Ohjaaja: Guy Richie
Musiikki: Hans Zimmer
Pääosissa: Robert Downey Jr., Jude Law, Jared Harris, Noomi Rapace, Rachel McAdams, Stephen Fry & Kelly Reilly
Kesto: 2h 7min
Ikäraja: 13
Tohtori Watsonin valmistautuessa purjehdukseen avioliiton satamaan, on Sherlock Holmes kietonut mielensä rikosverkon ympärille. Itävallan kruununprinssin "itsemurha" haiskahtaa Holmesin nenään murhalta ja hän näkee siinä sekä useassa muussakin tapauksessa yhteyden yhteen ja samaan mieheen: James Moriartyyn (Jared Harris), arvostettuun professoriin. Watsonin polttareitten varjolla Holmes saa lisäsyyn mennä nuuskimaan herrainkerholle ja mukaan menoon liittyy Holmesin vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen veli Mycroft (Stephen Fry). Sillä aikaa kun Watson keksittyy vaihtamaan vapaalle, tapaa Holmes ennustaja Madame Simzan (Noomi Rapace), jolla on myös oma osuutensa Holmesia kiehtovassa tapahtumien kasassa. Sim liittyy omien motiiviensa johdattamana ratkomaan Holmesin ja Watsonin ohella tätä suurta ja monipolkuista mysteeriä. Matkaamme Englannista Ranskaan, sieltä Saksaan ja vielä lopulta kaikki ratkeaa Sveitsissä. Voitto saattaa tosin vaatia uhrauksia.
Vuoden 2009 Holmesista en tarinallisesti muista paljoakaan, mutta muistan pätkän olleen hyvä, erittäin viihdyttävä ja erikoinen versio Holmesista. Näyttelijät olivat kauttaaltaan loitokkaita ja elokuvahan vaikutti eritoten suhtautumiseeni Robert Downey Junioriin.
Jatko-osa vaikuttaa edeltäjäänsä hiotummalta ja toiminta päinvastoin särmikkäämmältä. Elokuva on ylpeästi 2D ja polkee maahan 3D räpellykset näyttävyydellään. Sairaan siistejä hidastuksia löytyy, eikä ne ole Snyder tason hiiiiiidaaaaaaastuuuuuksiiiiiaaaaa, vaan juuri oikein rytmitettyjä, jotka vie tapahtumia eteenpäin. Kohtauksessa, missä Sherlock, Watson ja Simza pakenee metsässä juosten on sellaista ryminää ja rytinää ja kääntöä ja vääntöä, että hämmästyt tajutessasi "hei, nehän vain juoksee pakoon metsässä, kui siistiä!".
Robert Downey jr. ja Jude Law ilmentävät pääkaksikkoa, niin hyvin ettei aina muista heidän vain näyttelevän. Holmesin ja Watsonin keskeinen sanailu ja kuitenkin pinnan alla piilevä syvä välittäminen toisistaan, tekee heistä olennaisen osan elokuvan ydintä. Positiivinen yllätys oli itselleni mainiosta Fringe-sarjasta tuttu Jared Harris nerokkaana, mutta tunnekylmänä Moriartynä. Stephen Fry ei tuota pettymystä, vaan joutuu pikemminkin hillitsemään ylitsevuotavaa karismaansa. Mieleen jäi myös Mycroftin höpsähtänyt palvelija Stanley, joka kylläkin esiintyy vain parissa kohtauksessa. Kaikki naisvahvistukset taas jäävät auttamattomasti sivuun vahvempien persoonien hallitessa näyttämöä.
Musiikki jää kivasti asumaan korvakäytäviin ja ainakin allekirjoittanut luukuttaa soundtrack:iä vielä pitkään katsomisen jälkeen. Se eräs saksalainen herra tekee vähän turhan koukuttavaa leffamusaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti