Näytetään tekstit, joissa on tunniste animaatio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste animaatio. Näytä kaikki tekstit
26. toukokuuta 2016
Angry Birds
Ohjaaja: Clay Kaytis & Fergal Reilly
Käsikirjoitus: Jon Vitti, Mikael Hed, Mikko Pöllä & John Cohen, pohjaa Rovio Entertainmentin peliin
Musiikki: Heitor Pereira
Pääosissa: Jason Sudeikis, Josh Gad, Danny McBride, Maya Rudolph, Kate McKinnon, Sean Penn, Tony Hale, Keega-Michael Key, Bill Hader, Peter Dinklage & Blake Shelton
Kesto: 1h 37min
Ikäraja: S
Punasulkainen Red (Sudeikis) asuu onnen ja päivänpaisteen täyttämällä saarella muiden lentokyvyttömien lintujen kanssa. Enemmistöstä poiketen Red ei kulje päivästä toiseen hymyssä suin ja onkin yhteisönsä hylkiö. Eräänä päivänä tulee viimeinen pisara täyteen ja Redin kuppi menee nurin. Lintukodon tuomari passittaa vihaisen linnun vihanhallintakurssille, jossa tämä tapaa muun muassa hyperaktiivisen Saken (Gad) ja räjähdysalttiin Pommin (McBride). Kurssi ei Redin osalta ehdi edes kunnolla alkaa, kun saarelle rantautuu uusia asukkaita, vihreitä possuja. Muu kylä ottaa possut avosylin vastaan, mutta Red on erittäin skeptinen, varsinkin possujen jyrättyä hänen talonsa. Muiden pitäessä vaalenpunaisia laseja silmillään ottavat Red, Sakke ja Pommi selvää possujen todellisista aikeista.
Olin kovin kahden vaiheilla tämän katsomisen kanssa, että jaksaako nyt sittenkään kiinnostaa, vaikka pohjaakin kotimaiseen tuotteeseen. Sony-nimikkeen alla en muista, että olisi hirmuisen montaa hyvää animaatiota koettua, toki muutama poikkeus mahtuu aina mukaan. Kuitenkin se oli varmaa, että originaalina tämä on nähtävä, jos katsoa meinaan ja koska kyseinen versio ei tunnetusti pyöri huisin montaa viikkoa, alkoi aikaraja painaa päälle. Onneksi tuli sitten sellainen "tekee mieli vaan mennä leffaan"-fiilis, jonka varjolla puikahdin tämän katsomaan.
Angry Birds olikin himpun verran odotuksia parempi elokuva. Ei nyt mikään huippu, mutta kertakatselussa oikein pätevä. Vähän samaan kategoriaan laittaisin kuin Kätyrit elokuvan, jota ei ehkä tulisi katsottua uudestaan, ei siksi että elokuva olisi ollut huono, sillä ei vaan ole tarpeeksi annettavaa useammalle katselulle. Tarinakokonaisuus tässä oli kylläkin paljon tiiviimpi ja harkitumpi, kuin vaikka sen Kätyrit elokuvan kanssa. Vaikka kovin syvissä vesissä ei vihanhallintakurssista huolimatta seilata, on elokuvalla kuitenkin omanlaisensa sanoma. Aina ei voi olla pirtsakka ja iloinen, vaan joskus on ihan tarpeen päästellä niitä höyryjä. Elokuva on kaikille sallittu, mutta ei ollut ollenkaan niin hötöpalloinen, kuin oletin ja muutamat vitsit onkin suunnattu suoraan isommille.
Alkuperäisessä englannikielisessä versiossa on ääninäyttelijät valikoitu onnistuneesti ja äänissä on erityisen paljon "kirjoa". Saken eli Chuckin kohdalla mietin, että kuka tämä oikein on, kun on niin osuva, mutta ei kuitenkaan suoralta kädeltä tunnistettava ääni. Taustalta löytyi Josh Gad niminen hemmo, joka jäi korvaan varmasti siksi, että hänen aikaisempi ääniroolinsa oli Frozen-elokuvan Olaf. Stellan ääni oli myös erikoisen ja kivan kuuloinen, mutta näyttelijä Kate McKinnon ei sanonut itselleni mitään ihmeempää. Sain kuitenkin selville, että SNL-ohjelmassa McKinnon on tavannut esittää Ellen Denegeneresiä ja vaikuttaa siinä erittäin hupaisalta. Muista äänistä pakko nostaa esille tietysti Peter Dinklage, jonka erottaisi mistä vain ja jonka mahtipontinen sointu on omiaan Mahtikotkalle. Hieman harmillista Angry Birdsissä oli, että varsinaisessa lintujen ammunnassa ei kuultu hahmojen hassunhauskoja pelistä tuttuja ääniä, sillä itselleni ne ainakin olivat yksi suurista viehätyksistä pelissä.
Maahanmuuttoa ja rasismia koskevaa aineistoa en onnistunut bongaamaan tästä elokuvasta.
