: 2h 22min
Ikäraja: 12   

Kuuden hengen miehistö on suorittamassa Ares III-nimistä tehtävää Marsissa, kun he saavat tiedon lähestyvästä myrskystä. Tehtävä on pakko keskeyttää ennen aikojaan ja evakuoida koko miehistö turvaan. Tässä tuoksinassa astronautti Mark Watney joutuu erilleen muista ja hänen oletetaan kuolleen, joten jäljelle jääneet viisi henkeä aloittavat paluumatkansa kohti Maata. Watney ei kuitenkaan ole kuollut, vaan havahtuu hereille myrskyn laannuttua, vain todetakseen olevansa ainoa ihminen Marsin kamaralla. Tilanteen kartoituksen jäljeen selviää, että Markin on ensinnäkin keksittävä itselleen ravintoa vain viikoiksi varatun määrän sijaan neljäksi vuodeksi, jolloin seuraava Mars-lento on aikataulutettu. Toisekseen, pelkän selviytymisen lisäksi, hänen tulisi keksiä keino saada yhteys Nasaan kertoakseen olevansa elossa.
 

Vain kolmisen vuotta Prometheuksen ilmestymisen jälkeen, Ridley Scott palaa jälleen  maapallon ulkopuolelle. Varsinkin kun väliin mahtuvat elokuvat The Counselor ja Exodus: Gods and Kings eivät kumpikaan nauttineet erityistä suosiota, on avaruudellinen suuntaus enemmän kuin tervetullut. En meinannut itsekään äkkiseltään muistaa omia erittäin skeptisiä ensireaktioitani kuullessani elokuvasta ensimmäistä kertaa sen julisteen saapumisen myötä. Ensiajatus oli syvä huokaus, koska mielleyhtymä oli oitis Interstellar spin-offissa ja ajattelin, että taitaa jäädä näkemättä. Sitten niitä arvosteluja alkoi laskeutua, pääasiallisen hienoilla adjektiiveilla ja totesin, että ei voi jäädä näkemättä. 

Onneksi tulikin nähtyä! Vaikka tässä onkin ollut todella hienoja scifisävytteisiä seikkailuja, kuten Gravity ja Interstellar (joista en osaisi valita parasta), jotenkin Yksin Marsissa ei jää näistä kumpaisestakaan jälkeen. Se on toki jälleen erilainen, ei niin henkeäpuristava kuin Gravity tai toisiin ulottuvuuksiin kurkistava kuin eepposmainen Interstellar, mutta siltikin jännittävä teos. Yksin Marsissa on virkistävän mukava tarina, jossa vastoinkäymiset eivät tule jatkuvasti, eikä alituisesta uhasta ole tarpeen joka käänteessä muistuttaa. Se on varsin toivontäyteinen ja valaa uskon ihmisyyteen, discohittien soidessa (perustellusti) taustalla. Siinä myös annetaan kärsivällisesti asioille aikaa ja tilaa tapahtua, mikä tekee seuraamisesta vielä miellyttävämpää. 


Matt Damon ei olisi ollut todellakaan ykkösvalintani päärooliin, mutta Mark Watneyn hahmo on sen verran hyvin kirjoitettu, että unohtaa seuraavansa juuri Matt Damonin toilailuja. Tämä on henkilökohtaisellakin tasolla erittäin suotavaa, koska edelleenkin nähdessäni Damonin nimen toistuvasti, aivoni tarjoilevat tätä korvamatoa. Watney on mukavan oloinen perusjannu, jolla on luontainen kyky viihdyttää itseään ja tämä auttaa hahmoa pysymään järjissään koettelemuksen ajan. Katsojalle kommunikointi toteutuu luontevasti Watneyn pitäessä videopäiväkirjaa päivien tapahtumista sekä omista ajatuksistaan ja tulevista suunnitelmista.


Toiseksi keskeisimmässä roolissa nähdään Jessica Chastain miehistön komentajana Melissa Lewisinä. Ridley Scottin elokuville vahvat naishahmot ovat arkipäivää ja vaikka Lewis pysyykin tiettyyn pisteeseen asti kulisseissa, on hänellä oma aktiivinen osansa vielä myöhemmin elokuvassa. Muissa sivurooleissa nähdään paljon kovia ja ns. varmoja tekijöitä, kuten tosinuijana tuttu Jeff Daniels ja 12 Years a Slave elokuvasta miespääosaehdokkuuden napannut Chiwetel Ejiofor. Kovaksi tekijäksi valikoituu myös Sean Bean, joka *SPOILERI* ei kuole tässä elokuvassa, mutta tarjoilee osansa erittäin ikimuistoiseen, Sormusten herroihin viittaavaan kohtaukseen.

