Tosiaan heti kun tuli tieto Zimmerin tulevasta konsertista, tiesin että tänne oli vain pakko päästä, maksoi mitä maksoi. Siinä ei ollut edes pitkä aika Ennio Morriconen konsertin jälkimainingeista, joten tuntui aivan uskomattomalta niinkin "lyhyen" ajan sisään voida kokea kaksi mestarillista säveltäjää. Zimmer toki on vielä suurempi henkilökohtainen suosikki, vaikka ei näitä jo tyylinsä puolesta soisi verrata.
Konsertti oli ilmeisesti loppuunmyyty tai ainakin lähes peruutuksista huolimatta, sen verran täydeltä kaikki katsomot näyttivät. Yhden tutun kanssa saavuttiin samaan aikaan samalla kyydillä, mutta tiemme erosivat ennen konserttia, sillä paikkamme olivat aivan eri kerroksissa. Ruudukon Tuomon tiesin myös lymyilevän jossain miljoonien päiden joukossa (katso hänen juttunsa keikasta täältä). Mahdotonta sieltä olisi ollut bongata muita.
Morriconen konserttia varten oli ihan tarkoituksellisesti katsottu muutama elokuva vielä plakkariin, mutta Zimmerin ollessa sen verran nuorempikin tapaus, ei tarvinnut etukäteen kuin fiilistellä kipaleita. Joukossa oli kyllä muutamia, joita ei joko ollut kuullut tai ei osannut siinä hetkessä yhdistää. Koko touhu alkoi kuitenkin sekalaisella setillä, jonka aloitti Driving Miss Daisy jatkaen Sherlock Holmesin tunnariin ja siitä Madagaskarin teemaan. Kaksi jälkimmäistä oli kipaleita, jotka olin salaa toivonut kuulevani. Seuraavassa osiossa oli itselleni tuntematon Crimson Tide. Gladiaattorin musiikki olikin sitten tutumpaa, mutta ei tehnyt suurta nousua itselleni. Ensimmäisen kerran taisi tirahtaa sitten Da Vinci-koodin kauniin loppukipaleen aikana.
Konsertti poikkesi paljon Morriconen omasta, jossa jälkimmäisessä maestro toimi nimenomaan kapellimestarina, eikä luonut suurta kontaktia yleisöön kuin suoraan musiikkinsa kautta. Elokuvien nimet heijastettiin myös aina näkyviin uuden setin alkaessa. Zimmerin tapauksessa tähti itse oli kovin arkisesti mukana touhussa ja vaihteli milloin minkäkin soittimen ääreen. Musiikit piti myös tunnistaa ihan itse, joka nyt tosin ei ollut turhan haastavaa. Tähti myös jutteli paljon settien välissä ja kertoi jonkun muiston tai esitteli kokoonpanonsa jäseniä. Näistä mentiin sitten tuleviin kipaleisiin, jonka pystyi osassa tapauksia päättelemään edeltäneestä tarinasta, osassa ei annettu mitään viitteitä. Näin tehtiin ensin legendaarisen Leijonakuninkaan kohdalla, joka vain alkoi ihan puun takaa artisti Lebo M:n saapuessa lavalle Circle of life alkukiekausten kanssa. Sitten itkettiin ja paljon.
Leijonakuninkaasta hädin tuskin selvinneenä tuli seuraava hieman yllätyksellinen alku myös. Zimmer esitteli sellisti Tina Guo:n, joka tulisi vetämään seuraavan "sellosoolon". Noh, tämän olin hieman spoilannut itselleni katsomalla kyseisen kipaleen taltioinnin muualta maailmalta. Ensimmäisistä soinnuista olisi kyllä tunnistanut piraattirymistelyn alkavan just nyt! Keikalla sai muuten kuvata, mutta ihan en paljoa materiaalia ottanut, sillä se tuntui niin vaikealta kaiken sen tunnevyöryn keskellä. Piraatit päättivät komeasti ensimmäisen osion, jonka jälkeen olikin väliaika.
(tästä linkistä löytyy ihan Helsingin keikalta kuvattu pätkä (ei itseni kuvaama), mutta upotettu video on vastaava esitys muualta päin maailmaa ja laadultaan parempi)
Toisessa osiossa tuli paljon eri kipaleita supersankarileffoista. Man of Steeliä ja Wonder womania lukuun ottamatta itselläni oli vaikeuksia tunnistaa kipaleita. Tosin Amazing Spider-man 2 elokuvan kappaleeksi paljastunut sävelmä kummitteli soidessaan takaraivossa, kun oli niin pirun tutun kuuloinen. Musiikkia kuultiin myös Nolanin batmaneistä. Näissä kaikissa huomasi varsinkin hieman liian kovalle säädetyn basson ja muutaman muunkin soittimen. Huipummissa kohdissa musiikki sekoittui sekaiseksi meteliksi, joten tässä olisin toivonut parempaa sound checkiä.
Supersankaroinnin jälkeen kuultiin Zimmerin oma kappale Aurora, joka jälleen oli näitä kipaleita, joita en muistaakseni ollut aiemmin kuullut. Sitten seurasikin vollotusta Insterstellarin myötä. Medley oli muutoin täydellinen, mutta olisin kaipaillut kappaleet hieman eri järjestykseen eli se itkuin viimeiseksi, mutta upeaa silti. Konsertin päätti Inceptionin medley, jossa ihan viimeisenä kuultiin Time. Kerrassaan upea lopetus.
Kokonaisuutena konsertti oli aivan huikea kokemus ja valituksi päätyneissä kappaleissa oli lähes kaikki omat suosikkini. Äänisovitukseen olisi kaivannut sitä hiomista, etenkin rock-henkisemmissä kappaleissa. Verrattaen Morriconen konserttiin, jossa äänet soivat todella puhtaasti, jopa puhtaammin kuin albumiversioissa. Mahdollisesti ilman vertailukohdetta, en olisi kiinnittänyt asiaan ihan niin hirmuisesti huomiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti