25. marraskuuta 2013

Nälkäpeli - Vihan liekit


Ohjaaja: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Simon Beufoy & Michael Arndt, perustuu Suzanne Collinsin kirjaan
Musiikki: James Newton-Howard
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Philip Seymor Hoffman, Stanley Tucci, Donald Sutherland, Jeffrey Wright, Sam Claflin, Jena Malone, Willow Shields & Paula Malcomson
Kesto: 2h 26min
Ikäraja: 12 

Edellisen Nälkäpelin voittajapari Katniss Everdeen ja Peeta Mellark ovat lähdössä pakolliselle voittajakiertueelle vyöhykkeeltä vyöhykkeelle aina Capitoliin asti. Ennen kiertuetta presidentti Snow itse poikkeaa kylään ja tekee Katniss:lle hyvin selväksi miten tämän tulee käyttäytyä ja mitkä ovat seuraukset mahdollisesta uhmakkuudesta. Katniss on tahtomattaan noussut kapinan symboliksi ja etenkin syrjäisemmillä vyöhykkeillä hän on antanut ihmisille toivoa paremmasta. Säästääkseen läheisensä ja muiden viattomien hengen hänen on näyteltävä uskollisesti roolinsa Capitolin lemmikkinä ja samalla rauhoittaa kytevää liekkiä. Pian on selvää, että mihin tahansa suuntaan Katniss kääntyy, ei Nälkäpeli jätä häntä koskaan rauhaan.

Ensimmäinen Nälkäpeli oli omien sanojeni mukaan oikein hyvä, mutta olisin kaivannut siihen enemmän raakuutta tehostamaan tunnetiloja. Tällöin en ollut vielä lukenut kirjoja ollenkaan, ennen elokuvan katsomista, niin en tiennyt ihan tarkkaan mitä odottaa. Ensimmäinen elokuva tuntuikin saavan eniten noottia kirjan lukeneilta, jolloin oli ihan onni, että tutustuin kirjaan elokuvan jälkimainingeissa, sillä se toimi lisämateriaalina elokuvalle mainiosti. Vihan liekkien kanssa olen enemmän kuin tyytyväinen, että asia on juurikin toisinpäin. 


Ylipäätänsä ensimmäisen elokuvan sekä kirjan kohdalla mietin jo tulevia osia, että mihin tämä voi enää tästä mennä, kun peli on jo pelattu ja Katniss pääsee kotiin. Jatko lukemistot pääsivät kyllä yllättämään totaalisesti alati paisuvien mittasuhteiden tähden ja pinnan alta paljastuen yhä enemmän ja enemmän. Siitä lähtien olen odottanut ihan tosissaan elokuvasarjan jatkoa, koska tiedän suurimmaksi osaksi, mitä jännää ja huimaa vielä seuraa. Kirja tosiaan auttoi osittain elokuvan seuraamista, mutta uskon sen myös toimivan pelkkänä elokuvana paljon paremmin kuin ensimmäinen osa. Kirjan lukeminen kuitenkin nosti huomattavasti elokuvan pisteitä ihan siitä syystä, että elokuvasta pystyi poimimaan ne erittäin onnistuneet toteutusratkaisut monissa kohdissa, jotka kirjassa on toteutettu hahmon sisäisellä monologilla tai muutoin kerrottu lukijalle suoraan. 

Vihan liekeissä on myös tunnelatausta enemmän kuin aiemmassa elokuvassa, johon toki vaikuttaa sekin, että hahmot ovat jo tutumpia. Jo alkumetreillä on selvää, että Katniss ei ole enää sama tyttö, joka lähti areenalle ja hänen mieli ei tosiaankaan ole vielä toipunut. Kiertueen alettua seuraa upeita kohtauksia muilta vyöhykkeiltä, missä voi aistia kansan tyytymättömyyden ja sen kipinää vaille olevan kapinan. Ensimmäinen nyyhkis tuleekin jo viimeistään vyöhykkeellä 11, jonka täyteen tunnetta ladattu kohtaus saa myös kylmät väreet. Capitolilaisten pöyhkeät ja yliampuvat kinkerit luovat jälleen upeaa kontrastia vyöhykkeiden elolle ja eräs mainio kohtaus kirjasta on sisällytetty elokuvaan, joka kertoo itsessään jo kaiken näiden riikinkukkojen turhamaisuudesta. 


