Ant-Man

Ohjaaja: Peyton Reed
Käsikirjoitus: Edgar Wright & Joe Cornish
Musiikki: Christophe Beck
Pääosissa: Paul Rudd, Michael Douglas, Evangeline Lilly, Corey Stoll, Bobby Cannavale, Judy Greer, Michael Peña, Tip "T.I" Harris, David Dastmalchian, Wood Harris, Hayley Atwell & John Slattery
Kesto: 1h 55min
Ikäraja: 12

Ant-Man kertoo Scott Lang (Rudd) nimisestä hemmosta, joka koittaa palauttaa kasvojaan ex-vaimonsa silmissä, jotta voisi olla enemmän läsnä tyttärensä elämässä. Scott on päässyt vapaalle jalalle vankilasta aiottua aikaisemmin hyvän käytöksensä tähden, mutta vankilaleima vaikeuttaa silti jaloilleen pääsyä, kun työnantajatkaan ei katso asiaa hyvällä. Jälleen yksien potkujen jälkeen Scott on sen verran maansa myynyt, että kaidalla tiellä pysyminen alkaa lipsua. Hämärästä keikasta seuraa kuitenkin jotain odottamatonta, sillä Scott kohtaa Hank Pym (Douglas) nimisen vanhan tiedemiehen, jolla on tarjota erittäin erikoinen työtarjous. 

Marvel Studiosin Ant-Man on viimeinen Marvel cinematic universen toisen vaiheen elokuvista ja pitkästä aikaa uuden hahmon esittelevä henkilöelokuva. Ant-Maniin suhtauduin vielä vuoden alkupuolella vähän nihkeästi, koska tarina muurahaismiehestä ei nyt vain ole se äkkiseltään se vetovoimaisimman kuuloisin. Innostus syttyi toisen Avengers elokuvan ohessa, kun upposin taas pyörimään MCU:n maailmaan ja tutustuin tuleviin elokuviin vähän enemmänkin. Vaikka muurahaismies kuulosti toki vähän pöhköltä, niin aloin uskoa sen potentiaaliin yllättää, varsinkin kun muisteli, miten Guardians of the Galaxykin löi ällikällä. Ant-Man ei kuitenkaan ihan Guardians of the Galaxyn tasolle yltänyt, mutta on tähän väliin juuri oivallinen välipala.

Ant-Man on toisaalta taas aikaisemmasta katraasta erottuva ja omintakeinen, mutta toisaalta istuu jatkumoon ilman suurempaa kitkaa. Siinä on yllättävän pöhköjä juttuja, joita ei edes tule ajatelleeksi, mutta jotka on ihme kyllä saatu toimimaan elokuvan eduksi. Eri tekijöiden käsissä moni asia aina muurahaisten komennuksesta Tuomas Veturiin, olisivat aiheuttaneet enemmänkin irvistyksiä ja yleistä pahoinvointia. Kaikissa jatkumon elokuvissahan viljellään huumoria tietyin väliajoin, mutta Ant-Man on kyllä sieltä hauskimmasta päästä ja kaiken nauratuksenkin lisäksi on seassa myös jalat maassa-pitävää lämminhenkisyyttäkin. 

Ant-Man tekee myös palveluksen Age of Ultronille ja paikkaa sen jättämiä haavoja, mitä tulee alkuperäissarjakuviin. Itsehän en näistä tietäisi, mutta kun ympärillä pyörii useampikin näihin asioihin vihkiytynyt, ei voi välttyä kuulemasta. Vaikka Hank Pym deletoitiin siis alkuperäisestä osuudestaan muun muuassa Ultronin luontiin liittyen ja hylättiin käytännössä kokonaan toisen Avenger elokuvan tarinasta, hänet otettiin Ant-Manissä huomioon sitäkin suuremmalla lämmöllä. Edelleenkään ei noudateta puhekuplien sanaa kirjaimellisesti, mutta sarjisihmiset tuntuvat olevan nyt taas toistaiseksi tyytyväisiä. Mitä tulee taas elokuvan lopputekstipätkiin (joita on nyt jälleen perinteiset kaksi kappaletta) ensimmäinen oli kuulemma ennalta-arvattava (no minä en taas arvannut..eikä ole sarkasmia tämä) ja on vain suora lisä juuri nähtyyn elokuvaan. Toisessa pätkässä näkyy elokuvassakin cameon tehnyt Avengers-hahmon juttelemassa toisen vielä merkittävämmän Avengersin kanssa ja tämä pohjustaa siis tulevaa Civil War-elokuvaa (iiiip!).