Vuoden parhaimmistoon lukeutuva Yksin Marsissa on Robinson Crusoe-tyyppinen selviytymistarina punaisella planeetalla. Karuista olosuhteista huolimatta, tarina on täynnä elämänjanoa sekä alati pilkahtelevaa toivoa. 

Kokonaista traileria en suosittele katsomaan spoilereiden tähden, vaan pelkästään lyhyen teaserin:

 

16. lokakuuta 2015

Haastattelussa: Ismail Sahin

Voi Rudi, minne menit? (Nicht schon wieder Rudi!) on lämminhenkinen ja reteä saksalaiskomedia ystävyydestä ja muistisairaudesta. Elokuva on myös Kuusan Kinon (=Studio 123:n) omaa maahantuontia ranskalaisen parisuhdedraaman In the Shadow of Womenin, taiwanilaisen kamppailuelokuva The Assassinin ja kohua aiheuttaneen ranskalaisen Love-elokuvan ohella. Rudin ohjaaja, käsikirjoittaja sekä Muratin roolissa nähtävä Ismail Sahin oli taannoin Helsingissä pyörähtämässä ja blogitiimiläisen avustuksella pääsimme haastattelemaan herraa itseään: 


Mistä tuli inspiraatio tehdä Rudi-elokuva? 


- Naapurissani asui vanhempi nainen, jonka kanssa tapasimme kohdata aina viedessämme koiriamme aamulenkille. Vaihdoimme aina lyhyet kuulumiset kohdatessamme, mutta yhtenä aamuna hän lakkasi tervehtimästä minua. Pelkäsin hänen pahastuneen jostain sanomisestani. Näin hänet myöhemmin yhtenä päivänä miehensä kanssa ja nainen näytti todella sairaalta, mutta itselläni ei ollut rohkeutta mennä kysymään, miten hän voi.  Noin kolmisen kuukautta myöhemmin naista ei enää näkynyt, vaan pelkästään mies kävelytti aina koiraa. Uskaltauduin sitten kysymään mieheltä, missä hänen vaimonsa on ja oletin rouvan menehtyneen.  Mies kuitenkin kertoi vaimonsa asuvan muistisairaiden hoitokodissa, koska tällä oli Alzheimer, joka oli alkanut pahentua juuri samoihin aikoihin, kun tervehtiminenkin jäi. Vaimo ei enää tunnistanut miestään tai lapsiaan, mutta koiransa hän edelleen muisti. 


- Tämän jälkeen tuntui, että minun oli tehtävä jotain.  Kun kerroin tarinan vaimolleni (Oona-Devi Liebich, myös ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä elokuvassa), hän kertoi omasta isoisästään, jolla oli myös ollut muistisairaus. Koska hänellä oli aiheesta omakohtaista kokemusta, pyysin hänet tekemään käsikirjoituksen kanssani.



Millaista on toimia ohjaajan puikoissa sekä lisäksi näytellä? 


- Se oli hyvä kokemus, sillä vaimoni toimi myös ohjaajana ja on itsekin näyttelijä. Itse olen opiskellut näyttelemistä ja ensimmäinen kosketukseni alaan tuli juuri näyttelemisen kautta. Vasta vuosia myöhemmin siirryin tuotantopuolelle. Kysymys oli oikeastaan siitä, että miksi ei näyttelisi, kirjoittaisi ja ohjaisi. Pidetään hauskaa ja nautitaan ajastamme tämän hienon porukan kanssa. Vaikka en ollutkaan ensin sinut käsikirjoituksen viimeisimmän version kanssa, lopputuloksesta tuli todella hyvä. Saimme molemmat (Oonan kanssa) kiitosta tekijätiimiltä keskinäisestä yhteistyöstämme.



Millainen kokemus oli työskennellä oman vaimonsa kanssa? 

- Todella antoisaa. Pääsimme yhdessä toteuttamaan molempien haluamia asioita, niin näyttelemisessä, kirjoittamisessa kuin ohjaamisessa. Se oli melkein kuin rakkauden tunnustus omalle puolisolleen. Kaikki tuntui menevän luontevasti yksiin. 



Oletteko tehneet aikaisemmin yhteistyötä keskenänne?

- Ei, tämä oli ihan ensimmäinen kerta ja siksi olinkin yllättynyt, että se toimi niin hyvin. Etenkin kun muussa arjessa mielipiteemme eroavat välillä paljonkin toisistaan, oli hämmästyttävää, kuinka tässä projektissa olimme niin yksimielisiä. Kuvausvaiheessa pystyimme näkemään toistemme katseesta, mitä toinen ajatteli ja tämä auttoi paljon ohjatessamme muita näyttelijöitä. 


Murat ja Sophie, Ismail ja Oona


Mikä elokuvan teon osa-alueista (ohjaus, näyttely, editointi, tuottaminen jne.) tuntuu yleisesti omimmalta tai hauskimmalta? 

- Elokuvaa tehdessä jokainen osa-alue on mielenkiintoinen. Rakastan jokaista vaihetta, koska se on aina kokemus sekä tilaisuus oppia uutta. Elokuvat todella kiehtovat ja jo lapsena rakastin katsella elokuvia. Meillä oli lasten huoneessa televisio, josta minä ja veljeni katsoimme myöhäisen illan elokuvia vanhempiemme mentyä jo nukkumaan. Intohimoni elokuvia kohtaan on valtava. 



Vaikuttivatko vanhempasi päätymiseesi elokuva-alalle?

- Ei, eivät ollenkaan. He neuvoivat opiskelemaan jotain taloudellisesti turvatumpaa, tavanomaista alaa. Kun lähdin opiskelemaan näyttelemistä, he muistuttivat taiteilijan tien karuudesta. Molemmat kuitenkin silti kannustivat minua valinnassani.



Miten Iron Sky-elokuvasta tuttu Julia Dietze valikoitui mukaan näyttelijäkaartiin? 

- Julia Dietze on vaimoni hyvä ystävä ja toki minunkin tuttuni. Heitä yhdistää sama näyttelijätausta ja heidän molempien uransa starttasivat samoihin aikoihin Saksassa. Vaimoni vain kysäisi Julialta tulisiko tämä mukaan elokuvaan ja koska se sopi aikatauluihin, niin Julia tuli mukaan oikein mielellään sen kummemmin empimättä. Ainoa, mitä Julia kysyi heti kättelyssä, oli että saako hän sanoa omat vuorosanansa ranskaksi, koska hän siis osaa myös ranskaa. Totesin, että miksi ei!


 
Oletteko olleet aikaisemmin Suomessa? Ja mitä pidät tästä paikasta?

- Olen ensimmäistä kertaa Suomessa ja tykkään todella! Pidän täkäläisten ihmisten mentaliteetista. Eilen olimme katsomassa Napapiirin sankarit 2-elokuvaa kutsuvierasnäytöksessä ja pidin todella paljon elokuvan huumorista, sillä se vastaa paljolti omaani. Maisemat kyseisessä elokuvassa olivat myös upeat, tosin en ole vielä täällä nähnyt vastaavia, joten tahdon ehdottomasti tulla toistekin näkemään sellaisia. 


Suosikki koirarotusi ja miksi? 

- Yhtä on paha mainita, koska rakastan kaikkia koiria! (ja koska kielimuuri). Minulla on ollut eläissäni kaksi koiraa. Toinen vanhempi koira oli tsekkiläinen ja nuoremman löysin Turkista lomamatkani aikana. Tykkään etenkin isoista, hieman nallekarhumaisista koirista.


Danke schön Ismail!

Voi Rudi, minne menit? on nyt elokuvateattereissa!

13. lokakuuta 2015

Vierailu


Ohjaaja: Michael Madsen
Käsikirjoitus: Michael Madsen
Kuvaus: Heikki Färm
Musiikki: Karsten Fundal
Kesto: 1h 23min
Ikäraja: S

Vierailu eli The Visit on dokumenttielokuva, jota ei tule sekoittaa M. Night Shyamalanin samannimiseen kauhuelokuvaan. Sen on ohjannut sekä käsikirjoittanut tanskalainen Michael Madsen, jota puolestaan ei tule sekoittaa amerikkalaiseen useasti Tarantinon elokuvissa esiintyvään kaimaansa. Vierailu pohdiskelee mitä tapahtuisi, jos avaruudesta todella saapuisi älyllistä elämää edustavia olentoja meidän keskuuteemme. Miten yhteiskunta olisi valmis toimimaan, millaiset valmiudet meillä on ottaa vastaan muukalaisia ja miten ihmiskunta osaisi suhtautua uuteen tilanteeseen.

