Hail, Caesar!

Ohjaaja: Joel Coen & Ethan Coen
Käsikirjoitus: Joel Coen & Ethan Coen
Musiikki: Carter Burwell
Pääosissa: Josh Brolin, George Clooney, Alden Ehrenreich, Ralph Fiennes, Scarlett Johansson, Tilda Swinton, Jonah Hill, Frances McDormand, Channing Tatum
Kesto: 1h 40min
Ikäraja: 12 

Hail, Caesar! kertoo fiktiivisestä Capitol Pictures-nimisestä elokuvastudiosta 1950-luvulla ja sen perin kiireisestä korkeamman rapun jehusta, Eddie Mannixista (Brolin), joka kamppailee pitääkseen skandaalikäryiset juorut poissa lehdistä ja tuotannon pyörät pyörimässä. Vaikeuksia poikii muun muassa paisunut näyttelijätär (Johansson), ovea kolkutteleva keltainen lehdistö (Swinton) ja draaman puolelle siirretty, mutta täysin uuteen genreensä sopimaton nuori länkkäritähti (Ehrenreich), josta puolestaan kitisee maineikas ja perin turhautunut ohjaaja (Fiennes). Isomman huolen aiheuttaa kuitenkin äkillisesti kadonnut eturivin näyttelijä Baird Whitlock (Clooney), jonka elokuva Hail Caesar on ratkaisevia kohtauksia vaille valmis. 

Coenin veljesten uusin elokuva makustelee kultakauden Hollywoodilla ja etenkin sen vimmatulla imagon kiillotuksella. Tähtikaarti on yhtä loistokasta, kuin elokuvan itsensä hahmot heidän kiiltokuvaversioissaan. Hail Caesar on veljesten aikasempiin tekeleisiin verrattuna huomattavasti kepeämpi tapaus, eikä ihan niin teräväksi hiottu tarinakokonaisuudeltaan, kuin saattaisi näiltä kovilta kynäilijöiltä odottaa. Itse satuin onneksi paikalle hyvään saumaan Oscar-nollauksen jälkeen, jolloin odotukset eivät ole enää niin korkealla, mutta aivot huomattavasti vastaanottavaisemmalla päällä kaikkea kohtaan. Edellä mainitusta huolimatta uskon silti, että olisin tästä tykännyt melko paljon joka tapauksessa, vaikka ajankohta olisikin ollut eri.

Hail Caesar tarjoili eritoten viihdettä. Seuratessamme eri produktioita tuodaan katsojalle ikään kuin väliohjelmia, joissa päästään naureskelemaan hupsulle Hollywoodille. Joku voisi pitää näitä osoituksena juonen hajanaisuudesta ja liian irrallisena sisältönä ja sitä kautta sisällön puutteena. Mielestäni nämä olivat ihan parasta antia elokuvassa ja tykkäsin juuri niiden pomsahtelevasta luonteesta. Shown maku on niin vahva, mutta niin on myös itselleen naureskelun taito. Lisäksi itse kuulun siihen kastiin, joka pitää perin mielenkiintoisena kun näyttelijät esittävät näyttelijöitä, jotka vielä esittävät omia hahmojaan. Suurta rikosmysteeriä ei kannata odottaa kidnappaus teemasta huolimatta. Vaikka se onkin etäisesti pääjuoni, on sekin silti sivuseikka, vaikkakin todella huumorintäytteinen. 

Coenin veljesten elokuvissa on aina mielettömän hyvä kaarti ja monen kirjavia hahmopersoonia, eikä Hail Caesar ole tässä poikkeus: Brolin, Fiennes, Johansson, Swinton, Clooney, Tatum... kertojaääneksikin on livautettu Michael Gambon. Itselleni aikanaan kyseenalainen Scarlett Johansson nostaa taas osakkeitaan (jota hän teki itselleni jo elokuvissa Hitchcock ja Lucy), vaikka ei vieläkään suurin suosikkini ole. Tatumin päälle ymmärrän taas jälleen kerran enemmän ja hän onkin menossa erittäin lupaavaan suuntaan urallaan. Itselleni perin uusi naama Alden Ehrenreich jää yhtenä kirkkaimpana mieleen Hobey Doylen mainiosta roolista. George Clooneytä kohtaan olen vähän ynseä, sillä peruskivoissa rooleissa hän on erittäin yksiulotteinen, mutta tässä taas huomaa, että hän on parhaimmilaan tehdessään melkein pilaa itsestään. Swinton ja McDormand ovat taasen aivan täydellisiä, ei varmaan olisi tarvinnut edes erikseen mainita.

