31. maaliskuuta 2015

Edelleen Alice - Still Alice


Ohjaaja: Richard Glatzer & Wash Westmoreland            
Käsikirjoitus: Richard Glatzer & Wash Westmoreland, perustuu Lisa Genovan kirjaan Still Alice      
Musiikki: Ilan Eshkeri
Pääosissa: Julianne Moore, Alec Baldwin, Kristen Stewart, Kate Bosworth, Hunter Parrish, Shane McRae, Stephen Kunken, Victoria Cartagena
Kesto: 1h 41min 
Ikäraja: S          

Alice Howland (Moore) on elintavoistaan huolta pitävä viisikymppinen nainen elämänsä parhaassa mahdollisessa vedossa. Kolme aikuista lasta ovat jo lentäneet pesästä, mutta saman katon alla majailee yhä uskollinen ja rakastava aviopuoliso (Baldwin). Perhepiirin lisäksi kohdallaan ovat urakuviot Alicen työskennellessä arvostetussa asemassa kielitieteiden professorina. Jossain kohtaa Alice kuitenkin havahtuu siihen, että hän on alkanut unohdella asioita, varsinkin nimiä. Ensin hän pitää lähipiiriltään salassa vierailut neurologin luona, mutta saatuaan musertavan diagnoosin varhaisiän Alzheimeristä, on hänen kerrottava huonot uutiset perheelleensä.        


Yhden ehdokkuuden ja sen myötä naispääosan Oscarin pokannut Edelleen Alice oli ehdottomasti nähtävien listallani. Menneellä palkintokaudella oli yksi jos toinenkin erittäin vaikeita sairauksia käsittelevää elokuvaa. Kuuleman mukaan The Judge, joka harmikseni jäi itseltäni näkemättä, sivusi myös sukulaisen sairastumista. Selvästi vielä tunnetumpi oli Stephen Hawkingin elämästä kertova todella koskettava Kaiken teoria, jossa sairaus oli Alzheimerin sijaan ALS-tauti. Edelleen Alicesta löytyy oma yhteytensä samaan tautiin, sillä ohjaaja Richard Glatzer kuoli muutama viikko Oscareiden jälkeen juurikin ALS-taudin seurauksena.

Edelleen Alice kuvaa todella julmaa sairautta ehkä hieman poikkeuksellisesta näkövinkkelistä, nimittäin sairastuneen itsensä. Useasti näkökulmana tai katsojan silminä on toiminut sairastuneen omainen tai muu läheinen henkilö. Sairaan näkökulmassa on tässä onnistuttu kuitenkin pelottavan hyvin, sillä kaikki Alicen hämmennys, pelko ja epätoivoinen kamppailu musertavaa voimaa vastaan tulee hyvin esille. Väkisinkin pohtii, miten itse toimisi vastaavassa painajaismaisessa tilanteessa ja miltä se tuntuisi, kun menettää täysin oman itsensä muistoineen kaikkineen.


Monesti tulee vitsailtua hassujen unohduskömmähdysten ohessa alkavasta dementiasta, mutta Edelleen Alice muistuttaa varsinaisen sairauden laajuudesta, jota on todella vaikea käsittää. Vaikka aluksi onkin unohduksen uhrina vain nimet, tapaamiset ja muut pienemmät asiat, taudin pahetessa katoaa ajan ja paikan tajukin. On vaikeaa kuvitella millaista olisi kulkea sellaisessa sumussa saamatta otetta mistään. Mitä sitten, kun ei enää tunnistaisi läheisiään, mutta ei voisi ilmaista omaa tahtoaankaan.

Edelleen Alicesta ei voi puhua mainitsematta vielä erikseen Julianne Mooren upeaa roolisuoristusta. Moore on Alicena samaistuttava ja sitä kautta koskettava elinvoimainen nainen, joka ei taatusti tehnyt mitään ansaitaakseen moisen traagisen kohtalon omalle kontolleen. Haastavammasta näkökulmasta huolimatta, Moore saa välitettyä jokaisen tunnevivahteen ja muistikatkoksen yleisölle asti. Sivuroolissa Alicen tyttärenä jälleen yllättää Kristen Stewart, jonka suoritusta voidaan taas (katso Clouds of Sils Maria) kutsua näyttelemiseksi. En enää edes osannut kiinnittää asiaan huomiota samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Edelleen Alice on riipaiseva, mutta kaunis tarina armahtamattomasta Alzheimerin taudista ja siihen sairastuneesta vahvasta naisesta.

                                                                

29. maaliskuuta 2015

Leonard Nimoy -muistonäytös: Wrath of Khan

kuva täältä
Eilen pääsi Studio123:ssa kokemaan harvinaista herkkua, kun tarjoutui mahdollisuus osallistua Leonard Nimoyn kunniaksi järjestettyyn muistonäytökseen. Elokuva oli vedetty yllärielokuva nimikkeen alle, vaikka mikään yllätys elokuva sinänsä ei ollut, sitä ei vain saanut lisenssiehtojen takia mainostaa esimerkiksi elokuvateatterin omilla nettisivuilla tai facebookissa. Facebook tapahtuma sen sijaan oli killunut ilmoilla jo pidemmän aikaa ja paljasti kyllä esitettävän elokuvan nimen, legendaarinen Trek-pätkä Wrath of Khan.

Taustalla tässä TÄYSIN ILMAISESSA elokuvaesityksessä oli yhdestä fanista lähtenyt idean poikanen järjestää elokuvanäytös, joka tekisi kunniaa edesmenneen Leonard Nimoyn elämäntyölle. Oman lusikkansa soppaan laittoivat myös yhtä lailla fanaattisen pohjan omaavat Mika Lammi ja Studion oma Elise Brandt, joista molemmat pitivät vielä puheen ennen elokuvan alkua. Brandt valoitti, mitä vastaavan näytöksen järjestäminen vaatii sekä muun muassa näytöksen teknillisestä puolesta. Hän väläytti periaatteessa kelle tahansa avointa mahdollisuutta järjestää yksittäinen elokuvaklassikkonäytös tai vaikka usemman elokuvan esitys omakustanteena sisältäen lisenssimaksun ja mahdollisen dcp-kopion vuokrauksen. Tämä kyseinen näytös esitettiin dvd:ltä ja sen esittämiseen oli hankittu kertalisenssi. Lammi kertoi puolestaan itse Nimoysta, hienosta miehestä todella ikonisen Spockin roolin takana. Muutamalla sanalla sivuttiin myös uutta Spockia eli lahjakasta Zachary Quintoa, ei mitenkään mollaten, mutta Lammin sanoin "On vain yksi oikea". Höpötelmien jälkeen kerättiin vielä vapaaehtoinen kolehti kuin kirkossa konsanaan, kattamaan esityskuluja. 


Kuva täältä

Itselleni katselukerta oli ihka ensimmäinen, sillä en Star Trek-sivistyksen saralla ole vielä ehtinyt elokuvaversioihin, lukuunottamatta niitä ihan uusia. Vanhan televisiosarjan osalta olin onneksi jo saavuttanut toisen kauden ja näin ollen kuitannut myös jakson, jossa pahamaineinen Khan teki ensiesiintymisensä. Vaikka elokuva on vanhemman puoleinen (vuodelta 1982), on se kuitenkin alkuperäistä sarjaa huomattavasti nuorempi ja näin ollen tutut naamat ovat myös kovasti vanhenneet. Eritoten ikä näkyy William Shatnerin eli kapteeni Kirkin kasvoilla (tai kehossa), joka ei ole säilynyt yhtä hyvässä kuosissa kuin vaikka itse Nimoy tai Bonesia esittänyt DeForest Kelley jälkimmäisten rypyistä huolimatta. Olin lisäksi yllättynyt, että itse "Rouva Star trek" eli Majel Barrett ei esiintynyt vielä tässä elokuvassa. 

Wrath of Khan on noin muutoin kestänyt hyvin ajan hammasta ja tätä katsoin itse ainakin lähes samalla mielenkiinnolla, kuin mitä tahansa modernimpaa scifi kohellusta. Oman viehätyksensä tietenkin tuo jo franchinen jonkinlainen tuttuus, jolloin tunnusmusiikin pärähtäessä jo alussa valkokankaalle, tulee aika mukava fiilis. Dvd:ltä tuotettu kuva ei ole tietenkään parasta laatua ja kuvaa oli jouduttu skaalaamaan hieman tavallista pienemmäksi, mutta se oikeastaan sopi tälläisen vanhemman elokuvan esitykseen paremmin kuin hyvin.

Suuret kiitokset vielä järjestäjille tästä kokemusesta! Etenkin herra K:lle, jonka dvd:ltä tätä tuijotettiin

23. maaliskuuta 2015

Big Eyes


Ohjaaja: Tim Burton
Käsikirjoitus: Scott Alexander & Larry Karaszewski
Musiikki: Danny Elfman
Pääosissa: Amy Adams, Christoph Waltz, Danny Huston, Krysten Ritter, Jason Schwartzman, Terence Stamp & Jon Polito
Kesto: 1h 46min
Ikäraja: 12

Big Eyes kertoo taidemaalari Margaret Keanestä, jonka teosten tunnuspiirteenä olivat niissä esiintyvien hahmojen huomattavan suuret silmät. Jätettyään juuri taakseen huonon avioliiton ja kamppaillessaan elantonsa ansaitsemisen kanssa, Margaretin ja hänen tyttärensä elämään astuu niin ikään taidemaalari Walter Keane. Charmantti Walter saa Margaretin omaleimaisia maalauksia kaupaksi, mutta alkaakin pian ottaa kunniaa vaimonsa teoksista tämän siitä tietämättä. Kun Walterin tekoset selviävät Margaretille, saa mies sulopuheillaan naisen uskomaan, että näin on parempi, sillä aika ei ole vielä kypsä naistaitelijoiden menestykseen. Margaret maalaa suljettujen ovien takana ja katsoo sivusta, kun Walter Keane nousee taidemaailman otsikoihin hänen suurisilmäisten lastensa avulla.


Big Eyes on erityisen harvinainen siinä mielessä, että se on Tim Burtonin elokuva ja siinä ei esiinny Helena Bonham Carteria eikä Johnny Deppiä. Aivan luonnottomuuksiin ei kuitenkaan mennä, sillä musiikista vastaa edelleen Burtonin luottomuusikko Danny Elfman. Etukäteen elokuvasta oli kantautunut korviini, että siinä näkyy selvästi ohjaajan omintakeinen kädenjälki. Ehkä katselin liikaa sillä oletusarvolla, mutta itse en olisi välttämättä osannut edes yhdistää elokuvaa Burtoniin ilman tätä etukäteistietoa. Minusta se on kuitenkin hyvä asia, sillä se kertoo tekijänsä olevan kykenevä muuhunkin kuin siihen ainaiseen samaan.

Taidemaailmaan sijoittuvat elokuvat kiinnostavat aina erityisen paljon, sillä asuuhan tässäkin kehossa pieni taidemaalari. Big Eyes tuo esille sen, kuinka vaikeaa oli vielä 50-luvulla naiselle tuoda itseään esille taitelijana ja saatika sitten elättää itseään. Itsenäinen nainen oli vielä harvinaisuus, eikä Margaretiakaan olisi ehkä otettu tosissaan. Myös taiteilijan persoona menestyksen kannalta tulee käsittelyyn, sillä selvästi ns. myyvä ja ulospäinsuuntautunut henkilö, kuten tässä on Walter kuvattu, nousee paljon herkemmin huipulle. Taidemaailman huipulle alkoi päästä ei vain lahjakkuudella, vaan mahdollisimman suurella näkyvyydellä, oli se sitten jopa lööppien sivuilta poimittua.


Amy Adams on herkkä ja riipaiseva Margaretin roolissaan, josta hän voittikin parhaan naispääosan Golden Globen. Oscareissa ei ehdokkuutta suotu, mutta Baftoissa sen sijaan Adams oli ehdolla aivan ansaitusti. Christoph Waltzille on jo ennestään tuttua epäsovinnaisten hahmojen esittäminen. Walterin hahmossa eritoten on tärkeää pitää hänet pitkään miellyttävänä, jotta ymmärtää Margaretin hullaantumisen. Onnistuneeksi suorituksen tekeekin se, että vaikka tietää mitä tuleman pitää, pitää silti alkuun Walteria suhteellisen herttaisena. Niljakkuuteen kasvetaan vasta hyvin pienin askelin.

Big Eyes on mielenkiintoinen elämänkertakuvaus naistaiteilijasta, joka ei välttämättä olisi löytänyt tietään minunkaan tietoisuuteeni ilman tätä oivallista elokuvaa.

22. maaliskuuta 2015

Kingsman: Salainen palvelu


Ohjaaja: Matthew Vaughn
Käsikirjoitus: Jane Goldman & Matthew Vaughn, pohjaa Mark Millarin ja David Gibbonsin sarjakuvaan The Secret Service
Musiikki: Henry Jackman & Matthew Margeson
Pääosissa: Taron Egerton, Colin Firth, Samuel L.Jackson, Mark Strong, Michael Caine, Sophie Cookson, Sofia Boutella, Mark Hamill & Jack Davenport 
Kesto: 2h
Ikäraja: 16

Agenttiseikkailu Kingsmanin pääosassa on kotioloistaan oireileva lähiökasvatti Eggsy (Egerton). Koltiaisella olisi älynsä puolesta hyvät saumat koulutukseen ja sitä kautta parempaan elämään, mutta rakentavan tekemisen sijaan, hän purkaa pahaa oloaan milloin mihinkin. Salaisen agenttijärjestön jäsen Harry Hart (Firth) haluaa oman menneisyytensä tähden antaa pojalle mahdollisuuden näyttää kykynsä agenttikokelaana. Eggsy on kisan musta lammas muiden kokelaiden ollessa lauma lahjakkaita yläluokan nuoria. Samoihin aikoihin tarinan pahis suunnittelee omanlaistaan ihmiskunnan tuhoa ja vielä kohtuu hyvin perustein.


Ohjaaja ja käsikirjoittaja Matthew Vaughnin aikaisemmat tuotokset X-Men: first class sekä Kick-ass ovat molemmat olleet erittäin paljon mieleeni, joten ennakko-odotusten puolesta Kingsman oli lähes varma tapaus. Etukäteen olin lueskellut Kingsmanin olevan enemmän sukua jälkimmäiselle supersankari parodialle, mutta tällä kertaa aihealueena onkin salaisten agenttien maailma todelliseen James Bond-henkeen. Kingsman ei tuottanut pettymystä.

Kingsmanissä on käytössä Kick-ass-huumori, joka uppoaa edelleen, se kun ei ole liian överi, vaan pelaa enemmänkin ihmisten ennakkoasenteilla ja - odotuksilla. Luulet esimerkiksi tuntevasi jonkun hahmon stereotypian ja ajattelevan tämän noudattavan ennalta-aseteltuja maneereja, mutta tässä se ei aina menekään niin. Verisyysasteella Kingsman ei yllä ihan samaan kuin Kick-ass, mutta ei hätää, menoa se ei estä ja liian korkean ikärajan välttely on luonut todella komean loppuhuipennus paukkeen, joka on sopivasti kieli poskella. Taistelukohtaukset erottuvat poikkeuksellisen paljon edukseen, niiden ollessa yhtä soljuvaa tanssia odottamattomin pikkukääntein.


Ilmeisesti uusi tulokas Taron Egerton on ikäänkuin elokuvan päähenkilö, sillä suurimmaksi osaksi seurataan hänen kasvutarinaansa agenttisaappaisiin. Kuitenkin enemmän huomiota vie yksi suurimpia syitä katsoa Kingsman ja se on ikiherrasmies Colin Firth. Vakavaksi veistetyllä naamalla varustettu brittiherra vetää huippusuorituksen, erityisesti osan fyysisen vaativuuden kantilta. Valkokankaalla nähtävä ehdottoman elegantti, mutta sekunnissa taistelumoodiin taipuva agentti Hart saisi James Bondinkin mustasukkaiseksi. Firth treenasi osaa varten puoli vuotta ja se nähtävästi kyllä kannatti.

Kingsman on taatusti viihdyttävä, mutta myös hieman totuttua erilaisempi agenttiraina. Suosittelen, varsinkin Kick-ass faneille.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...