The Magnificent Seven

Ohjaaja: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Nic Pizzolatto & Richard Wenk, pohjaa samannimiseen elokuvaan 1960-luvulta, joka puolestaan pohjaa klassikkoelokuvaan Seitsemän samuraita
Musiikki: James Horner & Simon Franglen
Pääosissa: Denzel Washington, Chris Pratt, Ethan Hawke, Byung-hun Lee, Vincent D'Onofrio, Manuel Garcia-Rulfo, Martin Sensmeier, Haley Bennett, Peter Sarsgaard, Matt Bomer & Luke Grimes
Kesto: 2h 13min
Ikäraja: 16

Häikäilemätön bisnesmies Bartholomew Bogue (Sarsgaard) saapuu terrorisoimaan pientä kaivoskylää, Rose Creekiä. Hän ottaa paikan väkivalloin haltuunsa ja surmaa vastarintaa yrittävät kylän miehet, muun muassa Emma Cullenin (Bennett) puolison Matthew:n (Bomer). Emma pakenee ystävänsä Teddyn (Grimes) kanssa lähimpään kylään etsimään apua oman kylänsä ahdinkoon. Kuultuaan rikollismielisen Boguen osallisuudesta, saavat he viimein puolelleen oikeudenpuolustaja Sam Chisolmin (Washington), joka alkaa värvätä lahjakkaita miehiä kaupungin pelastusmissioon. Värikkääseen ja sekalaiseen joukkoon saadaan haalittua kasaan lopulta seitsemän hyvinkin erilaista miestä aina korttipelurista (Pratt) yksinäiseen comanche-soturiin (Sensmeier).

Magnificent Sevenin aikaisempaa versiota en ole onnistunut vielä näkemään, vaikka tätä nykyä länkkärit hyvin paljon kiinnostavatkin. Ihan alkuperäinen tarinan lähde on elokuvaklassikossa Seitsemän samuraita, jota en ole myöskään läpi katsonut, mutta se on sitten jo toisenlainen rupeama ja vaatii ehkä himpun verran enemmän mielentilalta. Magnificent Seven sijoittui katselussamme kolmen maratonin viimeiseksi elokuvaksi, edeltäen Austen kuvan Love & Friendshipin ja kotimaisen Varpun. Järjestys oli todella hyvä, sillä ensimmäinen oli tarpeeksi kevyt ja lyhyt, keskimmäisessä oli eniten vakavuutta löydettävissä ja sitten pääsi vielä laittamaan aivot viihteellisempään asentoon, mutta ei suinkaan narikkaan. Magnificentin jälkeen kyllä maratonin jäljet huomasi viimein istumalihasten auttamattomasta kolotuksesta. 

Magnificent Seven koukutti tosi nopeasti mukaansa ja vaikka valmiiksi olin jo tosi kiinnostunut elokuvasta, en ollut ihan varma kuinka tasokas länkkäri kyseessä onkaan. Olisiko ollut peräti se ensimmäinen "we ride!"-tyyppinen hetki, jolloin iski kunnolla se "tämä on ihan mahtavaa"-fiilis. Tykkäsin siis todella, ei nyt ihan horjuta niitä kärkisuosikkejani lännenelokuvista, mutta kyllä tässä oli erittäin paljon niitä asioita, mitä kuuluu tälläisissä olla. Juonikuvio on sopivan simppeli, mutta yksityiskohdat on toteutuksessa varsin hiottuja ja ennen kaikkea se fiilis vain on kohdallaan. Tuntuu siltä, että kun porukka ampaisee laukkaan, niin pölypilvi pelmahtaa katsomoon hetkenä minä hyvänsä. 

Mahtavassa seiskassa on tietysti siinä mielessä pelkistettyjä hahmoja, että kenenkään elämänkertaa ei nyt ehditä kelata, mutta kaikissa on kyllä sitä jotain. Mielenkiintoisimpia aspekteja hahmojen puolelta on kyllä näiden vanhempien herrojen, Chisolmin ja Goodnight Robicheaux:n (Hawke) yhteinen menneisyys sekä tietenkin viimeisenä mainitun toveruus Billy Rocksin (Lee) kanssa. Monessa hahmossa on jotain ennestään tuttua, mutta ei sillä tavalla, että ne tuntuisivat liikaa toisinnoilta, vaan pelkästään kaikessa hyvässä. Keskenään sopivan eriävät, ei vaan ulkoisesti ja tekemisiltään, vaan selvästi osalla on motivaatiotkin eri suuntaisia. Lopputulemassa on body countin osalta ihan mielenkiintoista millainen kokoonpano päätyy multiin ja millainen jatkaa laukkaa auringonlaskuun. 

The Magnificent Seven on ehta seikkailunmakuinen länkkäri, jossa hiekka pöllyää ja hylsyt lentää. Ihan mahtava.