Coenin veljesten viimeisin Hail, Caesar! on kosolti hupia elokuvaviihteestä. Viihdyin. 
 
 
 

The Hateful Eight

Ohjaaja: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Musiikki: Ennio Morricone
Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins, Tim Roth, Michael Madsen, Bruce Dern, Demián Bichir, Channing Tatum, James Parks, Dana Gourrier & Gene Jones
Kesto: 2h 48min
Ikäraja: 16  
 
Talvisessa Wyomingissä, sisällisodan jälkeisinä vuosina, kulkevat vankkurit määränpäänään Red Rockin kaupunki. Kyydissä istuu palkkionmetsästäjä John Ruth aka "The Hangman" (Russell) ja hänen viimeisin saaliinsa, pahamaineinen Daisy Domergue (Jason Leigh), jota ollaan siis viemässä narun jatkeeksi. Heidän tielleen osuu Majuri Marquis Warren (Jackson), niin ikään palkkionmetsästäjä, oman saaliskasansa kanssa. Toinen jalkaisin tarpova matkalainen on Chris Mannix (Goggins), joka omien sanojensa mukaan on Red Rockin tuleva sheriffi. Nousua tekevä lumimyrsky pakottaa koko konkkaronkan hakemaan suojaa samasta majatalosta, Minnie's Haberdasherystä. Kummallista kyllä Minnie ei olekaan itse kotosalla, vaan vierailemassa äitinsä luona, näin kertoo vastuuseen jätetty Bob (Bichir). Paikalla on myös kolme muuta täysin vierasta kasvoa: jo iäkkäämpi armeijan kenraali Sanfrod Smithers (Dern), tavallinen karjapaimen Joe Gage (Madsen) ja teloituksen ammattimies Oswaldo Mobray (Roth). Pienet rotuerimielisyydet eivät ole mitään verrattuna tulevaan, kun selviää kuka ei puhu totta omasta henkilöllisyydestään.

Quentin Tarantinon viimeisin teos Hateful Eight tarjoaa kyllä ohjaajan vakiomaneerit: erittäin graafista väkivaltaa, terävää dialogia ja korvia hemmottelevan soundtrackin. Musiikista vastaa muuten säveltäjälegenda, Ennio Morricone, jonka kappaleita Tarantino on monesti aiemmin lainaillut muissa elokuvissaan. Tällä kertaa Morricone on säveltänyt musiikkinsa varta vasten Tarantinon elokuvaan ja onkin hollilla vuoden parhaan elokuvasävellyksen Oscariin. Hateful Eight ei itsessään ja vakiovarusteistaan huolimatta, ollut tekijänsä parasta antia. Kyseessä ei siis ole missään nimessä huono elokuva, mutta esimerkiksi edellinen elokuva Django oli monin verroin onnistuneempi.

Ensinnäkin kesto on hieman ongelmallinen, ihan pelkästään siksi, että elokuvassa alkaa tapahtua vasta reilusti yli puolen välin. Odottelun pitkittämisessä on toki se hyvä puoli, että ohjaajan tunteva katsoja pysyy kyllä jossain määrin valppaana, koska tietää homman menevän vielä rumaksi. Kuitenkin tämä odotteluvaihe kokonaisuudessaan kaipaisi kipeästi lisärytmitystä ja intensiteettiä pitääkseen kipinää paremmin kytemässä. Itse en pistä koskaan pahakseni sitä, että hahmot vain keskustelevat suurimman osan aikaa, mutta nyt tuntuu, että hommassa on menty helpomman kautta. Ihan kuin Grand Master olisi kompastunut omaan itsevarmuuteensa. Seuraava ongelmani onkin sitten hahmoissa, sillä heitä on ihan liikaa siihen nähden, miten paljon aikaa annetaan heihin syventymiseen. Jokaiselle on pyritty siis antamaan hetkensä ja tarinansa, mutta tästä syystä (ja myös seuraavasta syystä) he jäävät kaikki etäiseksi. Lähes koko huoneellinen on luonnoltaan myös aika kakkapäitä, siis ihan kirjaimellisesti kurjimpia ihmissieluja, joten tälläiselle samaistumishenkiselle katsojalle on kovin vaikeaa, kun ei voi edes olla ns. kenenkään puolella. 