Elokuvassa on haastateltu eri tahojen edustajia alkaen YK:n avaruusosastosta ja jatkuen psykologeista biologeihin ja aina sotilasvoimien edustajiin. Haastattelut on tehty täysin kuvitteellisesti jossitellen, mutta kartoittaen silti valmiuksiamme ja jo olemassaolevia toimintatapoja. Katsojan rooli on olla osittain sivussakatsoja ja haastattelutilanteissa puolestaan alienin roolissa, sillä muukalaisille esitetyt kysymykset suunnataan suoraan kameraa kohti. Koska vastaavaa tilannetta ei ole tullut aiemmin vastaan ja ns. oikeaa dokumentoitavaa suoraan aiheesta ei ole, on elokuvassa paljon rakennettu kuvitelmien varaan. Haastattelujen välissä vilisee paljon taiteellisia kuvajaksoja, joiden tarkoitus ei ole informatiivinen, vaan pikemmin luoda mielikuvia ja vahvistaa tunnereaktioita. 


Itse kiinnostuin Vierailu-elokuvasta jo konseptinsa puolesta sen ilmaantuessa R&A-festareiden ohjelmistoon. Pelkät pohdiskelun nojaan rakennetut elokuvat ovat yleensä itselleni varsin antoisia kokemuksia, sillä en pistä ollenkaan pahakseni, vaikka kysymyksiä esitetään enemmän, kuin tarjotaan vastauksia. Samankaltainen oli Vierailu katsomiskokemuksena, sillä se ei edes pystyisi kuvitteellisen luonteensa vuoksi tarjoamaan mitään vedenpitävää, mutta oli silti erittäin mielenkiintoinen seurata.

Elokuvan alkupuolella, kun vasta herätetään katsojan uteliaisuus istuttamalla ajatuksia maan ulkopuolisista vierailijoita, tuli itselleni ainakin hinku nähdä edes vilaus tätä kuvitelmaa eli itse muukalaista. Mitään siihen viittavaa ei kuitenkaan näytetä, mikä on lopulta ihan hyvä asia. Pääasiallinen näkökulma on ihmisten kokemus ja kun elokuva siirtyy käsittelemään vielä enemmän meitä ja meidän reaktioita, huomaa siirtyneensä alienin katsontakannasta takaisin omaan riviinsä. Kun esille nostetaan ihmisen alituinen pelko tuntematonta kohtaan ja muistutetaan ihmiskunnan menneisyydestä, on olo aika kylmäävä. Epäilen suuresti hoidettaisiinko me kohtaamista sittenkään niin hyvin. 


Vierailu, varmasti näkökannastaan johtuen, sortuu inhimillistämään paljolti muukalaisia. Itseäni ei haitannut tämä kuin yhdessä kohtaa, jossa elokuva itse tai joku haastateltavista lähti oletuksesta, että uteliaisuus olisi universaali ominaisuus. Olen katsonut nyt taas ihan liikaa vanhaa Star Trek:iä ja vaikka se onkin täysin fiktiivinen, oli siellä juuri jakso, jossa osuvasti mainittiin ihmisten olevan lajina poikkeuksellisen uteliaita. 

Vierailu on suositeltava dokumenttielokuva scifiaiheesta ja pohdiskelusta kiinnostuneille. Visuaalisen antinsa puolesta elokuva pääsee parhaiten oikeuksiinsa valkokankaalla. 


 

11. lokakuuta 2015

Vieraissa: Kino Tapiola


Samalla Helsingin reissulla, kun hiipparoimme myös Night goes long-elokuvaan liittyvissä Valve-bileissä, piipahdettiin kokemassa taas uusi leffateatteri. Tutustumiskohteemme oli tällä kertaa Espoon Tapiolan huomasta löytyvä yksisalinen Kino Tapiola.


Vuonna 1955 perustettu Kino Tapiola edustaa sitä perinteisempää, vanhalle ajalle kumartavaa elokuvateatteria ja on yksi harvinaisista pk-seudun leffateattereiden helmistä, jotka eivät kuulu Finnkinon alaisuuteen. Tässä Aarne Ervin käsialaa olevassa "lasipalatsissa" ehti olla kaksikin eri yrittäjää vuoteen 2007 asti, jonka jälkeen se siirtyi Kino Tapiola Oy:n omistukseen. Valmiiksi talousvaikeuksista kärsineen Kino Tapiolan tie tuli hetkeksi umpikujaan, kun salin katosta löytyi maalikerroksen alta asbestia vuonna 2008. Elokuvateatteri joutui välittömästi käyttökieltoon ja massiiviseen remonttiin ollen kaksi vuotta poissa toiminnasta. 

