30. lokakuuta 2016

Bridget Jones's Baby


Ohjaaja: Sharon Maguire
Käsikirjoitus: Helen Fielding, Dan Mazer & Emma Thompson
Musiikki: Craig Armstrong
Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Patrick Dempsey, Sally Phillips, James Callis, Shirley Henderson, Sarah Solemani, Jim Broadbent, Gemma Jones, Emma Thompson, Neil Pearson, Celia Imrie & Jessica Hynes
Kesto: 2h 3min
Ikäraja: 7

Ihanan höpsö Bridget Jones (Zellweger) huomaa 43-vuotis syntymäpäivänään olevansa jälleen samassa ikuisen sinkun dilemmassaan. Onneksi sentään paino on kerrankin kohdallaan ja työssään tv-ohjelman tuottajana hän on varsin menestynyt. Ohjelman uutisankkuri Miranda (Solemani) on ystävystynyt Bridgetin kanssa ja tarjoutuu viemään tämän tuulettumaan viikonlopun kunniaksi. Bridget päätyykin festareille ja kaiken juhlinnan tuiskeen päätteeksi vielä yöksi jonkun toisen komistuksen telttaan. Mark Darcyn (Firth) kanssa sukset ehtivät mennä jo aiemmin ristiin, mutta Bridgetin palattua iloittelureissultaan, joutuu hän taas kohtaamaan exänsä, koska he molemmat ovat kummivanhempia yhteisen tutun lapselle. Ristiäisten aikana vanhat tunteet lämpenevät ja illan hämärtyessä Bridget päätyykin yhden illan hairahdukseen Markin kanssa. Myöhemmin Bridget kummastelee painonsa jatkuvaa nousemista ja tekee varmuuden vuoksi raskaustestin, joka näyttääkin plussaa. Aikomus on pitää lapsi, mutta Bridget havahtuu pian siihen tosiasiaan, että hän ei tiedä varmuudella kuka lapsen isä on.


Ensimmäinen Bridget Jones elokuva kuuluu ihan romcomien aateliin eikä sen jatko-osakaan ollut ollenkaan hullumpi. Bridgetin hahmon hupsuimmissa piirteissä oli jotain ihastuttavan inhimillistä ja hänen tohelointinsa aiheutti vähintäänkin huvittuneisuutta. Edellisestäkin elokuvasta on kuitenkin jo vierähtänyt kaksitoista vuotta, joten alkuun oloni oli skeptinen tämän kolmannen elokuvan suhteen. Trailerikaan ei alkuun tehnyt itsessään vaikutusta ja varmaan vasta useamman kymmenen katsomiskerran jälkeen aloin lämmetä sille. Kiinnostus alkoi kunnolla kasvamaan vasta kun aloin kuulla omiin korviini jatkuvia kehuja tästä elokuvasta ja etenkin kun toista puoliskoa alkoi myös kyseinen elokuva kiinnostaa. Sitten taas mentiin ja kyllähän tämä oli hyvä.


Bridget Jones's baby kertoi ihan siitä Bridgetistä, joka on opittu jo aiemmista elokuvista tuntemaan, mutta joka on tietenkin vähän jo vanhempi ja omaa ehkä ihan pikkaisen paremman otteen omaan menoonsa. Aivan yhtä tapahtuma-altis ja mahtavia kommentteja laukova nainen on edelleen kyseessä. Aikaisemmissakin elokuvissa on toistunut erilaiset elämänkriisit, kuten jatkuva ahdistus painosta ja pelko jäämisestä vanhaksi piiaksi. Tässä Bridget on päässyt jo siihen pisteeseen, että on löytänyt urastaan ison sisällön elämäänsä ja rakkauden puolelta ehkä jo hieman kyynistynytkin, mutta elämän kipinä palaa yhä. Ympäristön suunnalta puskee uudenlaisia paineita, kun äiti muistuttelee hedelmällisyydestä ja läheisimmät ystävät perustavat omia perheitään. Elokuvan loppuratkaisua saattaisi nykypäivän valossa pitää kliseisenä ja antavan hyvin kapean kuvan ns. naisen elämästä ja tavoitteista, mutta itse koin, että juuri Bridgetin ollessa kyseessä hänelle kyllä suo viimein ne asiat, joista juuri hän haaveilee. Kuitenkaan kyseisen leidin elämä ei ole ollut aivan suoraan satukirjasta, vaikka uskomattomia tilanteita on sattunutkin.


