31. heinäkuuta 2016

Kuulumiset

Kesälomani on vielä menossa ja kummasti siinä aina käy jotenkin niin, että ihan ei yllä siihen, mitä kaikkea oli tarkoitus tehdä/saada aikaiseksi. Bloginkin puolella piti muutama erikoisempi postaus tehdä, mutta autuaasti nekin unohtuivat. Leffoja on tullut kyllä siltikin katsottua, että sitähän ei mikään tunnu estävän.

Tv-sarjojen kohdalla laitoin jarrut netflix/hbo katsonnoille jo hieman ennen lomaa, jotta aika tulisi kulutettua muuhunkin (esim maalailu, pelit ja kirjat). Toki edelleen seuraan Outlanderiä Yle areenasta ja Katsomosta Yövahtia (Hiddleston!!!). Ajatukseni oli siis vielä ennen lomaa katsoa mahdollisesti jotain sarjaa uudestaan ja mielessäni oli kaikista vahvimpana Game of Thronesin muutamat ensimmäiset kaudet ainakin, koska niistä on vierähtänyt niin kauan aikaa jo ja voisi olla kauttaaltaan shokeeraavaa kuinka moni ylipäätänsä on hengissä vielä, haha.


Varsinainen lukuinto ei ole vielä täysissä voimissaan, mutta muutamia opuksia olen saanut koluttua, kuten Preciousin ja V niin kuin Verikoston. Tällä hetkellä luettavana on True Grit (Kova kuin kivi) ja muutama sarjakuvakirja. Vedän nyt suosiolla näitä eteenpäin pikkuhiljaa nautiskellen. Peleissä olen puolestaan aktivoitunut aika hurjastikin (vanhaan tahtiin nähden siis) ja tällä hetkellä käsittelyssä on Dragon Age: Origins. En muista onko täällä tullut puheeksi Battle for Middle-earth-pelit, mutta sain sen tokan osankin jo loppuun (ekaa pelasin pitkän kaavan mukaan peräti kahden vuoden ajan....). Strategiapeleihin en kyllä usko koskevani enää, vaikka nuo hyviä olivatkin.

Pelirintamalla on kuitenkin yksi nyt aivan ylitse muiden, enkä jostain syystä usko olevani tässä asiassa ainoa: Pokemon Go. Hyvä ihme, mikä saa ihmisen pyrkimään lenkille jopa kolmesti päivässä, käyttämään joka tilaisuuden kerätä kilometrejä plakkariin. Tästä osiosta olen pelissä eniten innoissani, ei ole mennyt päivää, että ei olisi tullut heitettyä kunnon lenkkiä ja altistumalla happimyrkytykselle. Toisena on se ihmeellinen sosialisoituminen, eilenkin tuli jauhettua pelistä parin mukulan kanssa, jotka lähti vielä seuraksi kävelemään. Oltiin muuten eri joukkuettakin, mutta ketä haittaa, kun samaa kokemusta jaetaan! Tää on niin hieno juttu, kunhan muistetaan ny kattoa mihin kävelee, että nää "marjat mätänee metsiin" (ostin muuten ämpärillisen mustikoita, ne ei ainakaan sinne mätäne) -tyypit ei saa lisää vettä myllyynsä.

Aih niin, että ei mene ihan pokemoniksi, niin esittelyssä uudet leffahankinnat sekä muutosta hyllyjärjestyksessä. Sain pikkuisen tilaa taiottua, kun ne tv-sarjat muuttivat nyt sitten muiden vhs-leffojen paikalle makkariin ja ne muut vhs-leffat taas itse masiinan luokse. Nyt mahtuis taas vähäsen lisää... 

Voi tää niin hyvä sarja! Tosin toinen kausi ei ole vielä yltänyt ensimmäisen tasolle, mutta pakkohan se on silti nähdä miten siinä käy


Neljännen uskalsin ostaa, viidennen hinta tuntui vielä vähän epämiellyttävältä

Tämän hetken Thronesit, 1-4


Hirmuisen isosti tuli tilaa!

Ja tänne ne tv-sarjat muuttivat

Kaikki muut (ei Disney) vhs-kasetit

27. heinäkuuta 2016

Kerro minulle jotain hyvää


Ohjaaja: Thea Sharrock
Käsikirjoitus: Jojo Moyes, jonka kirjaan elokuva pohjaa
Musiikki: Craig Armstrong
Pääosissa: Emilia Clarke, Sam Claflin, Janet McTeer, Charles Dance, Brendan Coyle, Jenna Coleman, Matthew Lewis, Ben Lloyd-Hughes, Vanessa Kirby, Steve Peacock, Samantha Spiro & Joanna Lumley
Kesto: 1h 51min
Ikäraja: S

Louisa "Lou" Clark (Clarke) on 26-vuotias optimistinen, värikäs ja välittävä persoona, jolla ei kuitenkaan ole määrätietoista suuntaa elämässään. Lou jää työttömäksi ja yrittää epätoivon vimmalla etsiä jotain pestiä, jolla tuoda leipää vanhempiensa (myös työttömiä) pöytään. Hän bongaa paikan, jossa haetaan henkilökohtaista avustajaa nuorelle William "Will" Traynorille (Claflin), joka ollessaan elämänsä parhaassa nosteessa joutui lähes koko kehon halvauttamaan onnettomuuteen. Työn luonne osoittautuukin olevan varsinaista avustamista enemmän, sillä Will on vaipunut masennuksen syövereihin, eikä tahdo kiinnostua enää mistään. Lou ottaa missiokseen tämän harvinaisen kyyniseksi menneen miehen elämänhalun löytymisen, mutta tehtävä ei todellakaan ole helppo edes hänen kaltaiselleen päivänpaisteelle.