Paul Rudd on itselleni ennestään tuttu vain joistain romanttisten komedioiden sivurooleista, enkä sen kummemmin ole häneen kiinnittänyt huomiota. Vastaavanlaisten näyttelijöiden valinta on ollut aikaisemminkin onnistunutta ja avannut parempia polkuja niihin tarttuneille (Evans, Hemsworth, Pratt..). Rudd ei nyt varsinaisesti häikäise, mutta on kuitenkin tarvittavan osaava ja miellyttävä roolissaan. Kukaan nyt ei pääse pakoon Michael Douglasin karismalta ja varsinkin ääneltä, joten on muita kohtaan hieman epistä olla edes samoissa kohtauksissa. Evangeline Lilly ei ole oikein vieläkään suuresti vakuuttanut roolivalinnoissan, vaikka varsinainen suoritus ihan ok onkin, eikä tarinan pahiskaan nyt erityisemmin sykäytä (tosin sillä nyt ei ole itselleni niin väliä mitä tai ketä vastaan taistellaan muutoinkaan). Hieman yli-innokas olin Peggy Carterin pienestä osasta, koska olen varsinkin hahmon oman sarjan myötä vallan tykästynyt häneen. Howard Starkin kohdalla olin hämmentynyt, koska en muistanut hahmoa esittäneet kenenkään muun, kuin Dominic Cooperin.

Ant-Man on aivan ehdoton marvel-faneille ja etenkin niille, jotka halajavat seuraavaa Kapteeni Amerikkaa katsomaan. Uutta Avengersia ei noi vain sivuuteta, vaikka sangen pieni heppu onkin kyseessä!

Trailerista on olemassa pidempiäkin versioita, mutta ne taas näyttää kaiken kivan jo valmiiksi. Tässä pelkkä teaseri versio:

Jurassic World

Ohjaaja: Colin Trevorrow
Käsikirjoitus: Derel Connolly & Colin Trevorrow
Musiikki: Michael Giacchino
Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Vincent D'Onofrio, Jake Johnson, Nick Robinson, Ty Simpkins, Irrfan Khan, Omar Sy, Judy Greer, B.D.Wong & Brian Tee
Kesto: 2h 4min
Ikäraja: 12

Jurassic World kertoo Isla Nublar-saaren kuulumisista 22-vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen. John Hammondin visiosta ammentaen on pystyyn saatu uusi dinosauruksia kuhiseva puisto, joka on ollut tehokkaassa toiminnassa jo pitkään. Niinkin pitkään, että tavanomaiset dinosaurukset eivät enää hetkauta ihmismassoja samalla tavalla. Puiston laskelmoiva operatiivinen päällikkö Claire Dearing on erityisen huolissaan kävijämäärien kehityksestä ja ymmärtää, että ihmismääriä tulee houkutella uusilla nähtävyyksillä. Puiston rahoittaja ja omistaja on jo askeleen edellä ja on tilannut geenilabrastaan uuden päheän dinosauruksen, jolla on kaikkea liikahampaista yliälykkyyteen ja vähän enemmänkin. Ison pomon pyynnöstä Clairen tulee pyytää paikalle dinosaurusten käyttäytymistä tutkiva asiantuntija Owen Grady, jotta tämä voi tutkia uuden hirmuhampaan elinolosuhteet. Indominus Rex:iksi ristitty luomus onnistuu kuitenkin pakenemaan ja pian koko puisto on hälytystilassa. 

Jurassic Worldin kohdalla en uskaltanut odottaa liian suuria, vaikka helposti ennakkohypetykseen sortuisikin, varsinkin maagisen ykköselokuvan, Jurassic Parkin takia. Mielessä kummitteli myös alhaiset todennäköisyydet siihen, että saman vuoden sisään olisi Mad Maxin lisäksi toinen klassikkoelokuvan jatkis, joka löisi ällikällä. Jurassic World sai aika nopeasti skeptisyyteni siirtymään toisaalle ja elokuvan päästessä puistoon asti, alkoi se imaista kunnolla mukaansa. Ihan viimeisillä loppumetreillä elokuvan loisto kuitenkin pääsi hieman hiipumaan. 