Jennifer Lawrence on hemmetin hyvä näyttelijätär ja tuntuu tuntevan hahmonsa läpikotaisin. Hutcherson paranee myös selvästi edellisestä, vaikka totta on, että Peetakin hahmona kehittyy ja olen tyytyväinen, että Peetan tekemisiä on kirjan versiosta aavistuksen editoitu ja ujutettu tiettyyn suuntaan, jotta viimeisien elokuvien tapahtumat kolahtavat lujemmin. Henk. kohtaisesti odotan kolmannessa elokuvassa näkeväni enemmän Galen naamaa, koska ulkonäöllisesti nämä Hemsworthit uppoaa meikeläiseen (paitsi se kolmas veli). Woody on jälleen mainiota seurattavaa, mutta vielä enemmän vaikutuksen tekee Elizabeth Banks:n Effie, joka saa roskiakin menemään silmään. Tribuuteista mieleen painuu Johanna Mason, jota esittää räväkkä Jena Malone, jonka muistan itse Ylpeys ja ennakkoluulo elokuvasta. Finnick:iä mietin pitkään mistä kummasta ukko on tuttu, mutta en hiusvärin tähden osannut yhdistää Sam Claflin nimeä POTC 4:een sekä Lumikkiin ja metsästäjään (hän näyttää paljon paremmalta vaaleissa hiuksissa I think).

Nälkäpeli-Vihan liekit elokuva on ehdottoman katsottava kuva, joka nostaa rimaa ensimmäistä elokuvaa korkeammalle. Suosittelen myös lukaisemaan ne kirjat!

Studion yöensi-illan koristeita! kuva täältä


22. marraskuuta 2013

Gravity


Ohjaaja:Alfonso Cuaron
Käsikirjoitus: Alfonso Cuaron & Jonas Cuaron
Musiikki: Steven Price
Pääosissa: Sandra Bullock & George Clooney
Ikäraja: 12
Kesto: 1h 30min

Lääkintäupseeri Ryan Stone (Sandra Bullock) on päätynyt ihka ensimmäiselle avaruusmatkalleen Hubble teleskoopin huoltotöiden merkeissä. Lennon komentaja on vanha avaruuskonkari Matt Kowalsky, joka aikoo viimeisen lentonsa jälkeen jäädä eläkkeelle. Tehtävän piti olla samassa rutiiniluokassa sunnuntaikävelyn kanssa, mutta kaikki muuttuu yhdessä hetkessä kaaokseksi. Viimeisetkin oljenkorret ja happivaraston henkäykset on käytettävä, jotta kaksikolla on mitään toivoa selvitä hengissä takaisin maahan. 



Gravity ei alunperin pelkällä trailerillaan niin suuresti vakuuttanut, mutta ensi-illan jälkeen alkoi korviini tulvia kommenttia "vuoden parhaasta elokuvasta" ja "viiden tähden tekeleestä", niin uteliaisuus kasvoi. Asiaa ei myökään auttanut kuvan pyöriminen valvontamonitorissa, kun siihen nauliintui normaalia enemmän katsomaan, kun koko ajan jotain ylijännää tapahtui. Pelkäsinkin jo nähneeni työpäivien lomassa elokuvasta kaiken ja että jäljellä ei olisi enää mitään jännää tai yllätysmomenttia. Voi kuinka väärässä onneksi olin kyseisen pelon kanssa. 

Gravity on jännitysnäytelmää melkein puhtaasti alusta loppuun. Silloinkin kun ei kieputa avaruuden syövereissä vauhdin kiihtyessä nollasta sataan, on väkisinkin tietoinen ympäröivästä, painostavasta ja valottomasta tyhjyydestä, jossa mikään ei voi elää. Elokuva tulee niin päälle, että mukana on myös fyysisesti vuoroin hengittäen vuoroin hengittämättä. Itsestäni tuntui elokuvan loppuvaiheilla sisuskalujeni puristuvan kasaan silkasta eläytymisen aiheuttamasta jännityksestä. Ja mitä tunnepuoleen tulee, niin kyllä, nenäliina on ehdottoman tarpeellinen. 


