Tunteiden temppelit

Ohjaaja: Jouko Aaltonen
Käsikirjoitus: Jouko Aaltonen, Toni Puurtinen & Henri Waltter Rehnström
Kesto: 1h 20min
Ikäraja: S

Tunteiden temppelit on kotimainen dokumenttielokuva elokuvateattereista ja näiden elinkaaresta Suomessa. Kuljettava aikajana on varsin tuttu jo elokuvahistoriasta, mutta näkökulma on siirtynyt itse elokuvateoksista vielä konkreettisemmin valkokankaisiin ja ympäröiviin kulisseihin. Dokumenttia on kuvattu useamman vuoden ajan ympäri Suomea, muun muassa Joensuussa, Lappeenrannassa ja täällä Kouvostoliitossakin (lista kaikista paikoista löytyy elokuvan omilta sivuilta). 

Elokuvien kulta-aika Suomessa sijoittui sodan jälkeisistä vuosista aina 60-luvulle. Tuolloin prameimmat elokuvateatterit muistuttivat pikemminkin pienoispalatseja, kuin tavallisia istuntosaleja. Henkilökuntaa hääri monessa eri tehtävässä, lähes sotilaallisissa uniformuissa lakkeineen päivineen. Ihmiset olivat valmiita kävelemään pitkiäkin matkoja vain nähdäkseen sen tietyn elokuvan ja penkit harvemmin jäivät täyttämättä. Vahtimestarit saivat olla silmä tarkkana aikuisten kuvan pyöriessä, että nuoriso ei löytänyt tietänsä saliin oven raosta tai ilmastointikanavan kautta.  

Ensimmäinen laskusuhdanne tapahtui television ja sen lähetysten rantautuessa Suomeen 50-luvun loppupuolella. Jos onnistuikin vielä selviytymään ensimmäisestä iskusta, niin viimeistään 80-luvulla videonauhuri söi ison osan jäljelle jääneistä elokuvateattereista. Vanhojen upeiden elokuvateatterirakennusten purkutuomioita esittelevää materiaalia on kieltämättä surullista seurata. Samoten pientä haikeutta on ilmassa, kun vieraillaan paikoissa, jossa joskus esitettiin elokuvia, mutta nyt palvelevat muuta käyttötarkoitusta, esimerkiksi kuntosalina tai valtakunnansalina.

Viimeisintä "iskuaaltoa" eli digiaikaan siirtymistä olen ollut itsekin todistamassa (lähinnä sanomassa hyvästit viimeiselle filmiprojektorille). Osa pienemmistäkin teattereista selvisi tarpeeksi aikaisen investoinnin myötä ja onnistui näin pysymään vielä mukana kelkassa. Osalle juurikin se suurempi investointi muodostui liian suureksi esteeksi tai investointi ei sittenkään auttanut jatkuvuuden säilyttämisessä. Vaikka itse olen ehdottomasti enemmän digijoukkueen miehiä, jälleen iski haikeuden aalto, kun näytetään, miten vanhoja keloja pakataan matkaan vain siksi, että ne viedään tuhottavaksi. Pieni surku myös monen haastatteluissa esiintyvän työntekijän puolesta, jolla syystä tai toisesta ei ole mahdollisuutta jatkaa työssään. Päällimäisenä tämä kelojen varastoinnista huolehtinut mies, joka ennusti jo huonoa omalle kohdalleen. Ehkä vielä muutamat digisalkut pyörähtää hänen kauttaan, mutta pikkuhiljaa nekin alkavat olla jo katoavaa luonnonvaraa, kun tämän päivän sana on verkkolevitys. 

Itse koin Tunteiden temppelit todella mielenkiintoisena dokumenttina ja olin siitä kiinnostunut jo ennen kuin kuulin siinä esiintyvän paikallisia leffateattereita. Vanhoista elokuvateattereista ja niiden nostalgia-arvosta olen ollut jo pitkään varsin viehättynyt. Sellaista loistokkuutta ei vaan enää ole samassa muodossa, joten pitää nauttia niistä rippeistä, mitä nykyihmisen on vielä mahdollista kokea. 

Ammatilliselta puolelta kiinnostaa aina muiden teatterien käytännön toiminta ja esityskalusto. Itse ehdin sitä filmiä tosiaan pyörittää vain n. puolisen vuotta, enkä taatusti sitä enää ulkoa muistaisi, mutta elokuva herätteli kivasti omiakin muistoja filmin virityksestä ja ajamisesta. Tuli moniakin kohtia, joissa ajatteli "ai niin, siinä oli tuollainenkin!". Elokuvassa esiintyi myös paljon alan tuttuja naamoja, joten olihan se erikoista, kun sama ihminen (esimerkiksi tuo teatteripäällikkö), jonka ihan taannoin näki työn merkeissä, onkin nyt osana elokuvaa. 

Suuret suositukset elokuvateatterinostalgiasta kiinnostuneille sekä erityisesti alan ihmisille!