Jurassic World kierättää onnistuneesti ensimmäisen elokuvan tai oikeastaan jokaisen Jurassic Park-elokuvan tuttua kaavaa, lisäten siihen omat mausteensa. Järjestykseen laitattaessa se pärjää kyllä toista ja kolmatta osaa vastaan ihan kevyesti loikaten. Jurassic World muista osista poiketen tuo ensimmäisenä esille sen, miltä näyttää monia vuosia pystyssä ollut ja oikeasti toimiva dinosauruspuisto. Se myös kuvaa, millainen inflaatio tapahtuu ihmisten kyllästyessä ennen niin ainutlaatuisena koettuun ja miten riskit seuraukset ovat, kun vastataan uutuuden tarpeeseen mielihalujen pohjalta, eikä pysähdytä miettimään. Eettisempiä pohdintoja ei kuitenkaan tehdä toiminnan kustannuksella, eikä päinvastoin. Jännityselementit ovat Jurassic Worldissä enemmän kuin oikein ja monesti yllättävät käänteet tulevatkin niin puun takaa, että selkämys on liimattuna penkissä, suun muodostaessa samalla O-kirjaimen.

Syyt, miksi Jurassic World ei yllä esimerkiksi ensimmäisen elokuvan tasolle, tulevat vasta ihan lopussa. Oikeastaan elokuvan loppurytinä herättää myös ne aikaisemmat pikkiriikkiset häiritsevät seikat liian tuoreeseen muistiin. Suurimpia ongelmia itselleni on, millainen godzillamainen monsterikaveri legendaarisesta T-rexistä tässä kuoritaan. Kyllä sen olisi pitänyt popsia ympärillä loikkivat dinokaverit suuhunsa yhteistyöstä huolimatta (joka sekin aiheutti ärsytystä). Puolestaan Indominuksen kohdalla ymmärrän kaikki "lajikäyttäytymisestä" poikkeavuudet täysin, koska kyseessä on niin omanlaisensa geenisekoitus. Toisaalta vaikka Indominus onkin erilainen nuori, en ymmärrä, miksi kommunikointi raptorien kanssa oli tehty niin rautalangasta vääntäen. Oikeastaan siitä hetkestä, kun T-rex skippaa luonnolisen välipalansa on ärsytysnärästys jo semmoinen, että lopun suvantokin tuntuu liiaksi paisuvalta höttöpumpulilta.

Vanhasta elokuvakolmikosta ei ole käytetty muita samoja hahmoja, kuin yksi, geneetikko Henry Wu, jota esittää edelleen B. D. Wong. Uusia tuttavuuksia on Bryce Dallas Howardin esittämä Claire Dearing, joka saa tilaisuuden kehittyä erittäin järjestelmällisestä, mutta hiukan kylmäkiskoisesta bisnesnaisesta, näkemään dinosaurukset muunakin kuin pelkkinä tuotteina. Tämä kulminoituu heikossa kunnossa olevan dinosauruksen paijaamiskohtauksessa, jossa sentään on käytetty animatronics-dinoa (ihanaa!). Chris Pratt on ollut todella nosteessa Guardians of the Galaxy-elokuvan jälkeen ja osa hänen sharmantista vaikutuksesta meneekin Star-Lordin piikkiin. Lapsihahmojen kiintiön täyttää vähän kliseiset veljekset, joiden sisarussuhde on hieman epäaidohkon oloinen, mutta menettelee. Näistä selvästi paremman roolisuorituksen tekee nuorempi jannu eli Ty Simpkins, jonka sinisimmut onkin voinut bongata aiemmin jo Iron Man 3:sta. 

Jurassic World on erittäin hyvä kesäelokuva, mutta ei läheskään täydellinen. Jos elukoiden yli-inhimillistäminen ei hierrä yhtä pahasta vastakarvaan kuten itselläni, tämä voi hyvinkin olla täydellisempi kokemus. 

