31. lokakuuta 2014

TV Thursday #41 - Vahvin naishahmo

Tv-torstaille kävi nyt viimeisimmän tiedon mukaan samat kuin Movie Mondaylle eli yleisen hiljaisuuden vuoksi molemmat haasteblogit lopettavat toimintansa. Syyt ovat täysin ymmärrettävät, itsekään en ole niin aktiivisesti haasteita toteuttanut, kuin kyseisten blogien kultakautena. Viimeiseksi jäävä haaste Tv-torstaissa oli kuitenkin jo ajatushautomossa ennen lopetustietoa ja nyt se ainakin on vietävä loppuun edes kiitoksena blogin taipaleesta.

"Sarjoissa on monenlaisia naishahmoja. On vaarallisia viettelijöitä ja pelastajaa odottavia neitoja ja karatetaitoisia agentteja - nyt kysytäänkin vahvan naishahmon perään. Onko suosikkisi valtaistuinpelissä juoniva Cersei tai kenties enemmän fyysistä voimaa käyttävä Sydney Aliaksesta?"

En kykene nostamaan vain yhtä tiettyä jalustalle, kun on niin monia suosikkisarjoja ja sitäkin enemmän vanhvoja naishahmoja. Tosi-tv:n rankkasin taasen kokonaan pois, jotta vaihtoehtoja ei ole sentään miljoonaa. Samalla toki piti ihan miettiä, mikä on mielestäni vahva nainen ja mitä valinnoillani on yhteistä. Eräs yhdistävä piirre on peräänantamattomuus, voiton- tai selviytymisentahto. Monella on myös henkisen puolen lisäksi fyysistä vahvuutta, vaikka tämä toissijaista onkin. Esimerkki tekstissä listattu Cersei päätyi myös joukkoon, mikä kertoi itselleni, että vahvaksi naiseksi luokiteltu hahmo ei välttämättä ole pidetty, edes omasta mielestäni. Yhtäläisyyksiä oli joidenkin osalla myös kehityskaaressa hahmon ollessa vielä alussa suhteellisen heikko ja avuton, mutta josta kehittyy sarjan edetessä yksi kovimpia tekijöitä (Dany, Carol, Lana). Yksi lukeutui joukkoon vasta eilisellä päätöksellä, kun pääsin jatkamaan American Horror Storyä kolmannesta kaudesta.

Elizabeth (White Queen), Cersei (GOT), River Song (Doctor Who), Olivia (Fringe), Fiona (AHS), Lana Banana (AHS), Carol (Walking dead), Dany (GOT), Anne Boleyn (Tudors)

 
Varasijoilla oli lisäksi esimerkiksi Sister Jude (AHS), Michonne (Walking Dead) ja Amy Pond (Doctor Who)

16. lokakuuta 2014

Tracks


Ohjaaja: John Curran
Käsikirjoitus: Marion Nelson, perustuu Robyn Davidsonin omaan teokseen Tracks
Musiikki: Garth Stevenson
Pääosissa: Mia Wasikowska, Adam Driver
Kesto: 1h 52min
Ikäraja: 12

Tracks pohjaa todellisen Robyn Davidsonin kirjaan ja kokemuksiin hänen yhdeksän kuukautta kestäneestä matkastaan jalkaisin Australian armottomalla aavikolla. Matkan lähtöpisteenä on Alice Springs ja määränpäänä Intian valtameri, näiden välillä noin 2700 kilometriä. Matkakumppaneina on uskollinen koira Diggity ja neljä kamelia, joista jälkimmäiset Robyn on omakätisesti kesyttänyt. Harvoja ihmiskontakteja ovat aborginaalit sekä National Geographic-lehden kuvaaja Rick Smolan, joka ikuistaa Robynin matkaa eri etapeilla. Henkilökohtaisten syiden ja erityisesti itsetutkiskelun lisäksi Robynin matkaa inspiroi hänen oman isänsä tutkimusmatkat Afrikan erämaassa. 


Robyn Davidsonin tarina ei ollut itselleni ennestään tuttu, joten en tiennyt etukäteen Tracksin suhteesta todelliseen elämään. Olin lukenut vain pienen synopsiksen sekä pällistellyt Oscareita huutavaa leffan julistetta useampaan kertaan ja jo nämä itsessään riittivät saamaan minut vapaapäivän koittaessa istahtamaan itse salin puolelle. Tositarina pohja, joka selviää viimeistään lopputekstien aikana rullaavissa valokuvissa oikean Robynin matkan varrelta, nostaa osakkeita ennestään. Taustatutkimuksella selviää, että muistelmateos on kirjoitettu jo vuonna 1980 ja elokuvasovituksen toteutuminen on pyörinyt tapetilla aina siitä lähtien, mutta kuitenkaan tätä päivää ennen toteutumatta.