Tarinan kantilta koko perusajatus klassisesta murhamysteerimäisestä kertomuksesta western-hengessä erittäin tiiviissä miljöössä, on puhtaasti nerokas. Toteutus ja lopputulema puolestaan eivät tunnu tarpeeksi hioituilta, vaikka loppua muutettiinkiin parempaan suuntaan verrattuna siihen jo aiemmin vuotaneeseen käsikseen. Juonen osalta on kyllä pakko kehaista vaihetta, jossa kaikki käydään läpi vähän niinkuin uudestaan, mutta uudella twistillä (sen enempää paljastamatta). Elokuva ei kylläkään kestä, kuin maksimissaan sen toisen katselukerran, jonka perimmäinen tarkoitus on oikeastaan vain kiinnittää huomio eri seikkoihin, kuin ensimmäisellä kerralla. Hatunnoston annan myös Tarantinon itsepintaiselle tavalle kuvata edelleen filmille, tällä kertaa 70 millimetriselle. Vaikka Suomessa esitettävä versio onkin vain digitaalinen kopio, näkyy siinäkin tietty sielukkuus ja pieni rosoisuus, joka on vain filmille kuvatussa materiaalissa. Elokuvassa ennen mökkiosuuden alkamista näkyvät maisemakuvat ovat katsojan suurta hemmottelua ja pääsevät oikeuksiinsa tavallista leveämmässä kuvasuhteessa.

Kokoonpanoa koostaessa on Tarantinon vakiovarastosta kaivettu muun muassa Samuel L. Jackson ja Michael Madsen, joista jälkimmäinen menee taidoiltaan vähän haaskuuseen, kun päivänvalosta kilpailee niin moni muukin hahmo. Tim Roth esittää selkeästi Christoph Waltzin hahmoa, mutta ei onnistu tuottamaan aivan niin puhdasta jälkeä, kuin itse Waltz osaisi. Yli-intoinen Mannix, jota esittää Djangostakin tuttu Goggings, tarjoaa yllättäen kaikista hauskimman roolisuorituksen koko konkkaronkasta. Oscar-ehdokkuudella muistetulta Jennifer Jason Leigh:ltä odotin ehkä vielä himpun verran enemmän, vaikka taidokkaasti hän raivosikin. Pointsit myös hahmojen purukaluston meikkaamisesta, ne on oikeasti karmean näköiset.

Hateful Eight ei ole Tarantinon parhaimmistoa, mutta kyllä sillä saa päivittäisen Tarantino annoksen täytettyä.


 

Magic Mike XXL

Ohjaaja: Gregory Jacobs
Käsikirjoitus: Reid Carolin
Kuvaus & leikkaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Channing Tatum, Matt Bomer, Joe Manganiello, Kevin Nash, Adam Rodriquez, Gabriel Iglesias, Jada Pinkett Smith, Andie MacDowell, Amber Heard, Donald Glover, Stephen Boss & Elizabeth Banks
Kesto: 1h 55min

Ikäraja: 12 

Magic Mike XXL on jatkoa vuoden 2012 elokuvalle Magic Mike. Itse nimihenkilö Mike Lane on vetäytynyt strippaushommista kolmisen vuotta sitten toteuttaakseen haaveensa omasta huonekalufirmasta. Vanhat kollegat Tampasta ovat sattumoisin kääntymässä kylillä ja kilauttavat oitis kaverilleen. Miesviihdyttäjät ovat matkalla Myrtle Beachille strippareiden kokoontumisajoihin, jossa "pojat" aikovat vetää vihoviimeisen keikkansa. Luonnollisesti he heittävät ilmoille mahdollisuuden Magic Miken palaamisesta lavoille vielä viimeisen kerran. Ensi alkuun Mike pitää kiinni omasta linjastaan ja tarraa kiinni yrittäjän arkeen. Tanssijalkaa alkaa kuitenkin niin vimmastusti vipattamaan, että Mike Lanen on parempi pitää pieni loman tynkä ja päästää maagisempi puolensa esiin. 