Kino Tapiola palasi takaisin elävien kirjoihin 2010, kun sen otti huomiinsa Espoo Ciné kaupungin lisätuella. Kino Tapiola onkin siitä harvinainen teatteri, että sen nykyiset lähtökohdat ovat enemmänkin elokuvataiteen esityksessä, kuin kaupallisessa menestyksessä. Elokuvateatteri on ollut myös vuodesta 2013 osa arvostettua Europa Cinemas-verkostoa. Kino Tapiolasta löytyy remonttivuosien jälkeen nykyajan vaateisiin vastaava digiprojektori 3D-valmiuksineen, mutta myös se perinteiset filmiprojektorit. Salissa on tänä päivänä tavallisia penkkipaikkoja 194 ja lisäksi salin takaosasta löytyy 7 kahdenistuttavaa aitioita. Vaikka saleja onkin vain yksi, on se ollut ainakin sen verran mieleenpainuva, että on päätynyt peräti Aku Ankan sivuille suomalaisen kuvittajan ansiosta.


Kino Tapiolaan suuntasin jo valmiiksi intopinkeänä, koska ennakko-oletus oli, että se on pk-seudun tarjonnasta varmasti yksi eniten kototeatteria muistuttava leffateatteri. Elokuvavalinta oli tehty jo ennakkoon muutamia päiviä aikaisemmin ja osui Kaukana maailman menosta-elokuvaan, josta kirjoittelin jo oman postauksensa. Osansa arvostelun yleispositiiviseen sävyyn vaikutti eittämättä elokuvateatterin vallan mukava tunnelma. 

Aulatila oli ensisilmäyksen jälkeen kieltämättä pienehkö, mutta sitäkin kodikkaampi. Seinillä oli kaikenmaailman mielenkiintoisia lappusia ja myös se Aku Ankka-kuva kehystettynä. Tiskin tarjonnasta (joka sisälti kahveeta ja pullaakin) pystyi päättelemään, että täällä popparit ei välttämättä ole se suurin hittituote. Vaikka oltiinkin tulossa katsomaan ns. mummokuvaa, otin riskin ja ne isot popparit (näin ainakin yhdellä muulla katsojalla pienet popparit!). Hintataso oli erittäin myönteinen Finnkino-kokemuksiin verttaessa: 9,5e leffasta! Ja poppariateria oli samaa hintaluokkaa kuin kotokylässä. Tarkemmassa syynäyksessä huomasin kyllä, että popparirasiassa oli huomattavasti totuttua enemmän pelkkiä jyviä, mutta itse poksuvien maku kompensoi tätä kauhistusta. Muutenkin olo tuntui todella kotoisalta ja muu aulassa parveileva yleisö oli ihan samankaltaista, kuin se poppoo, jota lappaa meilläkin elokuvissa. 


Elokuva alkoi hieman myöhässä, sitä ei tosin edes meinannut ensin tajuta, että kello oli jo sen verran, kun odotushuoneessa ei ollut mitään kiireen tuntua. Päästyämme saliin pienessä aulassa isolta tuntunut väkimäärä suorastaan katosi suureen saliin. Jonkinasteisessa kokeilunhalussa ja säästääksemme muut rouskeelta ja rapinalta, menimme itse istumaan salin takaosaan semmoiselle kahden hengen penkkipaikalle. Ensin vähän mietitty tulikohan istuttua liian kauas ja kun salin lattiakaan ei hirveästi vietä alas, niin mitenköhän senkään puolesta luonnistuu näkeminen. Kun verhot avautui (siellä oli verhot!!!!!) ja mainokset alkoi, totesin huolen täysin aiheettomaksi. Itse elokuvan pyöriessä korostui oikein salin puitteet, kun elokuva oli niin mahottoman upean näköinen siinä kankaalle levittyessään. 

Kino Tapiola oli elokuvateatterikokemuksena erittäin ilahduttava ja oli kuten ennakkoon ounastelinkin, tähän astisista lähimpänä sitä toista olohuonetta. Varmasti käymme vielä toistekin. 


Leffateatterin kuvat ovat Kino Tapiolan omilta sivuilta!!!