Tracksissä kiehtovaa on keskushenkilö Robyn Davidson, hänen motiivinsa ja klassisen selviytymisen ohella henkilökohtainen kamppailu. Robyn on totaalisen tukahtunut nykyiseen maailmanmenoon sen pinnallisuudessa ja kapeakatseisuudessaan. Lisäksi hän on täynnä muiden ihmisten jatkuvasta läsnäolosta ja tarvitsee aikaa itselleen. Eläinten seura tuntuu kutsuvimmalta, eikä hän huoli matkalleen muuta seuraa ja ahdistuu jo alkuun yli-innokkaasta valokuvaajastakin. Ollessaan kuitenkin pitkään yksin oman päänsä kanssa, nousee pintaan ajatusvirrasta käsittelemätön lapsuudentraumakin. Lähempänä maaliviivaa alkaa myös viimein yksinäisyys painaa päälle ja kaipuu turvalliseen sekä tuttuun. Määränpäässä häämöttävä alati kasvava mediahuomio alkaa tuntua suurelta viholliselta, jota haluaa vain pakoon. 


Mia Wasikowska on onnistunut jo aiemmin saamaan mielenkiintoisia ja arvostelijoiden hyvällä katsomia rooleja (Only Lovers Left Alive, The Double, The Kids Are All right..). Robyn Davidsonin rooliin hän sopii kuin nakutettu ja hallitsee pienieleisenkin kehonkielen, jota rooli vaatii. Eläinten kanssa Mia tuntuu myös olevan kotonaan ja on upeaa nähdä kemioiden kohtaavan valkokankaalla karvaistenkin vastanäyttelijöiden kanssa. Mielenkiintoisen jutun koskien juurikin kamelien kanssa työskentelyä, voi lukea täältä. Tracksissä eräs erittäin positiivinen huomio on myös Robynin erittäin autenttisen näköinen maskeeraus, josta voisi jopa ehdokkuuden edes laittaa seuraavissa pystikisoissa. Huomattavaa on myös, että ihokarvojen kasvu on otettu huomioon, eikä käy "Lostit", jossa kainalotkin pysyvät vahattuina kuukausia kuukausien jälkeenkin.

Traileri puhukoon puolestaan:


13. lokakuuta 2014

Gone Girl


Ohjaaja: David Fincher
Käsikirjoitus: Gillian Flynn, joka on myös kirjailija alkuperäisen kirjan takaa
Musiikki: Trent Reznor & Atticus Ross
Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Neil Patrick Harris, Tyler Perry, Carrie Coon, Kim Dickens & Missi Pyle
Kesto: 2h 29min
Ikäraja: 16 

Nick ja Amy Dunne ovat ulkopuolisen silmin viehättävä lähiöpariskunta, joilla vaikuttaisi olevan elämän tavanomaiset pilarit ihan hyvässä kunnossa. Pariskunnan hääpäivän viidentenä vuosipäivänä Nick palaa kotiin vain huomatakseen Amyn kadonneen jäljettömiin. Kaltoinkohdeltu sohvapöytä ja veriroiske keittiössä saavat paikallisen poliisin rajaamaan koko asunnon tarkempia tutkimuksia varten. Nick ja Amyn vanhemmat haalivat myös median nopeasti avukseen löytääkseen Amyn mahdollisimman nopeasti elossa tai kuolleena. Tarkempi asunnon kaivelu ja naapurien supinat alkavat yhä enemmän osoittaa yhtä syyllistä sormellaan. Pian niin media kuin tapausta seuraavat tavalliset tallaajat ovat yhtä mieltä Nickin syyllisyydestä vaimonsa murhaan, varsinkin kun mies ei vaikuta edes kovin liikuttuneelta koko tapauksesta.


Gone Girlin monimuotoisesta ja alati yllättävästä juonesta ei voi paljastaa enempää, jotta katselukokemus ei kärsi. Tämä on taas niitä elokuvia, joista ei kannatta etukäteen tietää liikaa. Erittäin tuttu ohjaaja David Fincher on kartuttanut meriittiä jo aikaisemmin trilleripainotteisilla elokuvillaan (Seitsemän, Panic Room, Social Network...) ja hänelle on myös tuttua asetelman humpsauttaminen päälaelleen (Fight Club). Gone Girlin kohdalla on molemmista kokemuksen kantimista hyötyä.

Gone Girlissä on paljonkin keskustelua kirvoittavaa aineistoa, joista ihan mehukkaimpia ei voi ottaa parrasvaloon, mutta kaikkia ei silti tarvitse sulkea pois tästäkään jutusta. Yksi kuumottavimpia aiheita on avioliitto, sen muuttuminen vuosien kuluessa ja vaikeuksien kohtaaminen pariskuntana. Millainen kulissi tarvitsee olla ulkopuolisille ja mistä ja ennenkaikkea kenen toimesta nämä määritteet rakentuvat. Pysyykö suhde muuttumattomana vaikka sen muodostaneet ihmiset muuttuisivatkin ? Toinen yhtälailla mielenkiintoinen aspekti elokuvassa on median vaikutus yleiseen mielipiteeseen. Keskusteluohjelman vetäjä leimaa Nickin syylliseksi, vailla mitään todistuspohjaa ja katsojat nyökyttelevät lammaslaumana mukana. 