Tunnelmaa tehostaa ihan järisyttävän hyvä soundtrack, joka tilanteen mukaan keinuttaa kauniisti melankoliaan ja kaipuuseen kuin myös uhkan saapuessa viiltää ihan ihon alta asti. Äänimaailman osalta on tehty nerokkaita ratkaisuja, monesti katsoja kuulee vain musiikin sekä äänet mitä Tohtori Stone kuulee, muutoin avaruudessa vallitsee ikuisuuteen jatkuva hiljaisuus. Koko visuaalinen ilme puolestaan on yhtä käsittämätön kuin itse avaruus, melkein luulisi elokuvan olevan oikeasti kuvattu avaruudessa. Myös vastoin kaikkea ennakkokäsitystä 3D toimii! vaikka elokuva ei ole edes alunperin kuvattu 3D:nä (en käsitä?!) Avaruuden huikeiden maisemien levittäytyessä nenäsi eteen kuin olisit itse astronautin puvussa, on vain niin vau ettei mitään jakoa.

Nähtyäni Gravityn en epäile enää hetkeäkään, etteikö se olisi osallisena tulevassa Oscar-kamppailussa ja vielä useammassa kategoriassa. Sandran ehdokkuus on jo ihan läpihuutojuttu ja tässä hän on kyllä niin täydellisessä vedossa, että se voittokin saattaisi napsahtaa. George Clooney ei välttämättä yllä kamppailuun asti, mutta on tämä häneltäkin karismaattisempaa suoristusta, kuin mitä olen nähnyt. Ohjaus, käsikirjoitus ja musiikki ovat myös kaikki erittäin erittäin kilpailukykyisiä.

Gravity saattaa hyvinkin olla se vuoden paras elokuva. Ja ehdottomasti tämän hetken halvin avaruusmatka


 

18. marraskuuta 2013

Historian havinaa osa 7


Viimeinen kuvakokoelma Historian havinaa-sarjassa kattaa lehtileikkeitä vuodelta 1991 ja joukossa myös yksi vuodelta 1992. 

Dumbo ja Turtlesit

Ja aww Pieni Merenneito

Araknofobia, jossa tyylikäs kuvatus

Ysäriklassikko: Yksin kotona



Nyt on kaikkea: Robin Hood, Saksikäsi Edward ja Uhrilampaat aijaijai

Cry Baby!

Disneyn Oliver ja kumppanit


Bernard ja Bianca Australiassa!


Osa 1. Osa 2. Osa 3. Osa 4. Osa 5. Osa 6

16. marraskuuta 2013

Carrie


Ohjaaja: Kimberly Peirce
Pääosissa: Chloe Grace Moretz, Julianne Moore, Judy Greer, Portia Doubleday, Barry Shabaka Henley, Gabriella Wilde & Ansel Elgort
Kesto: 1h 40min
Ikäraja: 16

Carrie White syntyy päästään pahasti vinkasahtaneelle himouskovaiselle äidilleen, joka ei ole ilmeisesti tajunnut edes olevansa raskaana. Myöhemmin teini-iän kynnyksellä Carrie on koulussa se hyljeksitty outolintu, joka valitaan aina viimeisenä joukkueeseen. Erään liikuntatunnin jälkeen Carrie joutuu kunnon kiusan ja nöyryytyksen uhriksi, eikä äitikään kotona tunnun olevan hänen puolellaan. Tyttörukka huomaa kuitenkin tämän seurauksena telekineettiset voimansa, joita hän alkaa treenaamaan. Osa kiusaajista osoittaa myöhemmin katumusta ja ihan hetkeksi Carrien elämä tuntuukin menevän valoisampaan suuntaan äidistä huolimatta. Koulun tanssiaisissa tulee lopullinen naula arkkuun, kun kiusaajien pääjehu on kehittänyt kamalimman källin mitä kuvitella saattaa. Carriella naksahtaa lopullisesti ja hän päästää yliluonnolliset voimansa valloilleen.