Kerro minulle jotain hyvää oli nyyhkismaratonini toinen osuus, josta vähän epäilin selviänkö edes, koska edellinen Love is Love oli ollut osaltaan jo niin voimakas ja liikuttava elokuvakokemus. Leffa oli saanut heti leimansa korkeimman tason nenäliinakuvana, pitkälti samanlaisen luokituksen kuin Tähtiin kirjoitettu virhe sai muutamia vuosia sitten. Sellainen, että paatuneinkin tässä vähän saattaa niiskauttaa, jos ei muuten. Sitähän tämä juuri oli, loppuvaiheilla puserretaan kaikki ulos, mutta väitän silti, että vielä koskettavampi oli se maratonin ensimmäinen elokuva. Nenäliinat on kuitenkin aivan pakkovaruste.


Kerro minulle jotain hyvää on ollut pienoinen yleisöryntäyskin, eittämättä onnistuneen mainonnan ja pohjana olevan menestyskirjan vuoksi. Kirjailija Jojo Moyens on myös käsikirjoittanut tämän elokuvaversion ja vaikka kirjaversiota en olekaan lukenut, niin tämä ei tuntunut alkuunkaan liian suoralta kirjakopiolta negatiivisessa mielessä. Hahmoihin pääsee sisälle erittäin soljuvasti ja sisemmätkin ajatukset saadaan välitettyä katsomoon asti. Tiesin varautua romantiikkaan ja musertaviin surullissävytteisiin tunnekuohuihin, mutta se mikä elokuvassa eniten yllätti sen tunnerepertuaarissa, oli sen hauskuus. Ei mitään satunnaisia vitsejä, vaan kauttaultaan raikas ja herskyvä tilannekomiikka.


Huumori kulminoituu varsinkin Loun hahmossa, joka on hieman tapahtumaltis, mutta ei kuitenkaan mikään Bridget Jones-tyyppinen nolojen tilanteiden nainen. Khaleesin tomut jaloistaan täydellisesti karistava Emilia Clarke päästää valloilleen ilmeikkäimmän itsensä ja on niin kertakaikkisen ihastuttava Louna, että hymy on korvissa jo pelkästään hänen tähtensä. Karuin realismi on sahattu toki kaikista hahmoista pois, mutta se ei tee päätähdestäkään liian siirappista tai epäuskottavaa. Tämä on niitä leffoja, joissa on mukana "aivan kaikki". Got-edustajia Clarken lisäksi on Charles Dance ja kieltämättä heidän ensimmäisessä yhteisessä kohtauksessa tässä leffassa on jotain westerosmaista ilmassa. Loun siskona nähdään Doctor Who-sarjan viimeisin matkakumppani Clara (Coleman) ja isäukkona Downton Abbeyn Mr.Bates (Coyle). Willin (joka toki otti osaa Nälkäpeleihin) äitinä on Valkoisen kuningattaren äiti. Loun poikaystävä oli suurin yllätys itselleni, sillä hänelle kasvonsa suo Neville Longbottom eli Matthew Lewis.


Nenäliinakuva Kerro minulle jotain hyvää on yllättäen myös kesän hauskimpia elokuvia. Kauttaaltaan kokemuksena mieltä lämmittävä ja jostain vaikeimmista aiheistaan huolimatta kovin ihana elokuva. En ihmettele suosiota ollenkaan.
 
 

20. heinäkuuta 2016

Love is Love


Ohjaaja: Peter Sollett
Käsikirjoitus: Ron Nyswaner, pohjaa Cynthia Waden dokumenttiin
Musiikki: Hans Zimmer & Johnny Marr
Pääosissa: Julianne Moore, Ellen Page, Michael Shannon, Steve Carell, Luke Grimes, Josh Charles, Mary Birdsong, Kelly Deadmon, Gabriel Luna & Anthony DeSando
Ikäraja: 12
Kesto: 1h 43min

