Toivon tuolla puolen & Saattokeikka

Tupla-arvostelussa kaksi kotimaista: Toivon tuolla puolen ja Saattokeikka!

Toivon tuolla puolen

Ohjaus: Aki KaurismäkiKäsikirjoitus: Aki Kaurismäki
Pääosissa: Sherwan Haji, Sakari Kuosmanen, Janne Hyytiäinen, Nuppu Koivu, Ilkka Koivula, Simon Hussein Al-Bazoon, Kaija Pakarinen, Kati Outinen, Tommi Korpela, Tuomari Nurmio & Ismo Haavisto
Kesto: 1h 38min
Ikäraja: 12


Kaurismäen Toivon tuolla puolen kertoo syyrialaisesta Khaled nimisestä pakolaisesta (Haji) ja kauppamatkustaja Wikströmistä (Kuosmanen). Näiden kahden tiet kohtaavat tässä ajattomassa, mutta toisaalta varsin ajankohtaisessa kaurismäkeläisessä universumissa. 

Tähän alkuun tunnustus, että en muista nähneeni Kaurismäen elokuvia kuin ihan etäisesti muutaman joskus kauan kauan sitten. Yleisimmin olen törmännyt nimen yhteydessä vihjailuun huonosta ja tylsästä elokuvasta. Nämä tosin kuultunut enemmän keskivertokatselijan tai satunnaisen käyttäjän suusta, ei alan todellisen harrastajan. Pienessä mielessä on kytenyt ajatus, josko nämä nyt olisi niitä omaan makuhermoon osuvia.

Yhden elokuvan perusteella ei tietenkään voi täysin sanoa, mutta Toivon tuolla puolen kyllä osui hyvin lähelle maalia. En ole ajatellutkaan miten humoristinen tälläinen teos voisi olla. Alkuun kirjakieli ja kaiken vakavuus tuntuu kieltämättä omituiselta, mutta sitten rutikuivaksi puserrettu huumori alkaa puskea kohtauksista läpi. Ajankuva oli myös aivan omanlaisensa, sillä aihepiiriltään (pakolaisteema) tämä heijastaa tätä päivää, mutta toisaalta teknologiassa ja sisustuksessa siivutaan monen monia aikakausia. 

Tekee mieli nähdä lisää Kaurismäkeä.
 

Saattokeikka

Ohjaus: Samuli Valkama
Käsikirjoitus: Khadar Ahmed & Samuli Valkama
Pääosissa: Heikki Nousiainen, Noah Kin, Mikko Nousiainen, Saga Sarkola & Ilkka Forss
Kesto: 1h 18min
Ikäraja: S

Saattokeikka kertoo niin ikään kohtaamisesta. Vanha ja elämäänsä kyrpiintynyt Veikko (Nousiainen senior) halajaa päästä juhannukseksi mökille pakoon kaupungin mölinää. Kamal (Kin) on 17-vuotias Helsingissä syntynyt maahanmuuttotaustainen nuori, joka sattuu olemaan jakamassa mainoksia kohdatessaan asuntonsa ulkopuolelle vahingossa jääneen Veikon. Veikon suunsoitto ajaa Kamalin lähes tiehensä, mutta vanhus tarjoaakin kuskin palkkaa nuorelle, jos tämä kuskaa hänet mökille. Saamme tietää, että Kamal tarvii itse kipeästi rahaa päästäkseen matkustamaan isänsä luokse Nairobiin. 

Saattokeikassa käsitellään selkeämmin kulttuurien kohtaus kahden yksilön avulla. Tosin enemmän kyseessä on Veikon hahmon maailmankuvan laajeneminen. Pelkästään rasismiin liittyvät ennakkoluulot eivät ole tapetilla, vaan vanhuksella on muutakin takapajuista menneisyydessään. Suuri draamateos Saattokeikka ei kuitenkaan ole, vaan tietyllä tavalla pysyy alati kevyellä tasolla. Tarinallisestikaan ei mikään mestariteos, mutta silti kiva katseltava. Sanoisin sellaiseksi kolmen tähden kuvaksi.

Roolisuoritukset on todella hyviä, etenkin molempien Nousiaisten. 