Pelkäsin suurimman osan parhaista vitseistä tulleen jo trailerissa, mutta niitä onkin niin paljon, että käytännössä tulee melkein ulvottua naurusta elokuvan aikana. En muista milloin olisi näin hurjasti tullut naurettua ihan ääneen elokuvissa ja vielä niin, että todellakin koko sali nauraa. Tosiaan Bridgetin kypsyminen näkyy myös huumorissakin ja niiden kompurointien kohdalla sen sijaan, että Bridget jäisi joka tilanteessa huuli pyöreänä tuijottamaan (tekee sitäkin) saattaakin heittää nasevan ajatuksen tai kommentin aiheesta varsin itsetietoisena omasta tavastaan tuottaa kömmähdyksiä. Kesto on ehkä millin pitkän puoleinen, mutta Bridgetin seurassa sen kyllä kelpaa viettää.


Renée Zellweger, jonka muutama vuosi muuttunut ulkonäkö aiheutti ihan turhaa kohua, on edelleen kuin ilmetty Bridget. Enemmänkin siis kaikessa olemuksessaan, äänessä ja sen sellaisessa ja ulkonäöllinen muutos menisi ihan hyvin hahmon ikääntymisen piikkiin. Hänen näyttelyään on jälleen suuri ilo seurata ja komedialliset sekä draamalliset kyvyt ovat näyttelijättärellä edelleen vahvasti hallussa. Colin Firth on jälleen erittäin Darcymainen, jonka kaltaista hieman jäyhää hahmoa hän tosin aika usein esittää (ja on toki itse The Darcyäkin esittänyt Ylpeys ja ennakkoluulo-minisarjassa). Patrick Dempsey on ihan kohtuullinen ja varsin unelmainen lähes täydellisen miehen roolissaan, mutta jää kyllä vanhojen tekijöiden varjoon. Emma Thompson pääsee yllättämään omaa huumoriaan viljelevänä lääkärinä, joka meinaa varastaa kohtaukset kommenteillaan. 

Bridget Jones's Baby on tappohauska romanttinen komedia, joka veistetty suoraan samasta puusta kuin etenkin se ihka ensimmäinen Bridget Jones-elokuva. 

(Soundtrackin valikoimasta tykkään pitkälti myös!)

25. lokakuuta 2016

Nainen junassa


Ohjaaja: Tate Taylor
Käsikirjoitus: Erin Cressida Wilson, pohjaa Paula Hawkinsin kirjaan
Musiikki: Danny Elfman
Pääosissa: Emily Blunt, Rebecca Ferguson, Haley Bennett, Justin Theroux, Luke Evans, Édgar Ramírez, Allison Janney, Lisa Kudrow & Laura Prepon
Kesto: 1h 52min
Ikäraja: 16 

Nainen junassa kertoo itse asiassa useamman naisen tarinan, joiden elämät kulkeutuvat yksiin varsin synkissä merkeissä. Pääosassa on alkoholisoitunut Rachel (Blunt), joka matkaa joka päivä junalla saman matkan ja tarkkailee omakotitaloidyllin elämää vakiopaikaltaan käsin. Hän on erityisen viehtynyt eräästä pariskunnasta, jotka vaikuttavat täydellisen rakastuneilta toisiinsa ja kehittää mielessään tarinaa näiden elämästä. Tämän pariskunnan naisosapuoli on levottomalla sielulla siunattu Megan (Bennett), joka eräänä päivänä katoaa jäljettömiin. Rachel uskoo nähneensä Meganin jonkun vieraan miehen seurassa tämän katoamisiltana.


Juonesta ei voi paljoa enempää paljastaa, sillä tarinan on parempi antaa kuoriutua kaikessa rauhassa sitä katsoessa. Kyseessä on kuitenkin aivan puhdas trilleri, jonka yksikään hahmo ei ole sisäisesti mikään kaunein tapaus. Pohjana on Paula Hawkinsin samanniminen menestyskirja, jota en valitettavasti ole lukenut, joten en tiedä, miten hyvin elokuvaversio vertautuu kirjaversioonsa. Pelkästään elokuvallisen annin pohjalta jo pelkkä traileri nostatti jo mielenkiinnon ja monta kysymysmerkkiä. Itse elokuva oli ehkä himpun verran laveasti rakennettu, mutta piti silti mielenkiinnon yllä ihan loppuun asti. 