Angry Birds on perusviihdyttävä koko perheen animaatio, jonka uskon vetoavan vielä suuremmin nuoremman pään kohdeyleisöön ja varsinkin heihin, jotka ovat useampia Rovion pelejä kyseisestä aiheesta tahkoneet.
Tunnisteet:
angry birds,
animaatio,
arvostelu,
danny mcbride,
heitor pereira,
jason sudeikis,
josh gad,
kate mckinnon,
maya rudolph,
peter dinklage,
rovio entertainment,
sean penn
24. maaliskuuta 2016
Zootropolis - Eläinten kaupunki
Ohjaaja: Byron Howard & Rich Moore
Musiikki: Michael Giacchino
Pääosissa: Iina Kuustonen, Ilkka Villi, Veeti Kallio, Sinna Virtanen, Ilkka Heiskanen, Kai Lehtinen, Ulla Renko, Juha Varis, Joonas Nordman, Antti Reini, Heljä Heikkinen, Petrus Kähkönen, Jussi Lampi, Lauri Ketonen, Katja Aakkula, Ilari Johansson & Ella Pyhältö
Kesto: 1h 48min
Ikäraja: 7
Pupukylän kasvatti Judy Hopps (Kuustonen) on aina ollut vähän tavallista jänöä sisukkaampi tapaus. Hammasta purren hän onnistuu saavuttamaan sen, mitä yksikään pupu ei ole aikaisemmin edes tohtinut yrittää: hän pääsee unelma-ammattiinsa poliisiksi. Suuressa Zootropoliksen kaupungissa on elikkoa sopulista elefanttiin ja siellä on Hoppsinkin tuleva määränpää. Jo ensimmäisestä työpäivästä lähtien on selvää, että Hopps ei ole samalla viivalla muiden huomattavasti kookkampien kollegoidensa kanssa, eikä hänelle anneta edes mahdollisuutta näyttää kykyjään. Kaupungissa on tapahtunut sarja selittämättömiä katoamistapauksia ja epätasa-arvosta sisuuntunut Judy päättää aloittaa omat tutkimuksensa. Edetäkseen jutussa hän tarvitsee apua laitakaupungin ketulta Nickiltä (Villi) ja joutuu samalla kohtaamaan omat kettuihin kohdistuvat ennakkoluulonsa.
Disneyn uusin, Zootropolis (Zoopolia), pääsi todella yllättämään. Luulin ihan todella tulevani katsomaan enemmän lasten animaatiota, sellaista peruskauraa. Tämä ei itseasiassa edes kummoisemmin kiinnostanut, mutta positiiviset arviot käänsivät nopeasti pääni. Zootropolis olikin enemmän aikuisten elokuva, kuin olisi osannut etukäteen ajatellakaan. Rikostarina, jopa trilleri, jossa hahmot nyt vain sattuvat olemaan eläimiä. Originaalia versiota ei ollut tällä erää käsillä, joten ajattelimme laittaa uskomme jälleen Lehtosaaren varaan ja uskaltautua dubattuun. Voin kertoa, että dubbaus jälki oli tavanomaista parempaa, eikä (Kuustosta lukuunottamatta) äänet särähtäneet liian tutuilta. Ainoastaan laiskiaisten artikuloinnissa huomaa huulisynkan vajavaisuuden.
Oikeasti jännittävän rikostarinan lisäksi Zootropoliksella on paljon muutakin sanottavaa. Se teilaa stereotypioita ja herättää ajattelemaan omaa asennoitumista tiettyjä ryhmiä kohtaan. Sillä on vahvasti sanansa syrjinnän vastaisessa näkökannassa ja vaikka asiaa onkin käsitelty petoeläin versus kasvissyöjä kantilta elokuvassa, on sen pohjan juuret nähtävissä valitettavasti tosielämässäkin. Asetelmia myös käännetään ansiokkaasti päälaelleen, eikä kaikki ominaisuudet mene kuten Aisopos on ne aikanaan kertonut. Elokuvan pääsanoman voisi tiivistää lauseeseen: älä tuomitse ennen kuin tutustut.
Tätä päivää ja virastojen pyörien hidasta rullaamista kuvastaa osuvasti liikennevirastossa työskentelevät laiskiaiset. Kohtaus kokonaisuudessaan meinaa tappaa nauruun, mutta siellä on totuudensiemenkin löydettävissä, vaikka laiskiaismaiset työntekijät vastaavissa asemissa ovat toivottavasti harvassa. Huumori ylipäätänsä on vahvojen sanomien ohella elokuvan toiseksi suurin valtti. En muista ihan äkkiä milloin olisin todella hekottanut näin paljon ääneen. Pahimpia tappajia laiskiaisten lisäksi on eräs kummisetä-tyyppinen hahmo sekä ihan kaikki, missä esiintyy sopuleita.
Disneyn Zootropolis on enemmän jopa aikuisten animaatio kuin lasten, vaikka tästä varmasti nauttivat myös pienemmätkin (ikärajan puitteissa, on pelottavakin!).
