Tanskalainen tyttö

Ohjaaja: Tom Hooper
Käsikirjoitus: Lucinda Coxon, pohjaa David Ebershoffin samannimiseen kirjaan
Musiikki: Alexandre Desplat
Pääosissa: Eddie Redmayne, Alicia Vikander, Matthias Schoenaerts, Ben Whishaw, Amber Heard, Sebastian Koch, Adrian Schiller & Emerald Fennell
Kesto: 2h
Ikäraja: 16

Tanskalainen tyttö kertoo oikeastaan kahdesta tanskalaisesta tytöstä, taitelijapariskunnasta, Lili Elbestä (Redmayne) ja Gerda Wegeneristä (Vikander) 1920-luvun Kööpenhaminassa. Lili aloitti elämänsä Einar Wegenerin kehossa, omaten tämän identiteetin ja juuri tämän nuoren miehen kanssa Gerda meni naimisiin. Molemmat työskentelivät taidemaalauksen parissa, mutta Einarin maisemamaalaukset saivat osakseen suurempaa arvostusta, kuin Gerdan tavanomaiset muotokuvat. Käänteentekevä hetki on, kun Gerda joutuu turvautumaan Einarin apuun heidän ystävättärensä ja maalauksessa kaivattavan mallin ollessa myöhässä. Ystävätär pelmahtaakin sisälle juuri parahiksi Einarin poseeratessa mekko sylissään kenkineen päivineen ja naurahtaen ristii miehen Liliksi. Lilistä tulee pariskunnalle yhteinen leikki ja Gerdalle uuden inspiraation lähde. Lili on kuitenkin Einarille enemmän kuin mielikuvitusta ja hassuttelua, sillä hän löytää Lilin sisältään.

Siitä on kohta jo melkein vuosi, kun julkistettiin ensimmäinen kuva Eddie Redmaynestä Lilin roolissa. Samoihin aikoihin mies sai parhaan miespääosan Oscarin Stephen Hawkingin roolistaan mielestäni viime vuoden (tai sitä edellisen riippuen katsannosta) parhaimmassa elokuvassa, Kaiken teoria. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt Eddie tulee taas putsaamaan pöydän ja tämä on vahvasti oma ennakkosuosikkini jo voimakkaan aiheensa vuoksi. Ohjaajana on vaatimattomasti Oscareissakin tunnustusta saanut Tom Hooper (Kuninkaan puhe, Les Miserables) ja säveltäjänä moninkertainen ehdokas ja myös Oscarin saavuttanut Alexandre Desplat. Ainekset täydellisyyteen ovat siis koossa ja itsessään jo palkinnon arvoinen traileri lupaa suurta tunne-elämystä. Jälkimmäisen koinkin ja Tanskalainen tyttö on selvästi yksi palkintokauden liikuttavimpia teoksia.

 Tanskalainen tyttö ei ole objektiivisesti katsoen samanmoinen mestariteos kuin vaikka juurikin Redmaynen Kaiken teoria tai Hooperin Kuninkaan puhe. Se ei ole kokonaisuutena viiden tähden teos ja ymmärrän siis, miksi se ei ole kilpailemassa aivan joka kategoriassa. Tunneilmaisussa se on kuitenkin täysin kiitettävän arvoinen ja henkilökohtaisesti arvotan sen ihan kärkikuviin juurikin sen koskettavuuden tähden. Matka Liliksi ei ole helppo, varsinkaan aikana, jolloin moinen oli vielä tuiki tuntematonta ja päälleen sai suurinpiirtein mielipuolen leiman ja passituksen pakkopaitaan. Melkein Lilin kokemuksia kivuliaampaa on seurata Gerdan menetystä ja samaan aikaan suurta huolta rakkaasta ihmisestä. 

Tanskalainen tyttö on ennen kaikkea rakkaustarina, jossa romanttinen rakkaus muuttaa muotoaan syväksi välittämiseksi. Elokuvassa on myös erikoisia kolmiodraaman piirteitä päähenkilöiden omilla tahoillaan sekä tietenkin Lilin tullessa väkisinkin Einarin ja Gerdan suhteen tielle. Kolikon toisella puolella on Gerdan uran lähteminen nousuun, hänen saatuaan teoksiinsa enemmän sitä jotain eli Liliä. Joku erittäin kyyninen ja elämäänsä kyllästynyt toteaisi siihen, että kaikkea ei voi saada. Koin myös perin mielenkiintoisena seurata ylipäätänsä naiseuden tulkintaa ja sen löytämistä osaksi omaa identiteettiä. Mitä lähemmäs Lili pääsee omaa itseään ja minuuttaan, sitä helpommin samaistuttava hänestä tulee, vaikka samaan aikaan Gerdan kautta kaipaakin Einaria. 

Redmayne lunastaa odotukset täysin ja antaa haastavalle roolille sen kaipaaman arvon. Kuten olen aiemmin luonnehtinutkin, herra on laittoman lahjakas ja minulle tuli jo vähän paha mieli Leon puolesta tämän nähtyäni. Vaikka itse koin Redmaynen olleen parempi jo roolin vaativuuden takia kuin Leo (joka myös antoi aivan kaikkensa), ovat palkintokauden jo jaetut pystit antaneet osviittaa, että Leo olisi sittenkin raadin puolesta tuleva voittaja. Aivan varmasti näin käydessä, kuuluu tästäkin taloudesta vastaavat hurraa-huudot, kuin naapurista kuului urheilukaudella. Niin ikään todella lahjakas Alicia Vikander tekee loistokasta jälkeä vähintään ehdokkuuden arvoisesti. Olen jakautunut kahteen suuntaan Alician ja Kate Winsletin välillä, enkä haluaisi valita omaa suosikkia kahdesta niin hyvästä. Sivurooleissa on muun muassa Mr. Frobisherinä sekä Paddingtonina tunnettu Ben Whishaw ja Kaukana maailman menosta elokuvassakin ihastuttanut Matthias Schoenaerts.