Kauhukuvahan maistuu itselleni aina, joten Carrie oli nähtävä ja kun se vielä sopi samaan maratoniin Dianan kanssa (molemmat samassa salissa), niin mikä jottei. Aikaisemmat leffateatterissa koetut kauhukuvatukset ovat olleet joko sitä ihaninta pelottavinta laatua tai vaan brutaalia silvontaa, niin ajattelin Carrien olevan erilaisempi tapaus, jopa nautittavaa hömppää. Pelottavuus asteikolle en ajatellut sen edes yltävän, joten odotukset jätin siltä osin täysin pois. Tästäkin huolimatta Carrie oli aika sukka elokuva. 

Alkupuoli on vielä jossain määrin lupaava, vaikka välillä vaivaannuttava. Koulumaailmaan sukeltaessa homma jokseenkin toimii, kun osaa asennoitua pilke silmä kulmassa. Parhaina sekunteina teinihömpötyksestä tulee ihan pieniä vivahteita Bling Ring:iin, mutta nämä pääsevät lipumaan harmillisesti samantien kohti taivaanrantaa. Moni asia, Carrieta itseäkin mukaan lukien, tuntuu häiritsevän epäuskottavalta, etenkin "osoitan katumusta"-blondin ja tämän "muka komean ja halutun"- poikaystävän hieno "saamme syntimme anteeksi"- suunnitelma (WUT?). 


Carrien lopulta päästessä vauhtiin kostonkierteeseen, alkuun on fiilis vielä jeejee, mutta sitten siihenkin turtuu ja kyllästyy. Loppuilotulitukset uupuvat kokonaan, joten homman olisi voinut katkaista aiemmin jo ennen sitä vielä puuduttavampaa loppukohtausta, kun Carrie menee kotiin, jonne se blondi seuraa perässä (WUT?). Hautakivi homma ihan ihan lopussa on hauska ja tarpeellisen korni, johon tapaan koko elokuva olisi voitu tehdä alusta alkaen, aavistuksen kieli poskella. 

Chloe Moretz on aiemmin ollut tosi vakuuttava esimerkiksi Hugossa ja erityisesti Ystävät hämärän jälkeen elokuvassa, mutta Carrien roolissa hän ei yllä ihan täyteen potentiaaliinsa, vaikka ihan hyvä onkin. Lisäksi minun on niin vaikea kuvitella Chloen näköistä ja oloista tyttöä millään  muotoa syrjityksi tai kiusatuksi. Kaikista suurimmin elokuvassa loistaa Julianne Moore, joka antaa päinvastoin täyslaidallisen pimahtanutta jeesustelija eukkoa flegmaattisin katsein korkeuksiin ja toisaalta silmän hullun kiiltoa täynnä messuten. Ihan hyvää jälkeä tekee myöskin liikunnanmaikka Judy Greer, vaikka hahmo onkin kirjoitettu ärsyttävän teennäiseksi. Muut koululaiset sivuosissa ovat parhaassa tapauksessa keskinkertaisia.

Carrieta suosittelen vain, jos ei odota oikein mitään ja saa kiksejä telekineettisestä temppuilusta.

Trailerin sijaan, tässä hauska piilokameravideo 

15. marraskuuta 2013

Diana


Ohjaaja: Oliver Hirschbiegel
Perustuu: Kate Snell:n kirjaan Diana: Her Last Love
Pääosissa: Naomi Watts, Naveen Andrews, Cas Anvar, Douglas Hodge, Geraldine James, Charles Edwards & Juliet Stevenson
Kesto: 1h 48min
Ikäraja: 12

Diana elokuva kertoo nimihahmonsa elämästä ennen traagista onnettumuutta Charlesista eroamisen jälkeen. Alkuasetelmassa virallinen ero ei vielä tullut voimaan, mutta kulissien takana Diana ja Charles elivät jo eri poluilla. Elokuva kirjaan pohjaten nostaa pääosaan Dianan romanssin sydänkirurgi Amir Khaniin, joka tässä valossa esitetään prinsessan elämän rakkautena. Amir Khan on persoonana kuitenkin omaa yksityisyyttään vaaliva, joten tämä aiheuttaakin kismaa Dianan suuren julkisuuden tähden. Vielä sen jälkeen, kun ero Charlesiin on virallista, saa Diana paparazzit peräänsä kahta kauheammin, sillä jokainen janoaa tietää mitä kansan prinsessa keksii seuraavaksi. Lopulta yksityisyyden ja julkisuuden raja osoittautuu kynnyskysymykseksi Amirin ja Dianan suhteessa. 


