Jackie

Ohjaaja: Pablo Larraín
Käsikirjoitus: Noah Oppenheim
Musiikki: Mica Levi
Pääosissa: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Greta Gerwig, Billy Crudup, John Hurt, Beth Grant, Max Casella, Richard E. Grant, Caspar Phillipson & John Carroll Lynch
Kesto: 1h 40min
Ikäraja: 12 

Jackie kertoo nimensä mukaisesti Jaqueline "Jackie" Kennedystä, Yhdysvaltain presidentin John F. Kennedyn vaimosta. Elokuva alkaa sen hetkisestä nykyhetkestä, joka on vain viikko presidentti Kennedyn murhan jälkeen. Jackie tapaa Life-lehden toimittajan kotonaan ja kertoo visusti omin ehdoin elämästään "Jackin" kanssa ja eritoten siitä traagisesta päivästä. Aikomus jutun taustalla on jättää jälkeen miehensä muistoa ja saavutuksia kunnioittava tarina. Tästä seuraa takaumia eri hetkiin, jotka kasaavat henkilökuvan myös Jackiestä itsestään.

Jackie haiskahti jo ensinäkemältä vahvasti palkintokauden kuvalta. Elämänkerralliset elokuvat, jotka sivuavat Yhdysvaltojen historiaa ja vielä vahvoilla pääosilla varustettuna, tuppaavat olemaan akatemian kestosuosikkeja. Jo aikasemmin Oscarin roolistaan Black Swan-elokuvassa pokannut Natalie Portman on tosin jo itsessään näkemisen arvoinen tässäkin roolissa. Ehdokkuus naispääosalle napsahtaa tästä jo aivan taatusti, eikä se uusi voittokaan olisi täysin mahdoton. Tämä leffa tuli muuten korkattua ollessani jälleen vieraissa, eri elokuvateatterin katon alla Tennarissa, josta ihan oma juttunsa täällä. 

Hirmuisen usein elämänkerrallisissa sovituksissa ei hallita elokuvan kokonaisuutta, kun kiintopiste on itse roolissa ja sen esittämisessä. Tiivistämisessä voi olla hakemista sekä kulloinkin sen oikean polun valitsemisessa, jotta päästään haluttuun pisteeseen ja silti pitäisi olla uskollinen todellisuudelle. Jälkimmäinenkin tosin tarjoaa oman pähkinänsä, että mihin se raja vedetään todellisuuden värittämisessä. Jackie on kokonaisuutensa puolesta kaaren paremmalla puolella ja onnistuu melko hyvin pitämään itsensä kasassa. Silti en elokuvana luokittelisi mihinkään viiden tähden paikkeille, vaikka vahvan hyvä teos onkin. 

Elokuvan viimeistelty tyyli onnistuu hämäämään pienen pieniä rakennevikoja tai hairahtaneita irrallisen oloisia kohtauksia. Kuvan värikäsittely, puvustus, lavastus ja Mica Levin aivan omalaatuisensa musiikki pysyvät linjassa kuvassa kuin kuvassa. Elokuva myös itse tekee aina hetkellisen haahuilun jälkeen ryhtiasennon ja palaa takaisin merkittävään kohtaan. Toisaalta nämä "haahuilulta" tuntuvat osa-alueet taas kuvaavat hyvin asioiden tuntua päähenkilön näkökulmasta ja tämän sen hetkisistä kokemuksista. Elämä valuu eteenpäin tietyssä sumussa ja kiinnekohtia ei tunnu olevan moisen menetyksen jälkeen.

Yhdyn vielä aikaisempaan toteamukseeni Natalie Portmanin ehdokkuudesta tulevissa Oscareissa, joka on aivan läpihuutojuttu, mutta itse voittaja veikkauksiin tarvitsee vielä nähdä lopulliset valitut (24. päivä tätä kuuta selviää!). Voittoonkin on siis todella vahvat saumat, mutta kilpailu osaa olla kovaa. Olin kyllä ällikällä lyöty kun katselen vanhoja haastattelupätkiä Jackiestä itsestään, miten Portman onkin omaksunut tämän puhetyylinkin. Ulkonäöllisesti on maskeeraus osaston avulla (ai niin, siitäkin ehkä ehdokkuus tulee) hänestä tehty erittäin samannäköinen, vaikka ei kaksoisolento olekaan. Roolityö on siis puhdas kympin suoritus.

Jackie on vahva palkintokauden tärppi tyylillisillä ansioillaan sekä aivan varmasti naispääosaehdokkuus tästä napsahtaa erittäin muuntautumiskykyiselle Natalie Portmanille. Elokuvana onnistunut ja mielenkiintoinen elämänkerta, mutta ei ihan viiden tähden mestariteos.  

