Passengers

Ohjaaja: Morten Tyldum
Käsikirjoitus: Jon Spaihts
Musiikki: Thomas Newman
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Chris Pratt, Michael Sheen, Laurence Fishburne & Andy Carcía
Kesto: 1h 51min
Ikäraja: 12

Tähtialus Avalon kuljettaa 5000 horrostavaa matkustajaa ja miehistön jäsentä kohti tulevaa siirtokuntaa Homestead II nimisellä planeetalla. Matkan kestosta (120 vuotta) johtuen kyytiläiset herätetään vasta lähempänä määränpäätä. Odottamattoman vian seurauksena kaksi matkustajaa heräävät ennen muita, aivan liian aikaisin. Jim (Pratt) ja Aurora (Jennifer) joutuvat käymään läpi kaikki aluksen tarjoamat mahdollisuudet etsiäkseen keinoa palata takaisin uneen tai hyväksyä kohtalonsa. Tähtialuksella on huippuristeilijän verran luksusta tarjolla ja vielä enemmänkin, joten loppuelämä aluksellakaan ei kuulosta pahimmalta tuomiolta. Pian selviää aluksen ottaneen osumaa jossain kohtaa matkaa ja error toisensa perään sen toiminnot alkavat kärsiä. 

Jennifer Lawrence ja Chris Pratt samassa scifi-leffassa, must see. Tosin Lawrencelta itsessään nyt voisin katsoa aivan mitä tahansa. Loppuvuoden scifirykelmässä (mm. tämä, Rogue one ja Arrival) odotin alkuun tältä jopa eniten, mahdollisesti sokaistuneena näyttelijävalinnoista ja erittäin vetoavan ulkoasun tähden. Menin siis täysin ulkokuoren halpaan, säihkyvään mainontaan. Arrivalista ei sitten tarvinnut nähdä kuin alkuun pari pätkää ja sen tiesi jo silloin olevana paljon lähempänä palkintosijoja kuin Passengers pystyisi kurkoittamaan. Rogue one teki vastaavan tempun, vaikka ei ollutkaan samanlainen draamapainotteinen tapaus, mutta iski puolestaan lujasti fanitushermoon. Passengers sai kuitenkin mahdollisuutensa.

Passengersin alkuasetelma, joka poikkeaa himpun verran siitä, mitä on annettu ymmärtää, on mielenkiintoinen ja sijaa olisi ollut vieläkin suuremmalle ihmismielen tutkiskelulle. Ote on toisaalta sopivan kevyt, parhaina hetkinä sai samankaltaista tunnelmaa kuin Yksin Marsissa-elokuvasta. Tämän ensimmäisen "näytöksen" jälkeenkin asetelmassa on hienoa jännitettä, jopa vähän creepyä tunnelmaa. Itseään alkaa jopa harmituttamaan tietää asioiden todellinen laita, kun hahmoilla alkaa olla oikeasti niin kauhian mukavaa ja he löytävät uudet tarkoitukset itsellensä. Sitten päästään jo trailerissakin nähtyyn laitteiden feilaamiseen, joilla tehdään viimeinen jännitysnäytelmä. Tässä kohtaa alkaa ote lipsua ja tuntuu että päämäärää ei oikeastaan enää ole, ainakaan hahmojen osalta. Asiat kiristetään loppuun vähän noin sinnepäin hutaisten, eikä kukaan enää välitä hahmokehityksestä ja pelasta heitä kliseisiltä elokuvarooleilta.

Lawrence ja Pratt tekevät parhaansa sillä määrällä mikä on annettu. Eritoten Lawrencen karismaa ei vaan pysty latistamaan, vaikka Auroran osa putoaa loppuvaiheilla aivan liiaksi perinteiseen neito pulassa-rooliin. Olinkin todella todella yllättynyt miten moneen kliseiseen rooliansaan tämä elokuva onnistuukin sortumaan loppuvaiheilla. Sitä ennen hahmot olivat vielä muutakin kuin kiiltokuvia. Michael Sheenin androidi on kauttaaltaan miellyttävä ja uskollisempi itselleen kuin elokuvan ihmishahmot. Loppupuoliskolla eräs scifi-konkarikin pääsee yllättämään ja liittyy hetkeksi kaartiin. Musiikista vastaa eräs aivan suosikkisäveltäjiäni ja onnistuin hänet bongaamaan jo lopputekstien musiikista ennen varsinaisen elokuvan näkemistä. Tosin kuunneltuani kotona elokuvan soundtrackiä, en olisi vielä esimerkiksi neljästä ensimmäisestä kappaleesta tunnistanut Newmanin käsialaksi. 

Passengers on alkujaan mielenkiintoinen ja kyllä loppuvaiheessakin vielä viihdyttävä elokuva, mutta ei yllä mitenkään samaan kastiin tämän hetken scifi-parhaimmiston kanssa. En usko, että on mikään Oscar-tärppikään, vaikka siltä vielä aiemmin tuntui. 