Näitä elämänkertaelokuvia, vaikka usein fiktiivisin maustein, on nyt tuntunut tulevan viimeisten vuosien aikana runsaasti. Ja jos en väärin muista, niin eritoten Kuninkaan puheen (2010) menestyksen jälkeen: Rautarouva, J.Edgar, Hitchcock, The Butler, My week with Marilyn, Lincoln. Edellä listatuista olen kaikki onnistunut näkemään Marilyniä lukuunottamatta ja aina tämäntyyppiset ovat minuun kolahtaneet yhtä (Lincoln) lukuunottamatta. Toisaalta näissä vetoaa juuri se tosielämään edes himpun verran nojaaminen, kun tiedostaa tuon tapaisen ihmisen olleen olemassa ja tehneen esitettyjä asioita elämässään. Toisaalta elokuvan suoma vapaus venyttää totuutta ja dramatisoida on myös se juttu, sillä muutenhan istuisin kotona katsomassa ihan dokumenttia aiheesta. 


Diana elokuva ei suoranaisesti riuhtaise mukaansa, mutta sitä seuraa oikein mieluusti sivusta, jopa niin, että unohdin jossain väleissä mussuttaa popparia, kun oli niin keskittynyt. Rakkaus teema ja siitä juontuvat kipuilut ovat oiva valinta kuljettamaan elokuvaa eteenpäin ja ilman tätä lankaa oltaisiin tosiaan aika hukassa. Diana esitetään tavallisena samaistuttavana naisena, jolla on paljon rakkautta annettavana, mutta kaikesta hänen palvonnastaan huolimatta, ei moni tunnu oikeasti välittävän. Inhimillistä on myös Dianan huonot puolet, joista esille tulee lapsellinen halu aiheuttaa mustasukkaisuutta, lisäksi tietty naiivius ja tunneajatteluun vahvasti taipuminen, mistä on sekä hyötyä että haittaa.

Rautarouvan ja J.Edgarin tapaan paljon lepää hyvän pääosaesittäjän hartioilla. Dianakaan ei olisi niin onnistunut ilman Naomi Watts:ia, jolla on Dianan elkeet hallussa, mutta tekee kuitenkin omanlaistaan jälkeä. Tietenkään neiti Watts ei ole täysiverinen kaksoisolento, nenäproteesista huolimatta, mutta mielestäni maskeerausosasto ansaitsee jälleen hatunnoston.

Diana on katsomisen arvoinen jo aiheensa tähden ja kannattaa se nenäliina ottaa myös taskuun mukaan. En myöskään yllättyisi, jos Naomi Watts olisi jälleen ehdolla Oscareissa.



10. marraskuuta 2013

Thor: The Dark World


Ohjaaja: Alan Taylor
Musiikki: Brian Tyler
Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Tom Hiddleston, Stellan Skargård, Idris Elba, Christopher Eccleston, Kat Dennings, Anthony Hopkins, Ray Stevenson, Zachary Levi, Tadanobu Asano, Jamie Alexander & Rene Russo
Kesto: 1h 55min
Ikäraja: 12

Silmiähivelevä vasarajumala Thor palaa valkokankaalle omassa jatko-osassaan Avengers elokuvan jälkimainingeissa. Juonikas velipuoli Loki on nyt laitettu lukkojen taakse arestiin, jotta muut kolttoset saadaan estettyä. Maankamaralla Jane Foster kärvistelee kaukosuhteen aiheuttamien tunteiden kanssa ja koittaa viimein keskittyä tavalliseen elämään. Ainakin siihen asti kunnes hänen laitteensa alkavat piippaamaan ja uteliaisuus (ja halu löytää Thor) saavat hänet lähtemään vainunsa perään. Jane ei sentään tempaudu suoraan Asgardiin, vaan toisenlaiseen paikkaan, jossa kummallinen pimeä aine iskostuu häneen. Samaa ainetta havittelee yhtä kummallisten pimeiden haltioiden pääjehu Malekith. Nyt viimeistään on Thorin aika palata viettämään aikaa tyttöystävänsä kanssa ja samalla suojella tätä itse aineelta sekä Malekith:lta. Kaiken lisäksi tilanne kärjistyy niin, että Thorin on lopulta pyydettävä täysin epäluotettavan velipuolensa apua ja Lokihan on enemmän kuin rieumuissaan päästessään takaisin leikkikentälle. 


