Independence Day: uusi uhka

Ohjaaja: Roland Emmerich
Käsikirjoitus: Roland Emmerich, Dean Devlin, Nicolas Wright, James A. Woods & James Vanderbilt
Musiikki: Harald Kloser & Thomas Wanker
Pääosissa: Bill Pullman, Jeff Goldblum, Liam Hemsworth, Jessie T. Usher, Maika Monroe, William Fichtner, Sela Ward, Judd Hirsch, Brent Spiner, Vivica A. Fox, Angelababy, Charlotte Gainsbourgh, Deobia Oparei, Travis Tope, Ng Chin Han & Joey King
Kesto: 1h 59min
Ikäraja: 12 

Kaksikymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen on ihmiskunnalla ollut aikaa valmistautua uusien uhkatilanteiden varalle. Alieneiden omaa teknologiaa on hyödynnetty ja otettu kehityksessä harppauksia eteenpäin, mutta niin ovat tehneet vihollisetkin, jotka jo alunperinkin olivat askeleen edellä. Tulevasta hyökkäyksesta saadaan useampi ennakkovaroitus, kun ensimmäisestä osasta tuttu Levinson (Goldblum) on osallisena tiimiä Afrikassa, jotka tutkivat vanhaa alieneiden alusta ja saavat selville sen ehtineen lähettää avunhuutosignaalin. Entinen presidentti Whitmore (Pullman) saa myös telepaattisen yhteytensä takia tietää ennakkoon tapahtumista. Maan ulkopuolella ovat erilliset sotilastukikohdat, muun muassa Kuun kamaralla ja nämäkin jatkuvassa tarkkailutilassa. Siltikään ihmiskunta ei ole osannut varautua siihen, mitä seuraavaksi on tuleman. 

Vuoden 1996 Independence Day kuuluu katastrofielokuvien klassikoihin, vaikka omassa muistissani tuoreemmissa kantimissa onkin ysärikuvista Deep Impact, jota tuli katsottua miljoonasti (koska Elijah Wood). Deep Impactin kanssa samana vuonna ilmestynyttä Armageddonia pidetään ilmeisesti yleisesti parempana, mutta itselläni siihen jo vähän maku mennyt, kun se tuntuu olevan Ytimessä-elokuvan kanssa niitä ainoita katastrofikuvia, joita telkusta aina on puskemassa. Kuitenkin takaisin alieneihin! Katsoinpa nyt sitten uusiksi sen vanhemmankin jo tämän uuden katsomisen jälkeen ja kummasti siinä muistui mieleen tapahtumat elokuvan edetessä. En muistanutkaan miten hyvä se oli ja tehosteet aikaansa nähden edellä! Mutta silti sopivasti rajalliset, jotta muuhunkin tarinaan on ollut "pakko" kiinnittää huomiota silloin aikanaan. Ja mitkä hahmot! voih, niin monia erilaisia tyyppejä ja kaikilla tarina. Vastasiko tämä uusi jatko-osa sitten ensimmäisen elokuvan tasoa ja viehätystä sitten ollenkaan ? Voin kertoa, että ei.

Olin katsonut edellisenä päivänä juuri sen norjalaisen The Wave-elokuvan, joka oli niin hyvä ja poikkesi todella tyypillisestä kliseisestä katastrofielokuvasta, eikä ollut vain tehosteiden esittelyä, vaan pääpaino oli niissä ihmisissä. Sen jälkeen minua ei suoraan sanottuna edes hirmuisesti enää kiinnostanut tämä elokuva, mutta yritin nollata aivot ennen elokuvaa, jotta saisi edes vähän viihdyttyä. Elokuva teki sen varsin haasteelliseksi siltikin. Alkupuolisko on vielä jopa himpun verran lupaavan oloinen, vaikka kaikki hahmot ovatkin ällöttävän kliseisiä ja paperinohuita. Pelkästään vanhat naamat herättää edes jotain, vaikka nekin on hyvin laiskasti vaan viskaistu mukaan. Sitten kun päästään tehosteiden esittelyn pariin, tarina polkeutuu lopullisesti maahan. Jos nauroinkin mukana, se ei ollut edes huumorin takia, vaan epäuskoisuuden takia. Elokuvassa on siis "huumoria" kyllä, mutta se on niin kökköä, että voi hyvä ihme tulee vain myötähäpeä. Tunnetasolla heräsin hetkeksi eloon, kun pikkukoiruli oli vaarassa ja siinä kohtaa olin hetken satalasissa mukana, mutta sitten se meni ohi ja olin taas aivan sama-mielentilassa. Melkein toivoin erilaista lopputulemaa. Elokuva loppuu vielä "hauskasti" kuin seinään, lainaten ihan täysin ensimmäisen elokuvan loppukohtausta, joka siinä silloin toimi, koska se oli sopivasti vähän korni, mutta eritoten, koska sitä ennen oli tarjoiltu kunnon kliimaksi eikä antiklimaattinen rymistely ja lisäksi olit oikeasti kiintynyt niihin hahmoihin. 

Hahmoista puheenollen, milloin näissä tehostekuvissa unohdettiin se ihmiskeskeisyys ja se, että hahmoilla saa olla luonteet ja taustatarinat yms. Melkein toivoisin sellaista rajoitetta, että tehosteita ei olisi enää niin helppo tuoda valkokankaalle, vaan ruutuaikaa olisi pakko käyttää elokuvan muuhun sisältöön. Tässäkin on ollut viisi ihmistä käsikirjoituksen takana ja aikaansaannos ei ole kyllä edes tyydyttävä. Tosiaan sen ensimmäisen elokuvan katsomisen aikana heräsi niistä vanhoista hahmoista joita tässäkin oli (miinus esimerkiksi Will Smith, ymmärrän miksei lähtenyt), sellainen ajatelma, että "oii, tuokin oli näin symppis tässä". Uudessa uhassa vanhoista naamoista tuleva pieni kipinä ei siis ole kyllä tekijöiden ansiota, vaan puhtaasti näyttelijöiden itsensä sekä nostalgian. Maika Monroesta pidin hirveästi It Follows elokuvassa, mutta tässä hänen hahmonsa oli aivan tympeä, enkä muutenkaan ymmärrä miksei mukaan ole saatu/otettu samaa näyttelijätärtä, joka oli pikkulikkana ensimmäisessä (Mae Whitman, näyttelee edelleen!). Sama koskee Dylan Hillerin hahmoa, jonka alkuperäinen esittäjä Ross Bagleyn tämän hetkisestä urasta en kyllä tiedä, mutta olisi ollut paljon luonnollisemman näköinen näyttelijä kyseiseen rooliin. Luoja tietää, että tykkään nuoremmastakin Hemsworthistä, mutta tässä elokuvassa hänenkin naamansa alkaa ottaa aivoon, sillä hänenkin hahmonsa on aivan karsea mukavitsikäs jannu, joka selviää ihan kaikesta. Anteeksi, mutta hyi helvetti.

Juu ei niin ei. Taas jos tähtiä jakaisin, niin Independence Day: uusi uhka saisi kaksi sellaista ja toinen on siitä miten hieno Pullman on ja toinen niistä tehosteista (kyllähän ne on ensiluokkaiset, ei siinä).


 

It Follows

Ohjaaja: David Robert Mitchell
Käsikirjoitus: David Robert Mitchell
Musiikki: Disasterpeace
Pääosissa: Maika Monroe, Keir Gilchrist, Daniel Zovatto, Jake Weary, Olivia Luccardi & Lili Sepe
Kesto: 1h 40min*
Ikäraja: 16

Nuori lähiöteini Jay (Maika Monroe) elää tyypillistä nuorison elämää käyden koulussa ja hengaamalla muun ajan rennosti kavereiden kanssa. Kuvioissa on mielenkiintoinen nuorukainenkin, jonka kanssa Jay lähtee eräänä iltana treffeille ja sutinaahan siitä seuraa. Ilta ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan, sillä nuori mies tartuttaa Jayhin jotain sukupuolitautia pelottavampaa. Joku tai jokin alkaa seuraamaan Jaytä, hitaasti kohti kävellen  ja milloin kenenkin kasvoilla. Etumatkaa voi ottaa ajamalla vaikka toiseen kaupunkiin, mutta voit olla varma, että se löytää sinnekin vielä tiensä, kysymys on vain ajasta. Ainoa keino päästä karmivasta seuraajasta eroon, on antamalla se eteenpäin seuraavalle. 