8. lokakuuta 2015

Marnie - tyttö ikkunassa


Alkuperäinen nimi: Omoide no Mānī
Ohjaaja: Hiromasa Yonebayashi
Käsikirjoitus: Keiko Niwa, Masashi Andō & Hiromasa Yonebayashi, perustuu Joan G. Robinsonin lastenkirjaan When Marnie Was There
Musiikki: Takatsugu Muramatsu
Pääosissa: Sara Takatsuki, Kasumi Arimura, Nanako Matsushima, Susumu Terajima, Toshie Negishi, Hana Sugisaki, Hitomi Kuroki, Ken Yasuda & Kazuko Yoshiyuki
Kesto: 1h 43min
Ikäraja: 7 

Studio Ghiblin uusin elokuva kertoo 12-vuotiaasta Anna Sasakista, joka asuu Sapporossa adoptiovanhempiensa huomassa. Anna on erittäin sisäänpäinkääntynyt ja murheellinen tyttö, joka tuntee itsensä auttamattoman ulkopuoliseksi seurassa kuin seurassa. Ottoäiti on erityisen huolissaan selvästi masentuneesta Annasta, koska ennen tämän kasvoilla näki vielä hymyn. Annan saadessa rajun astmakohtauksen koulupäivänän aikana, päättää ottoäiti lähettää Annan omien sukulaistensa luokse Kushiroon, jossa ilma on puhtaampaa kuin vilkkaassa kaupungissa. Uudessa ympäristössä Anna tapaa mystisessä Merihovin kartanossa asustavan Marnien, joka on melkein kuin Annan vastakohta. Tytöt löytävät toisistaan sielunsiskot ja molemmille tarjoutuu mahdollisuus parantaa omia henkisiä haavojaan, niin menneessä kuin nykyisyydessäkin.


Marnie on Studio Ghiblin ensimmäinen elokuva, jossa ei ole mukana kumpaakaan Studion legendaarisista ohjaajista ja perustajista, Hayao Miyazakia tai Isao Takahataa. Miyazaki on viimein malttanut pysyä eläkkeellä (harmillista kyllä), ainakin pitkien elokuvien suhteen. Ilmeisen ison aukon on Miyazaki kuitenkin jättänyt, sillä huhut kertovat Marnien olevan koko Studio Ghiblin mahdollisesti viimeinen pitkä elokuva. Osittain varmasti edellämainittujen syiden, sekä hyvien, mutta ei ylistävien arvostelujen tähden, en halunnut odottaa liikoja elokuvalta. Yllätyin melkoisesti siitä, miten syvällinen ja surumielinen elokuva Marnie lopulta olikaan. Kyllä listaisin omassa Ghibli top10:ssä sinne lähemmäs puoltaväliä, vaikka niistä kevyemmistä ja fantasiaväritteisemmistä kovasti pidänkin.


Marnie on varmasti ensimmäinen Ghibli-elokuva, jossa päähenkilö on niin kovin itseinhoinen ja sisimmissään haavoittunut. Eritoten elokuvan alkupuoliskossa monet Annan yksittäiset muistot tai kokemat hetket ovat välillä kirpaisevaa katsoa. Sietämätöntä katsominen ei kuitenkaan ole, koska ghiblimäiseen tapaan kaikki väliin jäävät hetket maisemineen ja yksityiskohtineen on vaan niin kaunista. Sivuhahmoissa on jälleen mainioita persoonia eloisan rempseästä sukulaispariskunnasta tuppisuiseen venemieheen. Kaikista löytyy se ripaus jotain tuttua, vaikka ainutlaatuisia ja luonnollisen oloisia hahmoja ovatkin.


Marniesta lukiessa ja puhuttaessa olen törmännyt sanaan toistuvasti sanoihin hidastempoinen ja verkkainen. Toisaalta tietyn normaalin ghiblimäisen temmon kyllä allekirjoitan, mutta ei tämä kyllä mikään erikoisen hitaasti kulkeva elokuva mielestäni ole. Jatkuvasti tapahtuu, tosin enemmän psyykeen puolella, kuin varsinaisessa näkyvässä toiminnassa. Tarinallisesti Marnie on poikkeuksellisen juonella varustettu, kun toisissa Ghbili-elokuvissa asioita vain tapahtuu, koska ne tapahtuu. Kasvutarina on selkeä, vaikka oman lisänsä tuo päähenkilön mielenterveyden kyseenalaistaminen. Pala palalta kuvio selkeytyy ja Annan psyyke eheytyy kaikista traumoista. Lopussa tunne on erittäin onnellinen, kun selviää kuka tai mikä Marnie on.

Marnie - tyttö ikkunassa on yllättävän syvääluotaava elokuva lapsuuden traumoista, perhesiteistä, anteeksiannosta ja hyväksytyksi tulemisesta 12-vuotiaan tytön näkökulmasta.