Traileriksi poikkeuksellisesti suomenkielinen versio, koska onnistunut dubbaus ja pidemmät trailerit paljastaa liikaa:
Tunnisteet:
animaatio,
byron howard,
disney,
eläinten kaupunki,
heljä heikkinen,
iina kuustonen,
ilkka villi,
joonas nordman,
juha varis,
michael giacchino,
rich moore,
veeti kallio,
zootopia,
zootropolis
8. maaliskuuta 2016
Anomalisa
Ohjaaja: Charlie Kaufman & Duke Johnson
Käsikirjoitus: Charlie Kaufman, perustuu Kaufmanin näytelmään Anomalisa
Musiikki: Carter Burwell
Pääosissa: David Thewlis, Jennifer Jason Leigh & Tom Noonan
Kesto: 1h 30min
Ikäraja: 12
Elämäänsä kyllästynyt perheenisä Michael Stone (Thewlis) saapuu Cincinnatiin, Ohioon työtarkoituksessa. Aikomus ei ole viipyä kauaa, vaan pitää seuraavana päivänä luento omasta menestyksekkäästä kirjastaan ja painua takaisin kotiin Los Angelesiin. Michaelin harmaassa arjessa kaikki on perin yhdentekevää, ihmisetkin näyttävät samalta ja kuulostavat samalta (ihan konkreettisesti). Hänen harjoitellessaan puhettaan hotellihuoneessaan, kantautuu korviin muista äänistä poikkeava, ihan erilainen kaunis ääni. Kyseinen ääni kuuluu Lisalle (Jason Leigh), joka on ystävättärensä kanssa samassa hotellissa aikomuksena osallistua Michaelin luennolle. Lisan kohtaamisen jälkeen Michaelille on edelleen muu maailma yhdentekevä, mutta kyseiseen naiseen hän tuntee suurta vetoa ja herää pitkästä aikaa omasta horroksestaan.
Anomalisa oli yksi kuluneen palkintokauden ehdokaselokuvista, kisaamassa siis parhaan animaation kategoriassa ylivoimaista Inside Out-elokuvaa vastaan. Kyseessä on siis täysin aikuisten elokuva, joka on toteutettu stop-motion animaationa. Erityisen siitä tekee kaikki se pikkutarkkuus ja eläväisyys, joka näkyy (oikeasti 20cm pitkien) hahmojen silmissä. Erikoista katsomiskokemuksessa on, että vaikka esimerkiksi nukkejen vaihto-osien saumoja ei ole yritetty kasvoissa peittää, tulee nopeasti sellainen olo kuin katsoisi ihan näyteltyä tavanomaista elokuvaa ihmismielestä.
Anomalisan jälkeen olin ensin pitkään hyvin hämilläni, enkä osannut oikein muodostaa ajatuksia elokuvasta. Tämä eittämättä johtui pitkälti sen omalaatuisuudesta, olin varautunut ehkä huomattavampaan tietoisuuteen animaatiosta toteutuskeinona. Myös sen luoma intiimi tunnelma (en nyt viittaa hahmojen intiimeihin hetkiin, vaan henkisempään kokemukseen) tuli jotenkin niin yllätyksenä, että en osannut ensin sopeutua, kun olin varautunut olemaan selvästi irrallinen, objektiivisempi katsoja. Minähän tulin vain katsomaan animaatiota, en tutkimaan ihmismielen loputonta yksinäisyyttä, saatika sitten mielenterveyden rakoilua. Nyt kun olen ajan kanssa sulatellut tätä psykologista kokonaisuutta, olen sitä mieltä, että tykkäsin elokuvasta, mutta tälläisen tapauksen kohdalla haluan alleviivata sen olevan enemmän kokemuselokuva, kuin minkään sortin tykkäämisasia.
Anomalisan inhimillisyys on hämmästyttävää, vasta elokuvan katsottuani ymmärrän elokuvan ympärillä pyörineen lauseen "Vuoden inhimillisimmästä elokuvasta". Sitä puolestaan en vieläkään ymmärrä, miten se voi olla niin ihmisyyden äärellä, enemmän kuin keskiverto näytelty elokuva. Perin onnistunut ääninäyttely tekee varmasti osansa, vaikka ei todellakaan selitä kaikkea. Pottereiden Lupinina ikuisesti mieleeni syöpynyt David Thewlis omaa niin tunnistettavan äänen, että menee alusta hetki ennenkuin saan hänen oikeat kasvonsa karistettua pois Michaelin olalta. Jennifer Jason Leigh on "onneksi" tuttu itselleni vain Hatefull Eightistä, joten hänen kohdalla ei samaa ongelmaa ole. Roolikin on aivan päinvastainen kun rääkyvän Daisyn ja voi että, hänen äänensä onkin kaunis Lisan suussa.
Anomalisa on animaation keinoin toteutettu omalaatuinen kuvaelma ihmisyydestä, arkisuudesta ja olemisen tuskasta.
Tunnisteet:
animaatio,
anomalisa,
arvostelu,
carter burwell,
charlie kaufman,
david thewlis,
duke johnson,
jennifer jason leigh,
oscar-ehdokkaat,
stop-motion,
tom noonan
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)











