Django Unchained

Kuva täältä

Ohjaaja: Quentin Tarantino
Käsikirjoittaja: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jaime Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L.Jackson, Don Johnson,  Walton Goggins, James Remar & Michael Parks
Kesto: 2h 45min
Ikäraja: 16

Django kertoo hiljaisenpuoleisen miehen (Jamie Foxx) tarinan, joka muuttuu orjasta oman itsensä herraksi. Tapahtumat sijoittuvat spaghettiwesternin värittämään "etelään" aikaan ennen sisällissotaa. Tohtori King Schultz (Christoph Waltz), joka on verhoutunut hammaslääkärin asuun, ostaa Djangon vapaaksi orjakauppiailta aikomuksena käyttää tämän tietoja hyväkseen. Tohtori on todellisuudessa palkkionmetsästäjä ja jahtaa kolmen koplaa, jota ei tunne ulkonäöltä. Django puolestaan tietää miehet omista ei niin mieluisista kohtaamisistaan heidän kanssaan eikä ole todellakaan unohtanut heidän kasvojaan. Django ei myöskään ole unohtanut vaimoaan (Kerry Wahshington), joka myytiin erillään hänestä ja haluaa löytää tämän jälleen. Schultz kouluttaa Djangoa talven yli omaan ammattiinsa ja suostuu jakamaan osan voitoista. Hurmaava tohtori, joka on omassa ammatissaan palkkionmetsästäjänä valmis kylmään tappoon, kokee tarpeen auttaa Djangoa vaimonsa takaisin saamisessa, itse siitä suoranaisesti hyötymättä muutakuin eettisellä mielihyvällä. Djangolle hän toki käyttää perusteena omaa saksalaista syntyperäänsä ja viehättyneensä mielleyhtymästä lasten satuun Djangon vaimon Broomhildan (Brünnhilde) ollessa sadun hahmon tapaan nimetty. Parivaljakko onnistuu jäljittämään Broomhildan olinpaikaksi pahamaineisen Candyland plantaasin, jonne pelkästään päästääkseen heidän on esitettävä taidokkaasti laadittuja roolejaan herättääkseen Monsier Candie:n (Leonardo DiCaprion) huomio ja kiinnostus.

Kuva täältä

Djangon suhteen olin pitkään skeptinen ja olin jo hieman epäröiväinen kannattaako minun mennä tätä katsomaan. Miksikö? No minäpä kerron. Tarantinon ollessa yksi suosikkiohjaajiani ja nuorempana olin ihan pöpinä kaikkeen mitä tämä pikku veijari keksi suoltaa, petyin häneen myöhemmin tai tunsin kasvaneeni yli. Tämä korostui eritoten Kill Billien kohdalla, joita jumaloin aina ja edelleen ja joiden jälkeen odotin Kunniattomista Paskiaisista jotakuinkin samaa ja siitä en pitänyt sitten taas ollenkaan. Jälkimmäinen pettymys perustui siihen, että elokuva oli minun makuuni todella turhan väkivaltainen ja siitä puuttui hahmo, jota seurata ja jota kannustaa. Pelkäsin siis Djangon kohdalla luottaa taas Tarantinoon koettuani aikaisemmin tulleeni petetyksi. 

Kuva täältä

Django paransi haavat ja traumani. Vaikka sen ollessa edelleen ohjaajalle tyypilliseen tapaan väkivallalla aavistuksen ylimässäilevä, on se kaikki muu siinä niin loistavaa että olen nyt täysin leppynyt. Pystyn katsomaan läpi sormien kohdat, joissa pikku veijari on taas vienyt verimättö leikkinsä överiksi, kun samainen veijari tekee niin sairaan siistejä kohtauksia ettei tiedä miten päin olisi. Jossain kohtaa teki mieli vaan pomppia penkillä innostuksesta ja naamallani oli varmasti toistuvasti typerän näköinen hurmio virne. Djangossa on samaan tapaan kuin Kill Bill kuvissa, hahmo tai kaksikin, joita seurata, joita kannustaa ja jotka vievät tarinaa eteenpäin. Django myös käsittelee samalla historian arkoja aiheita, josta haiskahtaa valkoisen miehen syyllisyys. Samoja teemoja on esillä toisessa oscar-kuvassa, Lincolnissa, tosin aika on sodanjälkeinen ja lajityyppi eri. Lincolniin silti ronskisti verratessa, toivon mieluimmin pystien kallistuvan reippaasti Djangon puoleen, sillä tämä on ainakin kymmenen kertaa parempi tapaus. 

Huomion arvoinen seikka elokuvassa on Tarantinon täysin nappiin ja sen läpikin menevät musiikkivalinnat. Ennio Morriconen upeat sävellykset saavat lavan muutamaan otteeseen, mutta tilaa on jaettu muillekin ja erityisesti mieleen jää tummat räpäytykset, joita ei tule usein tässä genressä kuultua. Tämän leffan musiikkien myötä ymmärsin viimein löytää alkuperäisen Ennio Morriconen sävellyksen elokuvaan Two Mules for sister Sarah, koska olin kuullut vain Zimmer version uusimmassa Holmesissa ja nyt tietysti Tarantinomaisemman version kohtauksessa, jossa Django ratsastaa kaupunkiin. 

Kiitos ja kumarrus Tarantinolle, tämä oli suuri nautinto. 

Loppuun haluan laittaa vielä pari biisiä elokuvasta!

 



P.S. Miessivuosa pystin haluan menevän kyllä nyt Waltz:lle
P.P.S. En olis tajunnut taas tälläistä juttua ilman netin ihmeellisyyksiä!