6. lokakuuta 2015

Sicario


Ohjaaja: Denis Villeneuve
Käsikirjoitus: Taylor Sheridan
Musiikki: Jóhann Jóhansson
Pääosissa: Emily Blunt, Benicio del Toro, Josh Brolin, Victor Garber, Jon Bernthal, Daniel Kaluuya, Jeffrey Donovan, Raoul Trujillo, Julio Cedillo, Maximiliano Hernández, Hank Rogers & Bernardo P. Saracino
Kesto: 2h 1min
Ikäraja: 16

Sicario kertoo Meksikon huumesodasta, joka on runnellut maata jo vuosia, vaatien lukemattomia sivullisia ihmisuhreja. Nuori FBI-agentti Kate Macer värvätään mukaan salaiseen iskuryhmään, jonka päätarkoitus on kaataa koko kartelli aloittaen sen ylimmästä nappulasta. Tehtävän todellinen luonne on alusta asti pimennossa sitä suorittaville, varsinkin Katelle, joka ei tiedä edes todellista syytä miksi hänet valittiin mukaan. Vaikka agenttimme ei tavanomaisessa työssään vähästä hätkähdä siivotessaan huumebisneksen Yhdysvaltojen puoleisia sotkuja, joutuu hän miettimään arvonsa uudelleen astuttuaan rajan yli Meksikon puolelle. 


Suomen ensiesityksensä Rakkautta ja Anarkiaa-festareilla saanut Sicario on nauttinut kriitikoiden puolelta lähes yksimielistä ylistystä. Se on myös takuuvarmaa tulevaa Oscar-kauraa ja muistuttaakin hieman kokonaisuudeltaan muutaman vuoden takaista Zero Dark Thirtyä. Se ei välttämättä tule olemaan isoimpia palkintorohmuja, mutta useimmilla ehdokkuuksilla sitä kuitenkin uskoisin muistettavan. Itseni voi myös lisätä mukaan Sicarion kannatusjoukkoihin, se on karusävytteinen elokuva, mutta sitäkin vaikuttavampi ja antaa ajattelemisen aihetta vielä pitkäksi aikaa katsomisen jälkeenkin.


Ehdottomasti onnistuneimpia elementtejä Sicariossa on sen jatkuva tiivistunnelmaisuus, melkein hiostavaksi asti kasvava ilmapiiri. Päähenkilön epätietoisuus on yhtä katsojan kokemuksen kanssa ja jatkuva epävarmuus asioista saa pysymään valppaana. Jännittävimmät hetket eivät ole todellakaan niitä, joissa aseet laulaa, vaan hetket, joissa et voi tietää tuleeko ase laulamaan ollenkaan ja kenen toimesta. Harvinaista kyllä popparien syöminenkin jähmettyi useammin kuin vain kerran ja se kertoo jo aika paljon kuvan vangitsevuudesta. Kun vyyhti viimein aukeaa kokonaan aivan elokuvan lopussa, jää pitkälti samoihin tunnelmiin päähenkilön kanssa, sisäisen moraalin riehuessa sisuksissa, vaikka toisaalta on jo aivan turta.


Emily Blunt on ollut itselleni tuttu jo vaikka mistä sivuosista ja pikkuleffoista, mutta erityisesti olen alkanut tykästyä häneen Into the Woods ja Edge of Tomorrow-elokuvien myötä. Tässä hän tekee varmasti yhden uransa merkittävimmistä rooleista, enkä yllättyisi, jos hänelle ehdokkuus suotaisiin. Josh Brolinin operaation johtohahmo Matt Graver, on toisaalta päällepäin jopa rennon leikkisä, mutta pohjimmiltaan kuitenkin vastenmielinen. Sivuosaehdokkuuksissa kannatan tässä elokuvassa Brolinin hyvästä suorituksesta huolimatta, vielä enemmän Benicio del Toron todella vähän itsestään ulospäin antavaa Alejandroa, jonka todellinen tarkoitus avautuu myös vasta elokuvan edetessä.

Sicario on rankka kuvaus sodasta ja siitä, millaisia keinoja molemmat osapuolet ovat valmiita käyttämään taatakseen itselleen suotuisan lopputuloksen. Kylmäävän hieno ja vaikuttava elokuva.


 

1. lokakuuta 2015

Tale of Tales


Ohjaaja: Matteo Garrone
Käsikirjoitus: Matteo Garrone, Edoardo Albinati, Ugo Chiti & Massimo Gaudioso, pohjaa Giambattista Basilen satukokoelmaan nimeltä Pentamerone
Musiikki: Alexandre Desplat
Pääosissa: Salma Hayek, Vincent Cassel, John C. Reilly, Toby Jones, Shirley Henderson, Hayley Carmichael, Bebe Cave, Christian Lees, Jonah Lees, Stacy Martin, Franco Pistoni & Guillaume Delaunay
Kesto: 2h 13min
Ikäraja: 16

Tale of Tales tuo valkokankaalle synkkien satujen kirjon. Eräässä kuningaskunnassa ylhäinen Kuningatar (Hayek) halajaa saada lapsen itselleen keinolla millä hyvänsä. Mustaan magiaan vihkiytynyt kaapupukuinen luihu on valmis auttamaan Kuningatarta, mutta kaikella on luonnollisesti hintansa. Toisaalla on toinen kruunupää, kuningas (Jones), jolla on jo jälkikasvua, mutta joka ei tahdo huomata omaa tytärtään. Hän on paljon kiinnostuneempi kädellään vipeltävästä kirpusta, johon hän kiintyy vallan, unohtaen kaiken olleellisen. Jälleen toisaalla on hieman aiempaa nuorempi kuningas (Cassel) ja valtakunnan suurin naistenmies, joka tulee poimineensa korviinsa kauniin laulun vielä kellistämättömän neidon suusta. Useampi kuin yksi sielupahanen tulee kokemaan karvaan opetuksen.


Ennen Grimmin veljesten ja H.C.Andersenin opettavaisia satukokoelmia, oli olemassa Giambattista Basilen Pentamerone, jota pidetään Euroopan ensimmäisenä satukirjana. Tästä viidenkymmenen sadun kokoelmasta on valikoitunut kolme tarinaa kerrottavaksi elokuvan keinoin. Yhtäläisyydet varsinkin Grimmin veljesten satuihin ja niiden ei siloteltuihin versioihin, on ilmiselvä, eikä Tale of tales tunnu käärivän mitään kohtaa edes pieneen pumpulihaiveneen. Ikäraja on erittäin paikallaan, tästä on dineymäisyydet kaukana.

 Tale of Tales sai ensi-iltansa osana Rakkautta ja anarkiaa-festareita, joten luonnollisesti tähän nippuun sidottavat elokuvat kiinnostavat jo valmiiksi. Satuelokuvat puolestaan, oli kuinka dineysiirapissa uitettua tahansa, tuppaavat kiehtomaan yhtä lailla. Ei ole ihmekään, että "aikuisten satuna" leimattu Tale of Tales tuntui jo valmiiksi omaan makuun sopivalta ja oli sitä vieläkin enemmän elokuvan katsomisen jälkeen. Visuaalinen nautinto, satumainen musiikki ja loistokkaat näyttelijäsuoritukset eivät tulleet mitenkään yllätyksenä. Raakuustaso sen sijaan hieman yllätti, mutta vain positiivisessa mielessä, koska satufilmatisoinnesta tupataan tehdä, jos ei ihan koko perheen elokuvia, niin lähes koko perheen elokuvia. 


Vanhoille saduille tyypillisesti tarinoissa on taustalla jokin opetus poimittavaksi. Vaikka nämä kolme kertomusta eivät sinänsä varsinaisesti nivoudu keskenään, vaan kulkevat pikemminkin rinta rinnan, on niissä kaikissa samankaltaiset opetukset. Pääsaarna on itsekkyydestä, oman edun tavoittelusta ja ahneudesta. Moni hahmo halajaa jotain ja tulee sokeaksi ympäristölle ja sille mitä jo on. Lisäksi kantaa otetaan nuoruuden ihannointiin ja sen pakonomaiseen tavoitteluun, joka sekin tehdään tietenkin karummain kautta. Elokuvasta ei kuitenkaan jää syyllistetty olo tai turta kaikesta karuudesta, vaan päinvastoin sen jälkitila on siltikin erittäin hilpeä. 


Roolitukset ja roolisuoritukset ovat kauttaaltaan onnistuneita, lähellä täydellisyyttä. Salma Hayekin kuningatar-hahmon pakkomielteinen vauvakuume on jo perin kylmäävää, ihan katsetta myöten. Vincent Casselin erittäin hedonistinen, melkein kiimaisen eläimen tasolla kulkeva kuningas, on kaikessa roisiudessaan toimiva. Sivuosasta erottuu prinsessa Violetia esittävä Bebe Cave, joka ilmentää hahmon kokemuskaarta juuri sopivan riipaisevasti. Imman hahmosta minulla oli epäilykseni, kuka maskin alla on, vaikka näyttelijättären nimeä en muistanutkaan. Oikeassa oli arvaukseni ja hiirimäisen kimeän äänen takana onkin myös Potterien Murjottavana Myrttinä tutuksi tullut Shirley Henderson.

Aikuisten satu Tale of Tales on taideteosta muistuttava, todella kaunis elokuva, jopa sen kaikkein verisimmällä hetkellä.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...