The Magnificent Seven

Ohjaaja: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Nic Pizzolatto & Richard Wenk, pohjaa samannimiseen elokuvaan 1960-luvulta, joka puolestaan pohjaa klassikkoelokuvaan Seitsemän samuraita
Musiikki: James Horner & Simon Franglen
Pääosissa: Denzel Washington, Chris Pratt, Ethan Hawke, Byung-hun Lee, Vincent D'Onofrio, Manuel Garcia-Rulfo, Martin Sensmeier, Haley Bennett, Peter Sarsgaard, Matt Bomer & Luke Grimes
Kesto: 2h 13min
Ikäraja: 16

Häikäilemätön bisnesmies Bartholomew Bogue (Sarsgaard) saapuu terrorisoimaan pientä kaivoskylää, Rose Creekiä. Hän ottaa paikan väkivalloin haltuunsa ja surmaa vastarintaa yrittävät kylän miehet, muun muassa Emma Cullenin (Bennett) puolison Matthew:n (Bomer). Emma pakenee ystävänsä Teddyn (Grimes) kanssa lähimpään kylään etsimään apua oman kylänsä ahdinkoon. Kuultuaan rikollismielisen Boguen osallisuudesta, saavat he viimein puolelleen oikeudenpuolustaja Sam Chisolmin (Washington), joka alkaa värvätä lahjakkaita miehiä kaupungin pelastusmissioon. Värikkääseen ja sekalaiseen joukkoon saadaan haalittua kasaan lopulta seitsemän hyvinkin erilaista miestä aina korttipelurista (Pratt) yksinäiseen comanche-soturiin (Sensmeier).

Magnificent Sevenin aikaisempaa versiota en ole onnistunut vielä näkemään, vaikka tätä nykyä länkkärit hyvin paljon kiinnostavatkin. Ihan alkuperäinen tarinan lähde on elokuvaklassikossa Seitsemän samuraita, jota en ole myöskään läpi katsonut, mutta se on sitten jo toisenlainen rupeama ja vaatii ehkä himpun verran enemmän mielentilalta. Magnificent Seven sijoittui katselussamme kolmen maratonin viimeiseksi elokuvaksi, edeltäen Austen kuvan Love & Friendshipin ja kotimaisen Varpun. Järjestys oli todella hyvä, sillä ensimmäinen oli tarpeeksi kevyt ja lyhyt, keskimmäisessä oli eniten vakavuutta löydettävissä ja sitten pääsi vielä laittamaan aivot viihteellisempään asentoon, mutta ei suinkaan narikkaan. Magnificentin jälkeen kyllä maratonin jäljet huomasi viimein istumalihasten auttamattomasta kolotuksesta. 

Magnificent Seven koukutti tosi nopeasti mukaansa ja vaikka valmiiksi olin jo tosi kiinnostunut elokuvasta, en ollut ihan varma kuinka tasokas länkkäri kyseessä onkaan. Olisiko ollut peräti se ensimmäinen "we ride!"-tyyppinen hetki, jolloin iski kunnolla se "tämä on ihan mahtavaa"-fiilis. Tykkäsin siis todella, ei nyt ihan horjuta niitä kärkisuosikkejani lännenelokuvista, mutta kyllä tässä oli erittäin paljon niitä asioita, mitä kuuluu tälläisissä olla. Juonikuvio on sopivan simppeli, mutta yksityiskohdat on toteutuksessa varsin hiottuja ja ennen kaikkea se fiilis vain on kohdallaan. Tuntuu siltä, että kun porukka ampaisee laukkaan, niin pölypilvi pelmahtaa katsomoon hetkenä minä hyvänsä. 

Mahtavassa seiskassa on tietysti siinä mielessä pelkistettyjä hahmoja, että kenenkään elämänkertaa ei nyt ehditä kelata, mutta kaikissa on kyllä sitä jotain. Mielenkiintoisimpia aspekteja hahmojen puolelta on kyllä näiden vanhempien herrojen, Chisolmin ja Goodnight Robicheaux:n (Hawke) yhteinen menneisyys sekä tietenkin viimeisenä mainitun toveruus Billy Rocksin (Lee) kanssa. Monessa hahmossa on jotain ennestään tuttua, mutta ei sillä tavalla, että ne tuntuisivat liikaa toisinnoilta, vaan pelkästään kaikessa hyvässä. Keskenään sopivan eriävät, ei vaan ulkoisesti ja tekemisiltään, vaan selvästi osalla on motivaatiotkin eri suuntaisia. Lopputulemassa on body countin osalta ihan mielenkiintoista millainen kokoonpano päätyy multiin ja millainen jatkaa laukkaa auringonlaskuun. 

The Magnificent Seven on ehta seikkailunmakuinen länkkäri, jossa hiekka pöllyää ja hylsyt lentää. Ihan mahtava.