Ensimmäinen Thor elokuva on ollut oma suosikkini näistä Avengers filmatisoinneista ja siihen on vaikuttanut osittain se, että se on ollut ensimmäisiä mitä näin. Myöskin Thor hahmona on edelleen oma suosikkini, eikä asiaa yhtään huononna se, että Lokina on Tom Hiddleston, tyttöystävänä Natalie Portman ja isäukkona Anthony Hopkins. Voi siis sanoa odottaneeni jatko-osaa jonkin verran, vaikka oli Avengers elokuvakin tässä välissä ihan mahti. Omasta puolestani voin kertoa, että Thor: The Dark World ei todellakaan jättänyt kylmäksi.

Pääaines on perus supersankari seikkailua, johon Thor elokuvissa yhdistyy myös fantasian elementtejä (mikä myös osiltaan vaikuttaa omaan mielipiteeseeni varmasti), mutta mukana on myös paljolti huumoria. Monasti vitsi pohjaa myös siihen, että katsojan oletetaan nähneen aikasempia elokuvia sen verran, että nämä hoksaa. Tämänkaltaisissa elokuvissa ei useinkaan pohdita niitä syntyjä syviä, mutta sen sijaan mukaantempaavuus ja tunneaste on viritetty korkeammalle. Henkilökohtaisesti Thor & Jane on niin aww, että en kestä. Vielä kun Portman on niin pikkiriikkinen ja Hemsworth on melkein kaksimetrinen kaveri. Romantiikan kukinnasta huolimatta, yllättävää kyllä eniten tunnelatausta on elokuvan traagisessa kuolemantapauksessa ja eritoten Lokin ja Thorin reaktioissa meinaa roskia mennä silmään. 


Hemsworthin Thor toimii minulle, pitäkää Lokinne, kunhan minä saan Thor:n? Jännä muuten, miten ensimmäisessä elokuvassa Loki vielä vetosikin minuun, mutta heti kun hänestä alkoi kuoriutua pahis kiinnostus lopahti. En vain lämpene pahiksille. Tietenkin Tom:n roolisuoritus on oikein nappiin vedetty, kun on lahjakas näyttelijä kyseessä. Sitten tämän elokuvan toinen pahis, pääpahis, Malekith. Elokuvan aikana työkaveri supisi kyllä, että "se on Christopher Eccleston", jonka kuittasin vain "joojoolla". Sitten joku vähintään puoli tuntia myöhemmin syttyi valo yläkertaan "sanoitko Christopher Eccleston?!" Hyvä luoja taas... kyseessä siis uudemman Doctor Who:n ensimmäinen tohtori. Toinen whaaaaa hetki oli, kun Heimdall otti kypärän pois ja vasta silloin tajusin miehen olevan se, joka oli Pacific Rim:ssä eli Idris Elba.... mutta se kypärä oikeasti hämäsi, kun se pää näyttää jatkuvan ikuisuuteen...

Thor: The Dark World on tuhannen toimivaa supersankariviihdettä mytologisin maustein ja eritoten pakollinen Marvel-faneille. Traileri here




 

 

8. marraskuuta 2013

Historian havinaa osa 6

Toiseksi viimeinen osa kuvakokoelmaa, vuosimalli on 1990.

Tuulen viemää ja Hiidenpata!

Indiana Jones on mielestäni se messevin tässä, mutta jännä tuo Eemelikin, kun siitäkin on tulossa taas uutta elokuvaa

Ghostbusters 2 ja Maa aikojen alussa aww



Gremlins 2, Paluu tulevaisuuteen 3 & Palveluksessanne Miss Daisy

Ja disney:tä, Kaunotar ja kulkuri

Fievel matkalla Amerikkaan!! Ja juu Die Hard 2.....