Django Unchained

Kuva täältä

Ohjaaja: Quentin Tarantino
Käsikirjoittaja: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jaime Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L.Jackson, Don Johnson,  Walton Goggins, James Remar & Michael Parks
Kesto: 2h 45min
Ikäraja: 16

Django kertoo hiljaisenpuoleisen miehen (Jamie Foxx) tarinan, joka muuttuu orjasta oman itsensä herraksi. Tapahtumat sijoittuvat spaghettiwesternin värittämään "etelään" aikaan ennen sisällissotaa. Tohtori King Schultz (Christoph Waltz), joka on verhoutunut hammaslääkärin asuun, ostaa Djangon vapaaksi orjakauppiailta aikomuksena käyttää tämän tietoja hyväkseen. Tohtori on todellisuudessa palkkionmetsästäjä ja jahtaa kolmen koplaa, jota ei tunne ulkonäöltä. Django puolestaan tietää miehet omista ei niin mieluisista kohtaamisistaan heidän kanssaan eikä ole todellakaan unohtanut heidän kasvojaan. Django ei myöskään ole unohtanut vaimoaan (Kerry Wahshington), joka myytiin erillään hänestä ja haluaa löytää tämän jälleen. Schultz kouluttaa Djangoa talven yli omaan ammattiinsa ja suostuu jakamaan osan voitoista. Hurmaava tohtori, joka on omassa ammatissaan palkkionmetsästäjänä valmis kylmään tappoon, kokee tarpeen auttaa Djangoa vaimonsa takaisin saamisessa, itse siitä suoranaisesti hyötymättä muutakuin eettisellä mielihyvällä. Djangolle hän toki käyttää perusteena omaa saksalaista syntyperäänsä ja viehättyneensä mielleyhtymästä lasten satuun Djangon vaimon Broomhildan (Brünnhilde) ollessa sadun hahmon tapaan nimetty. Parivaljakko onnistuu jäljittämään Broomhildan olinpaikaksi pahamaineisen Candyland plantaasin, jonne pelkästään päästääkseen heidän on esitettävä taidokkaasti laadittuja roolejaan herättääkseen Monsier Candie:n (Leonardo DiCaprion) huomio ja kiinnostus.

Kuva täältä

Djangon suhteen olin pitkään skeptinen ja olin jo hieman epäröiväinen kannattaako minun mennä tätä katsomaan. Miksikö? No minäpä kerron. Tarantinon ollessa yksi suosikkiohjaajiani ja nuorempana olin ihan pöpinä kaikkeen mitä tämä pikku veijari keksi suoltaa, petyin häneen myöhemmin tai tunsin kasvaneeni yli. Tämä korostui eritoten Kill Billien kohdalla, joita jumaloin aina ja edelleen ja joiden jälkeen odotin Kunniattomista Paskiaisista jotakuinkin samaa ja siitä en pitänyt sitten taas ollenkaan. Jälkimmäinen pettymys perustui siihen, että elokuva oli minun makuuni todella turhan väkivaltainen ja siitä puuttui hahmo, jota seurata ja jota kannustaa. Pelkäsin siis Djangon kohdalla luottaa taas Tarantinoon koettuani aikaisemmin tulleeni petetyksi. 

Kuva täältä

Django paransi haavat ja traumani. Vaikka sen ollessa edelleen ohjaajalle tyypilliseen tapaan väkivallalla aavistuksen ylimässäilevä, on se kaikki muu siinä niin loistavaa että olen nyt täysin leppynyt. Pystyn katsomaan läpi sormien kohdat, joissa pikku veijari on taas vienyt verimättö leikkinsä överiksi, kun samainen veijari tekee niin sairaan siistejä kohtauksia ettei tiedä miten päin olisi. Jossain kohtaa teki mieli vaan pomppia penkillä innostuksesta ja naamallani oli varmasti toistuvasti typerän näköinen hurmio virne. Djangossa on samaan tapaan kuin Kill Bill kuvissa, hahmo tai kaksikin, joita seurata, joita kannustaa ja jotka vievät tarinaa eteenpäin. Django myös käsittelee samalla historian arkoja aiheita, josta haiskahtaa valkoisen miehen syyllisyys. Samoja teemoja on esillä toisessa oscar-kuvassa, Lincolnissa, tosin aika on sodanjälkeinen ja lajityyppi eri. Lincolniin silti ronskisti verratessa, toivon mieluimmin pystien kallistuvan reippaasti Djangon puoleen, sillä tämä on ainakin kymmenen kertaa parempi tapaus. 

Huomion arvoinen seikka elokuvassa on Tarantinon täysin nappiin ja sen läpikin menevät musiikkivalinnat. Ennio Morriconen upeat sävellykset saavat lavan muutamaan otteeseen, mutta tilaa on jaettu muillekin ja erityisesti mieleen jää tummat räpäytykset, joita ei tule usein tässä genressä kuultua. Tämän leffan musiikkien myötä ymmärsin viimein löytää alkuperäisen Ennio Morriconen sävellyksen elokuvaan Two Mules for sister Sarah, koska olin kuullut vain Zimmer version uusimmassa Holmesissa ja nyt tietysti Tarantinomaisemman version kohtauksessa, jossa Django ratsastaa kaupunkiin. 

Kiitos ja kumarrus Tarantinolle, tämä oli suuri nautinto. 

Loppuun haluan laittaa vielä pari biisiä elokuvasta!

 



P.S. Miessivuosa pystin haluan menevän kyllä nyt Waltz:lle
P.P.S. En olis tajunnut taas tälläistä juttua ilman netin ihmeellisyyksiä!