 

Tunteiden temppelit

Ohjaaja: Jouko Aaltonen
Käsikirjoitus: Jouko Aaltonen, Toni Puurtinen & Henri Waltter Rehnström
Kesto: 1h 20min
Ikäraja: S

Tunteiden temppelit on kotimainen dokumenttielokuva elokuvateattereista ja näiden elinkaaresta Suomessa. Kuljettava aikajana on varsin tuttu jo elokuvahistoriasta, mutta näkökulma on siirtynyt itse elokuvateoksista vielä konkreettisemmin valkokankaisiin ja ympäröiviin kulisseihin. Dokumenttia on kuvattu useamman vuoden ajan ympäri Suomea, muun muassa Joensuussa, Lappeenrannassa ja täällä Kouvostoliitossakin (lista kaikista paikoista löytyy elokuvan omilta sivuilta). 

Elokuvien kulta-aika Suomessa sijoittui sodan jälkeisistä vuosista aina 60-luvulle. Tuolloin prameimmat elokuvateatterit muistuttivat pikemminkin pienoispalatseja, kuin tavallisia istuntosaleja. Henkilökuntaa hääri monessa eri tehtävässä, lähes sotilaallisissa uniformuissa lakkeineen päivineen. Ihmiset olivat valmiita kävelemään pitkiäkin matkoja vain nähdäkseen sen tietyn elokuvan ja penkit harvemmin jäivät täyttämättä. Vahtimestarit saivat olla silmä tarkkana aikuisten kuvan pyöriessä, että nuoriso ei löytänyt tietänsä saliin oven raosta tai ilmastointikanavan kautta.  

Ensimmäinen laskusuhdanne tapahtui television ja sen lähetysten rantautuessa Suomeen 50-luvun loppupuolella. Jos onnistuikin vielä selviytymään ensimmäisestä iskusta, niin viimeistään 80-luvulla videonauhuri söi ison osan jäljelle jääneistä elokuvateattereista. Vanhojen upeiden elokuvateatterirakennusten purkutuomioita esittelevää materiaalia on kieltämättä surullista seurata. Samoten pientä haikeutta on ilmassa, kun vieraillaan paikoissa, jossa joskus esitettiin elokuvia, mutta nyt palvelevat muuta käyttötarkoitusta, esimerkiksi kuntosalina tai valtakunnansalina.

Viimeisintä "iskuaaltoa" eli digiaikaan siirtymistä olen ollut itsekin todistamassa (lähinnä sanomassa hyvästit viimeiselle filmiprojektorille). Osa pienemmistäkin teattereista selvisi tarpeeksi aikaisen investoinnin myötä ja onnistui näin pysymään vielä mukana kelkassa. Osalle juurikin se suurempi investointi muodostui liian suureksi esteeksi tai investointi ei sittenkään auttanut jatkuvuuden säilyttämisessä. Vaikka itse olen ehdottomasti enemmän digijoukkueen miehiä, jälleen iski haikeuden aalto, kun näytetään, miten vanhoja keloja pakataan matkaan vain siksi, että ne viedään tuhottavaksi. Pieni surku myös monen haastatteluissa esiintyvän työntekijän puolesta, jolla syystä tai toisesta ei ole mahdollisuutta jatkaa työssään. Päällimäisenä tämä kelojen varastoinnista huolehtinut mies, joka ennusti jo huonoa omalle kohdalleen. Ehkä vielä muutamat digisalkut pyörähtää hänen kauttaan, mutta pikkuhiljaa nekin alkavat olla jo katoavaa luonnonvaraa, kun tämän päivän sana on verkkolevitys. 

Itse koin Tunteiden temppelit todella mielenkiintoisena dokumenttina ja olin siitä kiinnostunut jo ennen kuin kuulin siinä esiintyvän paikallisia leffateattereita. Vanhoista elokuvateattereista ja niiden nostalgia-arvosta olen ollut jo pitkään varsin viehättynyt. Sellaista loistokkuutta ei vaan enää ole samassa muodossa, joten pitää nauttia niistä rippeistä, mitä nykyihmisen on vielä mahdollista kokea. 

Ammatilliselta puolelta kiinnostaa aina muiden teatterien käytännön toiminta ja esityskalusto. Itse ehdin sitä filmiä tosiaan pyörittää vain n. puolisen vuotta, enkä taatusti sitä enää ulkoa muistaisi, mutta elokuva herätteli kivasti omiakin muistoja filmin virityksestä ja ajamisesta. Tuli moniakin kohtia, joissa ajatteli "ai niin, siinä oli tuollainenkin!". Elokuvassa esiintyi myös paljon alan tuttuja naamoja, joten olihan se erikoista, kun sama ihminen (esimerkiksi tuo teatteripäällikkö), jonka ihan taannoin näki työn merkeissä, onkin nyt osana elokuvaa. 

Suuret suositukset elokuvateatterinostalgiasta kiinnostuneille sekä erityisesti alan ihmisille!