Ensimmäistä Magic Mike elokuvaa en ole nähnyt ollenkaan ja tämänkin piti alunperin antaa suosiolla lipua ohi, koska yksinkertaisesti en uskonut elokuvan olevan kovin kaksinen. Lisäksi Tatumin päälle en ole vieläkään ymmärtänyt, saatika muiden herrojen, paitsi Matthew McConaugheyn, jota ei tässä elokuvassa edes ole. Onneksi kuitenkin kaveri tuli elokuvan maininneeksi juuri sellaiseen saumaan, kun kaipasi katsella edes jotain ja tämä vaikutti juuri loistavalta elokuvalta naisseuralaisen kanssa katsottavaksi. Käännytystyötä tehosti myös kahden kollegan intoilu elokuvasta ja muutama artikkeli, joissa elokuva sai jopa erittäin ruusuista suitsutusta. Täytyy kyllä nyt puoltaa omat ennakkoluuloni elokuvaa kohtaan, sillä tämä jatko-osa oli oikeasti hyvä! 

Magic Mike XXL ei ole edes kovin monimutkaisella juonella pilattu, mutta se tuntuu silti oudolla tavalla aidolta ja maanläheiseltä. Elokuvasta jää jälkeen erittäin hyvä fiilis, melkein kuin olisi ollut keikkaa katsomassa (mitä tavallaan onkin hehe). Siinä missä elokuvan miehet kosiskelevat naisyleisöä tempauksillaan ja pyrkivät aidosti miellyttämään, niin itse elokuva tuntuu tekevän sitä omalle yleisölleen. Tulee ihan sellainen olo, että tämä elokuva on kirjoitettu juuri minulle ja siksi olinkin suoraan sanoen hämmästynyt, että tekijäpuolella on niin paljon miespuolisia henkilöitä. Oikeastaan on vaikea edes järjellä eritellä, mikä varsinaisesti teki tästä elokuvakokemuksesta niin erikoisen onnistuneen. Visuaaliset ärsykkeet sikseen, tässä oli jotain selvästi estrogeenikeskukseen suunnattua.

Magic Mike XXL:ssä korostuu myös tietyllä tapaa tasa-arvoisuus, ihan kaikkien kesken. Nämä miesstripparit tekevät mitä tekevät, koska haluavat aidosti tehdä naisille hyvän mielen ja näin ollen saavat itselleen hyvän mielen. Näin sen kuuluisikin mennä. Jos sukupuoliroolit olisivat toisinpäin ja tekijätiimi perinteisempää noudattava, olisi naishahmoilla oltava jokin muu motivaatio strippaukseen (epävarma minäkuva ja siihen liittyvä näyttämisen halu, rahan ansaitseminen elättääkseen perhe jne.). Miespuolinen yleisö nähtäisiin enemmän massana kuin yksilöinä ja selvästi erillisenä, mahdolliseti jopa "uhkaavana". Elokuvan reiluus näkyy myös siinä, kuinka huomiota saa käytännössä ihan kuka vaan, ulkoisista seikoista ja iästä riippumatta.

Miestrippareiden maailmaa ja sen perinteitäkin päästään kyseenalaistamaan Miken hahmon kautta. Miksi aina palomiehet ja poliisit? Miksi ei jotain aivan muuta, jotain henkilökohtaisista kiinnostuksista kumpuavaa. Melkein yhtä paljon kuin stripataan, pohdiskellaan myös milloin kenenkin elämänvalintoja vaihtelevin kokoonpanoin. Vaikka en näyttelijävalinnoille suoranaisesti ole lämmennyt, näillä hahmoille kyllä lämpenin. Porukassa on loistavia esimerkkejä ns. tosimiehestä, jolla on normaali ja terve itsetunto. Pojat menevät katsomaan dragqueenin elkeitä ihastelu- sekä oppimismielessä. Pojat ei myöskään ala uhoamaan toisille "kilpaileville" strippareille, vaan heidänkin kanssa istutaan iltaa loungessa ja vaihdetaan kokemuksia. Edes viimeisessä konventiotapahtumassa ei sorruta vetämään mitään mahtikisailua siitä, kuka on kovin porukka, vaan keskitytään omaan show:hun ja voi pojat, mikä show se onkaan. 

Magic Mike XXL on hyvin suositeltava elokuva tai pikemminkin kokemus. En usko, että sillä on mitään merkitystä onko ensimmäisen elokuvan nähnyt vai ei. Erityissuositus heteronaisille, homomiehille ja kaikenlaisille esiintymisellä häikäisemisestä kiinnostuneille. 