Tanskalainen tyttö on kovin kaunis, riipivän surullinen ja samalla myös onnellinen elokuva tiettävästi ensimmäisestä transsukupuolisesta henkilöstä, joka lähti muuttamaan fyysistä muotoansa vastaamaan oikeaa minäänsä. Pohjaa siis osin oikeaan henkilöön ja tositapahtumiin. 

 

Les Misérables

Kuva täältä

Ohjaaja: Tom Hooper
Pääosissa: Hugh Jackman, Anne Hathaway, Russell Crowe, Amanda Seyfried, Sacha Baron Cohen, Helena Bonham Carter & Eddie Redmayne
Kesto: 2h 37min
Ikäraja: 12

Les Miserables on tunnettu musikaali tuotuna valkokankaalle. Pääosassa on Jean Valjean (Hugh Jackman), joka on suorittanut rikostaan varkaudesta jo 20 vuotta, kunnes karkaa ehdonalaisessa ollessaan. Hän tekee käänteen elämässään ja elää valenimen suojassa pormestariksi asti. Valjean kohtaa toisen ihmissielun, tehdastyöläisen Fantinen (Anne Hathaway), jota kohtalo ohjaa päinvastaiseen suuntaan, mutta Valjean ei aluksi noteeraa naisen ahdinkoa. Jälkeenpäin Valjean kokee tunnontuskia niin Fantinesta, kuin myös viattomasta miehestä, joka aiotaan tuomita hänen sijaansa. Valjean tunnustaa olevansa vanki numero 24601, jota poliisitarkastaja Javert (Russel Crowe) on jahdannut aina tämän paosta saakka, mutta häntä ei juuri sinä hetkenä oteta tosissaan. Tunnustuksen jälkeen Valjean saa tilaisuuden auttaa Fantinea, jolle hän lupaa tämän kuolinvuoteella pitävänsä huolen Fantinen pienestä tyttärestä Cosettesta. Nyt hän joutuu kuitenkin pakenemaan Cosetten tähden. 9 vuotta he piileskelevät lain kouraa ja tänä aikana on kansassa alkanut kyteä eriarvoisuuden aiheuttama kapinahenki. Erään rikkaan suvun vesa (Eddie Redmayne) ei anna oman asemansa estää häntä liittymästä vallankumouksen joukkoihin. Samainen nuorukainen näkee Cosetten huoltajansa kanssa kaupungilla ja ihastuu tyttöön päätä pahkaa. Kurjuuden kärjistyessä kapinaksi nousee kansa barrikadeille parempaa huomista varten. Ketkä selviävät verilöylystä? Saavatko rakastavaiset toisensa? Pääseekö Valjean irti häntä jahtaavasta Javertista ja löytää rauhan? 

Kuva täältä

 Kahdeksan ehdokkuutta napannut Les Miserables ei todellakaan pettänyt odotuksia. Jo elokuvan alkuminuutit rumpujen pauhatessa ja vankien laulaessa sykähdyttää niin, että sisuksissa tunnahtaa. Tarinan ollessa itselleen tuttu ja varauduttua pitkään kestoon, soljui elokuva eteenpäin kauniisti pituudestaan huolimatta. Vaikka kyseessä onkin musikaali, yllätyin hieman, että elokuvassa lauletaan oikeastaan joka repliikki. Tähänkin meni ihan pieni hetki tottua. Eniten sen takia, että tutut naamat on tottunut näkemään puhumassa puhuen, ei laulaen. Sitten kun laulamiseen sopeutuu, siitä vain nauttii täysin siemauksin. Sanat kumpuavat syvemmältä laulettaessa, joten tunnetta sanojen takana tuntuu olevan vielä enemmän.

Kuva täältä

Näyttelijätyö on häikäsevää kaikkien kohdalla jo senkin seikan tähden, että lauluja ei oltu nauhoitettu tavalliseen tapaan etukäteen ja huulisynkattu kuvauksissa, vaan ihan oikeasti laulettu menemään kameran pyöriessä. Vaikka taustamusiikit onkin lisätty myöhemmin, voi vain kuvitella millainen tunnelma kuvauksissa on ollut. Erityisen suuren vaikutuksen itseeni teki Anne Hathawayn häkellyttävä roolisuoritus Fantinena. Kohtaus, jossa Hathaway laulaa kappaleen I Dreamed a Dream lunastaa odotukset ja enemmänkin. Läheltä kuvatut kasvot heijastavat niin suurta surua, että katsojaankin sattuu. Episodin juttu elokuvasta kertoo kuinka Hathaway todella halusi roolin ja erityisesti siitä syystä, että hänen äitinsä on esittänyt kyseisen roolin musikaaliversiossa. Tämän kun tiesin jo etukäteen leffaan mennessä, toi se kohtaukseen lisää tunnetta ja taianomaisuutta.

Les Miserables sitoo elokuvan ja musikaalin laulun kantavalla voimalla ja elokuvan taikuudella yhdeksi ainutkertaiseksi ja todella upeaksi taide-elämykseksi.