Ben Affleckin Nick Dunne on elokuvan alkupuoliskon selvä päähenkilö, kunnes katsomiskantimia tosiaan väännellään ja käännellään. Hän pysyy kuitenkin jonkinlaisena katsojan samaistumiskohteena elokuvan ajan, vaikka hän välillä etääntyykin ja työntää luotaan pois. Loppuvaiheessa Nickin sisko auttaa katsojaa reaktiossaan ja samaistuminen siirtyy häneen suhteellisen identtisessä reaktiossa. Ben Affleck on suoristukseen ihan mukiinmenevä, ei mitään ihmeellistä puoleen eikä toiseen. Tärkeämässä roolissa kadonneena vaimona on Rosamund Pike, jolle tämä tulee varmasti avaamaan ovia viimein kohti A-listaa. Rosamund on aiemmin itselleni tuttu vain sivuosista (Ylpeys ja ennakkoluulo, An education, Johnny Englishin jatko-osa) ja hänen potentiaali ei ole päässyt valloilleen kuten Gone girlissä, jossa hän on jopa hyytävän hyvä. 

Gone Girl on ehta trilleri, josta ei yllätyskäänteitä puutu. Kestokaan ei tunnu siltä, mitä se todellisuudessa on, kun elokuva alkaa viedä mukanaan. Erittäin potentiaalinen Oscar-leffa!



5. lokakuuta 2014

TV Thursday #37 - Itkettävin jakso

Muutaman viikon vanha Tv-torstain haaste, joka jäi hautomaan alitajuntaan ja on pakko saada nyt ulos:

"Monissa sarjoissa on jaksoja jotka vievät katsojansa herkkään tilaan ja nenäliinoja saattaa kulua jakson aikana useita - nyt kysytäänkin mikä jakso sai sinut herkistymään. Voit halutsessasi kertoa myös miksi!"

Omalla kohdalla tosi-tv ainakin on yksi suurimpia itkettäjiä, eikä aina pelkästään joku tietty, vaan sieltä sun täältä. Tilanteet, joissa joku saa uuden kodin, löytää oman itsetunnon, selviää koettelemuksesta, voittaa oman itsensä ja pelkonsa, kohtaa läheisensä pitkästä aikaa ovat kaikki sellaisia, joissa herkästi tirahtaa. Ajankohtainen sarja tällä hetkellä on kotimainen Vain elämää, jonka itkunyyhky-aspekti on jo vitsailujenkin aiheena. 

Tavallisissa sarjoissakin näitä hetkiä löytyy. Muistan esimerkiksi Tudorsien sekä Valkoisen kuningattaren kirvoittaneen muutaman pienen tihrun, kun kokee samaistuttavan hahmon kokevan vääryyttä. Yleisesti ottaen kuitenkin molemmat sarjat nojaavat siihen valtapeliin, joissa on samoja elementtejä kuin jo legendaarisessa Game of Thronesissa. GOT:n kohdalla en meinannut äkkiseltään muistaa kovin montaa nimenomaan itkukohtausta, mikä on omalla kohdalla erikoista, sillä usein suosikkisarjani voi mitata itkun määrässä. GOT kuitenkin tarjoaa niin paljon muutakin häkellystä ja hämmennystä, että se ei tarvitse niin paljon nyyhkyä toimiakseen. 


Eräs tasaiseen tahtiin itkettävä ja välillä jopa vähän enemmänki itkettävä sarja on kyllä Doctor Who. Äkkiseltään nousee moniakin hetkiä mieleen, joissa on oltu hyvin herkässä tilassa. Ensimmäinen kova pala oli Doomsday-jakso, jossa jouduin hyvästelemään hahmon, johon olin ehtinyt kiintyä. Tennatin jaksoissa muistan loppupäästä myös tohtorin muuttumisen, josta oli tehty hiton hieno ja tunteisiin uppoava. Viidennestä kaudesta seitsemän puoleen väliin ovat suosikkikauteni muutenkin ja kyllä näissä se on mitattavissa myös itkun määrässä. Kaikki Amy, Rory & River-kuviot, spesiaalijaksoissa tohtorin kohtaamiset oman itsensä kanssa, kohtaamiset vanhojen tuttujen kanssa, se mahtipontinen tunne, kun toivo nousee taas eloon ja ne Van Goghin auringonkukat...

Eniten itkua kirvoittanut sarja ylitse muiden on kuitenkin ehdottomasti Mullan alla, joka on se yhä ja mahdollisesti aina suosikkisarjani koskaan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...