Love is love (alkuperäiseltä nimeltään Freeheld) elokuvan pohjana on Cynthia Waden lyhytdokumentti, jossa esitetään koskettava tarina todellisesta elämästä. Laurel Hester (Julianne Moore) on neljissäkymmenissään touhottava urakeskeinen nainen, joka toimii Ocean Countyn poliisivoimissa arvostettuna työyhteisön jäsenenä. Yksityisen elämänsä hän pitää visusti salassa, sillä jo pelkkä naiseus on ollut ylitettävä este urallisesti ajatellen, saatika sitten jos kollegoille selviäisi hänen pitävän samasta sukupuolesta. Hän tapaa reippaasti itseään nuoremman Stacie Andreen (Ellen Page), jonka kanssa he myöhemmin rekisteröivät parisuhteensa ja muuttavat Hesterin omistamaan taloon. Suurinpiirtein viisi vuotta pariskunnan tapaamisesta vuonna 2005, Hester saa diagnoosin pitkälle levinneestä keuhkosyövästä. Ennuste on todella huono, joten Hester alkaa valmistelemaan tulevia asioita Stacietä ajatellen. Hän yrittää saada leskeneläkkeensä myönnetyksi Stacielle oman kuolemansa jälkeen, jotta tämä voisi edelleen asua heidän yhteisessä kodissaan. Tästä lähtee liikkeelle taistelu tasa-arvon puolesta, sillä kunnanvaltuutetut eivät tahdo antaa asiassa myönnytyksiä, vaikka heillä valtuudet siihen olisi.


Love is loven katsomisesta on jo tovi vierähtänyt, mutta katsoin sen samana päivänä toisen nyyhkyleffan, Kerro minulle jotain hyvää, kanssa (josta uskoakseni rustaan vielä kyllä oman lukunsa). Tämä oli heti aiheensa puolesta sellainen leffa, että aivan pakko nähdä ja pelkkä synopsiskin jo onnistui koskettamaan. Ensi-ilta oli alunperin jo Pride-viikolla eli ihan heinäkuun alussa ja meinasi jo kadota yhden esitysviikon jälkeen, koska oli jostain kummasta siltikin pienen yleisön kuva. Se sai kuitenkin armonaikaa lisäviikolla, joten ehdin vielä katsomaan. Ennakkoon ajattelin jälkimmäisen elokuvan olevan sitten se himpun verran parempi ja jossa nenäliinoja kuluu sitten miljoona. Siinä kävi kuitenkin niin, että Love is love liikutti jopa pikkiriikkisen enemmän kuin Kerro minulle jotain hyvää.

  
Love is lovesta en ollut tajunnut ennakkoon sen oikeustaistelua kattavaa puolta, joka oli itselleni se kovin liikutuksen aiheuttaja, toki yleisen vähemmistöteeman ja syöpäsairauden ohella. Olen huomannut, että vääryksiä vastaan taisto on ehkä se yksi pahimpia tearjerkereitä itselleni elokuvissa, varsinkin tosielämään pohjaavat. Tämä kävi ilmi verrattaessa siihen maratonin toiseen kuvaan Kerro minulle jotain hyvää, joka ei aivan samaa litramäärä saanut itsestäni puristettua, vaikka ei kyllä sekään koskettavuudessaan jätä kylmäksi, ei todellakaan. Molemmille leffoille antaisin tähdissä sen vähintään vahvat neljä, enkä tajua miksi varsinkaan tätä ei olla sankoin joukoin tultu katsomaan. Ajankohta toki on hankala ja pienemmän yleisön elokuvalle varsin epäsuotuisa, mutta vaikka aihe onkin jo "vanhentunut", on tästäkin hyvä ja tärkeä muistuttaa.


Jälleen vakavaa sairautta ilmiinnyttävä Julianne Moore on jälleen myös häikäisevä (tosin voiko vähempääkään odottaa). Ei ole myöskään ensimmäinen kerta Moorelle esittää naista parisuhteessa toisen naisen kanssa (Kids All All Right). Vastaparina lähes yhtä kova Ellen Page, joka näyttelee yhtä kovalla otteella ja uskottavasti Hesterin nuorempaa puoliskoa. Näyttelijöiden keskinäinen kemia ei ole ylitsevuotavaa, mutta molempien taidot ja selvä halu kertoa tätä tarinaa kompensoivat huomattavasti parisuhteen esittämistä. Ikäero tuntuu alkuun hassulta, mutta asiaa kommentoidaan hyvin elokuvassakin ja sen pohja on kuitenkin tosielämän parissa, joten siitä pääsee nopeasti yli ja ympäri. Keskeisessä osassa on Hesterin tärkeintä kollegaa ja poliisikumppania esittävä Michael Shannon, joka on itselleni tutuin Revolutionary Road ja Man of Steel-elokuvista. Steve Carellin osallisuus tässä leffassa tuli minulle täysin yllätyksenä, mutta nen överimpi hahmonsa oli ihan hauska lisä ja toi kontrastia edustaessaan värikkäämpää maailmankuvaa konservatiivisemmassa kaupungissa.

Love is love on suuresti liikuttava elokuva tosielämän pohjalta, joka muistuttaa vähemmistöedustajien kamppailusta heteronormien mukaan laaditussa maailmassa. Vaikka nämä asiat onkin jo saatu ajettua läpi ja nykyään kyseisessä osavaltiossa on mahdollista ihan samaa sukupuolta olevien avioliittokin (vuodesta 2013), on asioissa viepaljon edettävää.
 


 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...