Nainen junassa elokuvasta tulee väkisinkin mielleyhtymä parin vuoden takaiseen erittäin onnistuneeseen trilleriin, Gone girliin. Lajityyppi onkin sama, mutta tämä ei annostele shokkireaktiota aivan niin suurella volyymillä, eikä ole aivan niin hyytävä. Elokuva toimii kuitenkin omalla tavallaan ja vaikka suuriin tunnereaktioihin ei päästäkään, on jatkuvasti läsnä sellainen pienen pieni inha pohjavire. Joskus liian epämiellyttävät hahmot vaikuttavat liikaa omaan elokuvakokemukseeni, mutta tässä ne ovat juuri siinä rajalla ja uteliaisuus tarinaa kohtaan ylittää hahmot kauttaaltaan.


Emily Blunt olisi ansainnut Oscar-ehdokkuuden jo Sicariosta, joten ei ole ihmekään, että hän tekee jälleen hyvää jälkeä. Tämä ei ehkä kuitenkaan yllä kahinoihin asti, mutta vain siksi, että uskon joukkoon mahtuvan vielä suurempia suorituksia. Rebecca Fergusonin en muistanut ensin olevan tässä, koska hahmoa ei ole trailerissa alleviivattu, mutta kuka hän onkaan, niin hyvää työtä sieltäkin suunnalta. Haley Bennett (joka on minunkin mielestäni vähän Lawrencen näköinen, voisi olla serkku tms.) tuntuu olevan nyt joka paikassa, koska esiintyi myös The Magnificent Seven-länkkärissä ja vuosi sitten hieman erilaisemmassa, pelihenkisessä elokuvassa Hardcore. Mieshahmot jäävät aika taustalle, sillä kertomus on nimenomaan naisten näkökulmista kerrottu.

Nainen junassa on hieman arkisemmin maustettu trilleri, mutta osaa silti yllättää ja pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun.


 

21. lokakuuta 2016

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille


Ohjaaja: Tim Burton
Käsikirjoitus: Jane Goldman, pohjaa Ransom Riggsin samannimiseen kirjaan
Musiikki: Mike Higham & Matthew Margeson
Pääosissa: Eva Green, Asa Butterfield, Terence Stamp, Judi Dench, Samuel L. Jackson, Allison Janney, Rupert Everett, Chris O'Dowd, Kim Dickens, Ella Purnell, Finlay McMillan, Lauren McCrostie, Cameron King, Pixie Davies, Georgia Pemberton, Milo Parker, Raffiella Chapman, Hayden Keeler-Stone, Joseph & Thomas Odwell
Kesto: 2h 8min
Ikäraja: 12

Jake (Butterfield) on teini-ikäinen poika, joka asustaa vanhempiensa kanssa Floridassa ja on jäänyt hieman ulkopuolelle ikäryhmänsä sosiaalisista piireistä. Jake on läheinen isoisänsä (Stamp) kanssa, joka on jo pojan lapsuudesta asti täyttänyt tämän päätä mitä ihmeellisemmillä tarinoilla menneisyydestään. Nämä kertomukset liittyvät kaikki mystisen neiti Peregrinen hallinnoimaan lastenkotiin, jonka asukit ovat kaikki jollain tapaa erikoisia. Hän puhuu myös hirviöistä, joita vastaan taisteli näihin aikoihin. Jaken vanhemmat ovat selittäneet pojalleen vaarin kertomusten olevan pitkälti vahvasti väriteltyä todellisuutta tai suoraa mielikuvistusta ja esimerkiksi nämä hirviöt kuvastavat vain sodassa koettuja kauhuja. Kun isoisä menehtyy äkillisesti Jaken todistaessa tapahtumaan liittyviä outouksia omin silmin, herättää se pienen uskon kummallisuuksiin. Vanhemmat taas vievät poikansa tapaamaan terapeuttia, joka monen käynnin jälkeen toteaakin, että Jakelle tekisi hyvää matkustaa Walesiin, juuri niihin tapahtumapaikkoihin ja lastenkodille, josta hänen vaarinsa aina puhui. Matka avartaa Jaken maailmaa paljon enemmän, kuin hän osasi koskaan odottaa.