 

Nouseva Jupiter

Ohjaaja: Andy & Lana Wachowski
Käsikirjoitus: Andy & Lana Wachowski
Pääosissa: Mila Kunis, Channing Tatum, Eddie Redmayne, Sean Bean, Douglas Booth, Tuppence Middleton, Maria Doyle Kennedy, Bae Doona, Gugu Mbatha-Raw, James D'Arcy & Terry Gilliam
Kesto: 2h 8min
Ikäraja: 12

Wachowskien viimeisin kyhäelmä Nouseva Jupiter kertoo venäläissyntyisestä Jupiterista (Mila Kunis), jolla ei ole hajuakaan todellisesta minästään. Jupiter kuuraa työkseen itseään rikkaimpien vessoja ja suurinpana haaveena on kerätä tarpeeksi tuohta ostaakseen kunnollisen kaukoputken. Jupiterin elämä mullistuu kertaheitolla, kun hän kohtaa geenimuunnellun sotilaan Cainen (Channing Tatum), joka pyrkii suojelemaan tätä muilta muukalaisilta. Jupiter onkin yllättäen avain koko universumin tulevaisuuteen.

Jotenkin kummassa päädyin sitten katsomaan kaikesta Oscar-huumasta huolimatta aivan tavallisen elokuvan, jolla ei ole mitään yhteyksiä tulevaan gaalaan (eikä sen puoleen tule varmasti olemaan seuraavaankaan). Jotenkin sitä ajatteli, että kai tämä nyt ihan hyvä on, vaikka Matrixien jälkeen Wachowskeilla on mennytkin elokuvallisesti pelkkää alamäkeä. Pilvikartastohan ei ollut huono, mutta sen hyvät puolet ovat täysin kirjan tarinan ansiota, ei sisarusten. Jupiterin katsominen toi kyllä hyvää vastapainoa Oscar-elokuviin, joista huonoinkin on ihan katsottavaa tavaraa. Tahattoman koomisia piirteitä omaava Jupiter muistutti hyvin siitä, millainen on oikeasti kökkö elokuva. 

Ihan alussa tekele vaikuttaa vielä suhteellisen mielenkiintoiselta, kun kaikki on vielä yhtä suurta mysteeriä ja odotat paketin rullautumista auki kuin lapsi jouluaamuna. Pienet kummallisuudet eivät niin tuntuvasti hypi silmille, tässä kohtaa ajattelet niiden olevan varmasti vain siistejä tyyliseikkoja. Jupiterin kuitenkin saadessa tietää yhä enemmän kohtalostaan, homma saa niin koomisia ja epäuskottavia piirteitä, että vähintään toinen kulmakarva on jatkuvasti koholla. Etsit merkkejä piilokamerasta, eikä niitä löydy. Hyvä luoja, nämä on tosissaan.

Visuaalisella puolellahan homma toimii oikein nätisti, mutta tarinan puolesta ei voi sanoa samaa. Ehkä osaavammissa käsissä olisi tästäkin raakileesta saatu kaikesta kohelluksesta huolimatta jotain viihdyttävämpää. Tarinapuolta voi kuitenkin sanoa jotenkin toimivaksi verrattuna hahmojen käyttäytymiseen ja luokattomaan huonoon dialogiin. Jupiteria vaivaa esimerkiksi Terra Nova-syndrooma: kohtaat uuden maailman, jollaista et olisi osannut kuvitellakaan ja reaktiosi on luokkaa "oho, aika jännä". Elin myös uskossa, että en kohtaa epäuskottavampaa rakastavaisten välistä keskustelua kuin Star Wars episodi 2:ssa, mutta nähtävästi sellainen on olemassa.

Mila Kunisia olen pitänyt karismaattisena näyttelijättärenä, mutta nyt tuntuu kuin hänelle ei olisi annettu muuta mahdollisuutta kun pudota jostakin joka halvatun välissä. Jacobista, siis anteeksi Cainesta, en edes ala valoittamaan sen enempää. Miellyttävää on kuitenkin seurata Sean Beanin näyttelemistä, sillä hän saa pökkelöt vuorosanatkin sisältämään jotain ytyä. Myös täysin läskiksi vetävä Redmayne ampuu yli, mutta ainakin itseäni viihdyttävästi. Harmillista on, että Somniakin näytellyt Bae Doona, jää ihan varjoon eittämättä mielenkiintoisen oloisella tulevaisuuden motoristi hahmollaan.

Nouseva Jupiter on erittäin laskusuhdanteinen elokuva