Cannesin filmifestivaaleilla ensiesityksensä saanut It Follows on suurimmilta osin kerännyt positiivisen vastaanoton ja sitä on jo tituleerattu modernin kauhun klassikoksi. Pelkän trailerin perusteella en saanut vielä käsitystä elokuvan todellisesta tasosta, vaan vasta nähtyäni pätkää sieltä sun täältä töiden puitteissa, tajusin kyseessä olevan keskiverto kauhupätkää kovempi tapaus. Onneksi ehdin vielä viimeisillä esityspäivillä tämän näkemään, sillä It Follows todella lunasti paikkansa. 

It Follows elokuvassa huomaa jo ensimetreillä tyylilliset yhtäläisyydet esimerkiksi Carpenterin teoksiin, varsinkin ensimmäiseen Halloween-elokuvaan: amerikkalainen lähiöympäristö, unelias tunnelma, lukioikäiset nuoret ja 360 astetta kääntyvä kamera. Kasaria hengittävä, miellyttävän hyytävä soundtrack jysähtää jo alussa ytimiin asti ja on niin ikään selvästi sukua muutamia polvia vanhemmille kauhun klassikoille. Vaikka selkeitä vaikutteita on sieltä sun täältä, tuntuu It Follows silti täysin omalta originaalilta tapaukseltaan.

Vahvimpia puolia elokuvassa on se aito klassinen kauhun tunnelma. Koska odotuksissa oli taiteellinen tulkinta kauhugenrestä, en edes osannut oikein odottaa varsinaista pelottavuutta, joten se pikkuhiljaa kerrostuva pakokauhu, tulee katsomiskokemuksena erittäin miellyttävänä yllätyksenä. Ajatus jostain joka seuraa varsinkin täysin random-ihmisen kasvoilla, ei ensi alkuun tunnu ihan niin pahalta tai sellaiselta josta kannattaisi yöuniaan menettää. Elokuvan kuitenkin edetessä ja päähenkilöön samaistumisen syventyessä, alkaa itsekin varauksenomaisesti varmistamaan päähenkilön selustaa ja kuikuilemaan kuva-alan reunoille. Pelon pohjana on alkukantaiset painajaiset, jonka kaltaisia varmasti jokainen on joskus nähnyt: joku seuraa, tiedät että se ei saa saada sinua kiinni, mutta et saa sitä millään karistettua. 

Itselleni ennestään tuntematon Maika Monroe tekee vahvan ja kehuttavan roolisuorituksen Jayn roolissa. Hän saa tuotua katsojalle mahdolliseksi tarttua hahmon kulloisiinkin tuntemuksiin ja lainaamaan niitä onnistuneeseen sijaiskokemukseen, joka onkin yksi elokuvan onnistumisen kulmakiviä. Kaveriporukassa ei ole muita tuttuja naamoja, paitsi kaveripojaksi leimaantunut Paul, jota esittää Taran monta elämää-sarjasta tuttu Keir Gilchrist. Aikuiset hahmot pidetään elokuvassa melkein omassa ulottuvuudessaan, he ovat enemmänkin rekvisiittaa. Tämä korostaa sitä seikkaa, että kenestäkään ei todellakaan ole apua, edes aikuisista, kun "se" siirtyy seuraamaan.

It Follows on todella tämän päivän klassikkoteos kauhun saralla. Kannattaa mennä katsomaan, mikäli vielä paikkakunnallasi se on mahdollista, tälläiset pienemmät erikoisuudet kun tuppaavat jäämään isompien jalkoihin.

 

*kyllä, kesto poikkeaa osasta tuloksista, joita googlettamalla löydät. Tämä kesto on realistisempi, pätkä ei missään nimessä kestä tuntia ja 47 minuuttia (pelkkä feature on 1h 40min)