Tämä alkaa olla jo huvittavaa itseni toistoa, kun muistan juuri edellisen Liisa ihmemaassa-jatko-osan kanssa kerranneeni, miten alan olla jo jopa tympääntynyt näihin "burtonmaisiin" elokuviin. Liisa-jatkiksessahan Burton ei enää ohjannut, vaan oli tuotantopuolella, mutta tässä Peregrinessä hän on jälleen ohjaajan puikoissa. Huvittavaa on siis se, että sitä edellistäkin lähdin katsomaan vain puolison seuraksi ja itseänihän ei niin kiinnosta ja kappas vaan, sehän olikin sitten ihan kelpo. No arvaatka kävikö tämän kanssa ihan samalla tavalla? Tai jopa vähän eri tavalla, sillä vallan viehätyin tästä elokuvasta. Alan uskoa, että en ole tosiaankaan kyllästynyt burtonmaisuuksiin, kun kerta kerran jälkeen ne todistavat ennakkoasenteeni vääräksi. Jos seuraavan menisi sitten ihan suosiolla katsomaan ilman mitään ininää...

Burton-elokuvien varsinaiselle faneille Neiti Peregrine on varmasti ihan taattua tavaraa, vaikka ei nyt kirkkain tähti liudassa olisikaan. Täytyy kyllä sanoa näin kirjaa alkuunkaan tuntematta, että traileri johti itseäni täysin harhaan ja ehkä se oli osasyy nuivaan ennakkoasenteeseen. En tajunnut ollenkaan, että tässä on niinkin vahvasti ns. oikea maailma ja muutakin kuin vain Peregrinen satumainen puutarha ja joku monsu. Tykkäsin varsinkin elokuvan alkupuoliskosta, josta tuli kaikessa hyvässä camp-hengessä mieleen juuri joku Big Eyes-maailma tms., hieman jopa sarja Stranger things. Kaiken tämän normaalimman Floridan ja harmaan Walesin jälkeen värikylläinen ja mielikuvituksekas osuus on paljon helpompi ottaa vastaan (ja jopa vähän ihastua siihen maagisuuteen!). Tätä katsoessa on kyllä hyvä olla sisäisesti hieman lapsenmielinen, jotta viehättävyys on taattu. 


Suhtautumiseni Burtonin synkkiin elementteihin on ollut myös vähän kahtiajakoinen, sillä osassa vallan jumaloin niitä (Sleepy Hollow, Sweeney Todd), mutta joskus osa menee liian oudoksi minulle, varmaankin silloin jos mitään muuta tarttumapintaa ei ole tarjolla. Tässä yllättäen pidinkin synkemmistä puolista ja melkein olisi voinut olla vielä vähän raadollisempaakin. Tosin olin vähän voi ei-asenteella liikenteessä sen ensimmäisen stop-motion kohdan suhteen (enempää spoilaamatta), mutta kun sen tarkoitus viimein myöhemmin selviää, niin olen sinut asian kanssa. Ikärajaan suosittelen kyllä suhtautumaan tosissaan, vaikka aikuiselle onkin vähän lällyä. Elokuvan musta huumori pääsi myös yllättämään ja varsinkin loppukohtauksissa on sellaista sopivan absurdia ja överiä menoa, että pisti kyllä naurattamaan. Tietokonetehosteet oli kyllä taasen kamalan epäluonnollisia, mutta onneksi paljon asioita on oikeasti lavastettu. Muutoin visualisuus, joka onkin ohjaajan varma valtti, toimii tässäkin.


Asa Butterfield on ihan kelpo, mutta hieman mietin, miksi hän saa näin "hyviä rooleja", koska vaikuttaa esittävän samaa hahmoa elokuvasta toiseen. Eva Green taas tarjoaa vahvan suorituksen ja puskee stailauksen läpi vielä oman henkäyksensä Peregrinen voimakkaaseen ja säntilliseen hahmoon. Samuel L. Jackson (jolta ei luojan kiitos ole näytetty parhaita paloja jo trailerissa) pääsee pitämään kunnolla hauskaa oman pahis-hahmonsa kanssa. Judi Dench (en tiennyt, että on edes mukana) menee ihan haaskuuseen, joten en ymmärrä, miksi rooliin on otettu noin suuri kyky. Lapsissa on kosolti uusia naamoja, joista moni vaikuttaa lupaavalta ja myös hyvällä tavalla erikoiselta jo omana itsenään. 

Burtonin uusin elokuva Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille onkin yllättävän viehättävä, ajoittain synkkä ja jopa ällöttävä, mutta juurikin yhtä eriskummallinen kuin hahmonsa. Lopussa ihanan Florence and the Machinen kappale "Wish That You Were Here".


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...