Osa 1. Osa 2. Osa 3. Osa 4. Osa 5

6. marraskuuta 2013

Hobittipäivitys 14

Edellisestä päivityksestä näkyy olevan aikaa jo kohta vuosi, niin ehkä olisi aika jo toisen osan ensi-illan lähestyessä päivittää hieman aiheesta. Syy tähän hiljaisuuteen on rehellisesti sanoen siinä, että odotukseni aiemman elokuvan kohdalla olivat väkisinkin liian korkealla, eikä se nyt kuitenkaan yltänyt yhtään niin korkealle kuin ajattelin. Pidän kyllä Hobitti elokuvasta, mutta suurin osa sen viehätyksestä johtuu itselleni elämää suuremmasta Taru sormusten herrasta eli kun elokuvalla on vähänkin jotain tekemistä rakkaan aiheen kanssa, se nostaa sen pisteitä. Mutta sellaisenaan, ei Hobitti tosiaan olisi mitenkään niin ihmeellinen tapaus. Noh, kaikesta huolimatta hypetys on kivaa, joten nyt olen taas päässyt kiinni aiheeseen ja alkanut odottaa elokuvaa (tosin huomattavasti realistisemmin odotuksin).

Ensinnäkin viimeisen elokuvan ensi-ilta on siirretty kesäkuulta 2014 saman vuoden joulukuuhun, mikä on ihan jostain sieltä minne ei aurinko paista. Tässä ei ole nyt otettu yhtään huomioon meidän vuodenaikojen vaihtelua, kun kesällä olisi saanut järkättyä kaikkea kivaa uloskin... god dammit.
Trailereita on ehtinyt jo ulostautua kaksikin kipaletta, joista täytyy sanoa, että jälkimmäisestä pidän enemmän, koska siinä on Smaug (BENEDICT) ja se hieno kohtaus, jossa näkyy sormus, joka on hieno koska lotr.



Tän ensimmäisen trailerin kohdalla pohdittiin, että mikä tai kuka hyppää Gandalfin niskaan raunioilla kohdassa 1:26 - 1:27, itse totesin vain kyseessä olevan varmaan joku örkki tms., mutta meidän kääpiö asiantuntija Mira koki oivalluksen ja valaisi kyseessä olevan Thrain kääpiö, Thorinin isäukko, jonka pään on järki jättänyt. Wikipediasta seuraava lainaus: 

"Gandalf the Grey found Thráin while on a mission to Dol Guldur to discover the identity of "The Necromancer", a mysterious Dark Lord who was later revealed to be Sauron. Moments away from death, Thráin gave him the old map. Gandalf promised to deliver it to Thráin's son, but Thráin, who was delirious with pain, had forgotten his name, so Gandalf did not expect to be able to fulfil this promise. Thráin died soon afterwards."




4.11 tuli suoratoistona eri lähteistä (muun muassa IS TV:n kautta) Hobitti tapahtuma, jossa faneja hemmoteltiin lisämatskuilla sekä mahdollisuudella kysyä kysymyksiä elokuvan tekijöiltä. New York:ssa oli paikalla Orlando Bloom & Richard Armitage, Los Angeles:ssa Evangeline Lilly, Lontoossa Luke Evans, LEE PACE & Andy Serkis, Wellingtonissa oli tietenkin itse Ringmaster Peter Jackson ja haastattelijana Jed Brophy. Jed:stä tuli mieleen, että tiesittekö hänen olleen jo sormusten herra elokuvissa sivuosissa? Tsekatkaa aiheesta tämä kuvatus. Itse tapahtuma on jo kokonaisuudessaan päätynyt youtubeen ja sen voi katsoa tästä linkistä.

Tärkeä tieto on myös, että 15. päivä tätä kuuta tulee kauppoihin Hobitti-odottamaton matka extended dvd, jonka ilmestymistä itse olen odottanut, jotta pääsen näkemään elokuvan "oikean version". Kannatti olla hankkimatta pelkästään sitä typistettyä normi dvd:tä, kerrankin. 

Loppuhienoutena TAMK:n mainos, jossa Mira on ollut ohjaajana!!!! Onko vähän siisti??

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...