Carrie

Ohjaaja: Kimberly Peirce
Pääosissa: Chloe Grace Moretz, Julianne Moore, Judy Greer, Portia Doubleday, Barry Shabaka Henley, Gabriella Wilde & Ansel Elgort
Kesto: 1h 40min
Ikäraja: 16

Carrie White syntyy päästään pahasti vinkasahtaneelle himouskovaiselle äidilleen, joka ei ole ilmeisesti tajunnut edes olevansa raskaana. Myöhemmin teini-iän kynnyksellä Carrie on koulussa se hyljeksitty outolintu, joka valitaan aina viimeisenä joukkueeseen. Erään liikuntatunnin jälkeen Carrie joutuu kunnon kiusan ja nöyryytyksen uhriksi, eikä äitikään kotona tunnun olevan hänen puolellaan. Tyttörukka huomaa kuitenkin tämän seurauksena telekineettiset voimansa, joita hän alkaa treenaamaan. Osa kiusaajista osoittaa myöhemmin katumusta ja ihan hetkeksi Carrien elämä tuntuukin menevän valoisampaan suuntaan äidistä huolimatta. Koulun tanssiaisissa tulee lopullinen naula arkkuun, kun kiusaajien pääjehu on kehittänyt kamalimman källin mitä kuvitella saattaa. Carriella naksahtaa lopullisesti ja hän päästää yliluonnolliset voimansa valloilleen.

Kauhukuvahan maistuu itselleni aina, joten Carrie oli nähtävä ja kun se vielä sopi samaan maratoniin Dianan kanssa (molemmat samassa salissa), niin mikä jottei. Aikaisemmat leffateatterissa koetut kauhukuvatukset ovat olleet joko sitä ihaninta pelottavinta laatua tai vaan brutaalia silvontaa, niin ajattelin Carrien olevan erilaisempi tapaus, jopa nautittavaa hömppää. Pelottavuus asteikolle en ajatellut sen edes yltävän, joten odotukset jätin siltä osin täysin pois. Tästäkin huolimatta Carrie oli aika sukka elokuva. 

Alkupuoli on vielä jossain määrin lupaava, vaikka välillä vaivaannuttava. Koulumaailmaan sukeltaessa homma jokseenkin toimii, kun osaa asennoitua pilke silmä kulmassa. Parhaina sekunteina teinihömpötyksestä tulee ihan pieniä vivahteita Bling Ring:iin, mutta nämä pääsevät lipumaan harmillisesti samantien kohti taivaanrantaa. Moni asia, Carrieta itseäkin mukaan lukien, tuntuu häiritsevän epäuskottavalta, etenkin "osoitan katumusta"-blondin ja tämän "muka komean ja halutun"- poikaystävän hieno "saamme syntimme anteeksi"- suunnitelma (WUT?). 

Carrien lopulta päästessä vauhtiin kostonkierteeseen, alkuun on fiilis vielä jeejee, mutta sitten siihenkin turtuu ja kyllästyy. Loppuilotulitukset uupuvat kokonaan, joten homman olisi voinut katkaista aiemmin jo ennen sitä vielä puuduttavampaa loppukohtausta, kun Carrie menee kotiin, jonne se blondi seuraa perässä (WUT?). Hautakivi homma ihan ihan lopussa on hauska ja tarpeellisen korni, johon tapaan koko elokuva olisi voitu tehdä alusta alkaen, aavistuksen kieli poskella. 

Chloe Moretz on aiemmin ollut tosi vakuuttava esimerkiksi Hugossa ja erityisesti Ystävät hämärän jälkeen elokuvassa, mutta Carrien roolissa hän ei yllä ihan täyteen potentiaaliinsa, vaikka ihan hyvä onkin. Lisäksi minun on niin vaikea kuvitella Chloen näköistä ja oloista tyttöä millään  muotoa syrjityksi tai kiusatuksi. Kaikista suurimmin elokuvassa loistaa Julianne Moore, joka antaa päinvastoin täyslaidallisen pimahtanutta jeesustelija eukkoa flegmaattisin katsein korkeuksiin ja toisaalta silmän hullun kiiltoa täynnä messuten. Ihan hyvää jälkeä tekee myöskin liikunnanmaikka Judy Greer, vaikka hahmo onkin kirjoitettu ärsyttävän teennäiseksi. Muut koululaiset sivuosissa ovat parhaassa tapauksessa keskinkertaisia.

Carrieta suosittelen vain, jos ei odota oikein mitään ja saa kiksejä telekineettisestä temppuilusta.

Trailerin sijaan, tässä hauska piilokameravideo