  

The Magnificent Seven

Ohjaaja: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Nic Pizzolatto & Richard Wenk, pohjaa samannimiseen elokuvaan 1960-luvulta, joka puolestaan pohjaa klassikkoelokuvaan Seitsemän samuraita
Musiikki: James Horner & Simon Franglen
Pääosissa: Denzel Washington, Chris Pratt, Ethan Hawke, Byung-hun Lee, Vincent D'Onofrio, Manuel Garcia-Rulfo, Martin Sensmeier, Haley Bennett, Peter Sarsgaard, Matt Bomer & Luke Grimes
Kesto: 2h 13min
Ikäraja: 16

Häikäilemätön bisnesmies Bartholomew Bogue (Sarsgaard) saapuu terrorisoimaan pientä kaivoskylää, Rose Creekiä. Hän ottaa paikan väkivalloin haltuunsa ja surmaa vastarintaa yrittävät kylän miehet, muun muassa Emma Cullenin (Bennett) puolison Matthew:n (Bomer). Emma pakenee ystävänsä Teddyn (Grimes) kanssa lähimpään kylään etsimään apua oman kylänsä ahdinkoon. Kuultuaan rikollismielisen Boguen osallisuudesta, saavat he viimein puolelleen oikeudenpuolustaja Sam Chisolmin (Washington), joka alkaa värvätä lahjakkaita miehiä kaupungin pelastusmissioon. Värikkääseen ja sekalaiseen joukkoon saadaan haalittua kasaan lopulta seitsemän hyvinkin erilaista miestä aina korttipelurista (Pratt) yksinäiseen comanche-soturiin (Sensmeier).

Magnificent Sevenin aikaisempaa versiota en ole onnistunut vielä näkemään, vaikka tätä nykyä länkkärit hyvin paljon kiinnostavatkin. Ihan alkuperäinen tarinan lähde on elokuvaklassikossa Seitsemän samuraita, jota en ole myöskään läpi katsonut, mutta se on sitten jo toisenlainen rupeama ja vaatii ehkä himpun verran enemmän mielentilalta. Magnificent Seven sijoittui katselussamme kolmen maratonin viimeiseksi elokuvaksi, edeltäen Austen kuvan Love & Friendshipin ja kotimaisen Varpun. Järjestys oli todella hyvä, sillä ensimmäinen oli tarpeeksi kevyt ja lyhyt, keskimmäisessä oli eniten vakavuutta löydettävissä ja sitten pääsi vielä laittamaan aivot viihteellisempään asentoon, mutta ei suinkaan narikkaan. Magnificentin jälkeen kyllä maratonin jäljet huomasi viimein istumalihasten auttamattomasta kolotuksesta. 

Magnificent Seven koukutti tosi nopeasti mukaansa ja vaikka valmiiksi olin jo tosi kiinnostunut elokuvasta, en ollut ihan varma kuinka tasokas länkkäri kyseessä onkaan. Olisiko ollut peräti se ensimmäinen "we ride!"-tyyppinen hetki, jolloin iski kunnolla se "tämä on ihan mahtavaa"-fiilis. Tykkäsin siis todella, ei nyt ihan horjuta niitä kärkisuosikkejani lännenelokuvista, mutta kyllä tässä oli erittäin paljon niitä asioita, mitä kuuluu tälläisissä olla. Juonikuvio on sopivan simppeli, mutta yksityiskohdat on toteutuksessa varsin hiottuja ja ennen kaikkea se fiilis vain on kohdallaan. Tuntuu siltä, että kun porukka ampaisee laukkaan, niin pölypilvi pelmahtaa katsomoon hetkenä minä hyvänsä. 

Mahtavassa seiskassa on tietysti siinä mielessä pelkistettyjä hahmoja, että kenenkään elämänkertaa ei nyt ehditä kelata, mutta kaikissa on kyllä sitä jotain. Mielenkiintoisimpia aspekteja hahmojen puolelta on kyllä näiden vanhempien herrojen, Chisolmin ja Goodnight Robicheaux:n (Hawke) yhteinen menneisyys sekä tietenkin viimeisenä mainitun toveruus Billy Rocksin (Lee) kanssa. Monessa hahmossa on jotain ennestään tuttua, mutta ei sillä tavalla, että ne tuntuisivat liikaa toisinnoilta, vaan pelkästään kaikessa hyvässä. Keskenään sopivan eriävät, ei vaan ulkoisesti ja tekemisiltään, vaan selvästi osalla on motivaatiotkin eri suuntaisia. Lopputulemassa on body countin osalta ihan mielenkiintoista millainen kokoonpano päätyy multiin ja millainen jatkaa laukkaa auringonlaskuun. 

The Magnificent Seven on ehta seikkailunmakuinen länkkäri, jossa hiekka pöllyää ja hylsyt lentää. Ihan mahtava.