Stanley Kubrick Blogahton osa2

Edellisessä osassa kävin läpi Hohdon ja Full Metal Jacket:n, joista kumpikaan ei liioin onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Kubrickin tuotannosta, joista itselläni vain osa on nähtynä, löytyy kuitenkin parikin tapausta, joista puolestaan olen pitänyt.


Kellopeliappelsiini

 Kellopeliappelsiini kertoo Alex DeLargesta ja hänen rellestävästä jengistään, jotka sumuilematta pitävät hauskaa muun muassa ryöstämällä, pahoinpitelemällä ja raiskaamalla. Taustalla pauhaa Alex:n jumaloima Beethoven. Rikoskumppanit kuitenkin kääntyvät isäntäänsä vastaan ja Alex passitetaan linnaan 14 vuodeksi. Hän joutuu koekaniiniksi uuteen kokeeseen, jossa ehdollistetaan vastenmielinen reaktio väkivaltaan ja seksiin, jotta rikollisesta mielestä saadaan muokattua jälleen kelpo kansalainen.

Kellopeliappelsiini on varmaankin ensimmäisiä Kubrickin elokuvia, joita olen nähnyt ja sen näkemiseen aikaan en ole varmastikaan edes tiennyt kuka on Stanley Kubrick. Elokuva on kuitenkin syöpynyt mieleeni ja kaiken järjen mukaan siinä ei ole mitään, mistä tavallisesti pitäisin, mutta jostain syystä tästä elokuvasta minä pidän. Ehkä olen onnistunut poimimaan sen väkivaltaa kritisoivan luonteen kaiken päinvastaisen kuvaston alta ja olen lapsekkaasti ollut hyvilläni kun Alex saa ansionsa mukaan. Loppuvaiheilla asetelmia käännellään vielä päälaelleen ja hahmoa kohtaan alkaa jopa tuntea sympatiaa kaikesta hänen mielipuolisuudestaan huolimatta.


2001: Avaruuseikkailu

Upea ja mahtipontinen, mutta täysin vailla kiveen hakattua järjellistä selitystä vailla oleva, Kubrickin Avaruusseikkailu kertoo yhteen sanaan tiivistettynä ihmiskunnasta. Elokuva on jaoteltu neljään osaan, joista löytyy selkeitä ja ei ollenkaan selkeitä yhtymäkohtia. Ensimmäinen osuus on Ihmiskunnan synty ja se kertoo juuri siitä seuraten ihmisapinoiden elämää ja ensimmäistä läpimurtoa samoin kuin ensimmäistä vallananastusta. Merkittävä ihmettelyn kohde on myös mystinen musta monoliitti. 

Toisessa osuudessa (TMA-1) seurataan jo varsin kehittynyttä ihmistä, joiden yhteiskunnassa avaruusmatkat ovat jo ihan normaali asia. Joukko tutkijoita laskeutuu Kuun kraateriin ihmettelemään TMA-1:stä ensimmäisen osuuden apinoiden tapaan. Kyseinen esine onkin samanlainen mystinen musta monoliitti, joka lähettää singnaalin Jupiteriin.

Kolmannessa osassa ja voisi sano pääosassa ollaan tyylikkäästi viimeisen päälle matkaamassa kohti Jupiteria viisihenkisen miehistön ja älykkään tietokone HAL:n voimin. Merkittävässä osassa oleva tietokone HAL on ihmisen älyn taidonnäyte, sillä kone kontrolloi melkein kaikkea. Asiat kärjistyvätkin siihen suuntaan, että kone alkaa tehdä omia päätöksiään ja näin ihminen ei olekaan enää tilanteen herra.

Elokuvan vaikeselkoisin osuus eli Jupiter and Beyond the Infinite kertoo miehistön viimeisen jäsenen saapumisesta "Jupiteriin" ja ajan taakse ja kaikkeuteen ja ties mihin. Osuus ei anna suurempia selityksiä, vaan seuraa surrealistista ilotulitusta kaikissa väreissä. 

2001: Avaruuseikkailun katsoin juurikin tänä vuonna ensimmäistä kertaa ja se kohosi oitis suosikki Kubrick:ksi. Tiesin etukäteen ensimmäinen osuuden olevan puuduttava ja viimeisen osuuden mahdoton tajuta. Nämä seikat hyväksymällä elokuva oli todella todella upea kokemus. Tietenkin viimeinen osuus jää pyörimään ja pakostikin se herättää vain kysymyksiä kysymyksien perään etenkin kun tekijöilläkään (kirjailijaa myöten) ei ole suoraa vastausta asiaan. Yksiä parhaimpia tulkintoja aiheesta on esimerkiksi tässä keskustelussa. 


Kubrickista itselleni on hänen elokuviensa kautta välittynyt vähintään omalaatuinen mies, joka ei tosiaan mene valtavirran mukana. Kubrick tekee rohkeita valintoja, tuoden vahvasti erilaisia teemoja esiin selkeästi tai vähemmän selkeästi, mutta miehelle on tuntunut olevan yksi ja sama mitä kukaan muu hänestä ja hänen elokuvistaan ajattelee. Kubrick on ilmiselvä taiteilija, jolla on ollut palava halu luoda.


P.S. Tietääkö kukaan Kubrickin lempiväriä? Voisin vaikka vannoa, että hän on ollut tavattoman viehtynyt punaisesta

Stanley Kubrick Blogathon osa1

Tänään alkaa neljän päivän mittainen Stanley Kubrick Blogathon, jonka on ideoinut ja järjestänyt Damn good coffee blogin Eugen G. Kyseisessä blogissa voi osallistua Kubrickin leffojen arvontaan nimeämällä juurikin Kubrickin leffoista se parhain ja mieleenpainuvin. Varsinaiseen Blogathon juoksuun osallistutaan aiheesta bloggaamalla ja tässäkin on luvassa erillinen palkinto osallistujien kesken arvottavaksi.  

” Kirjoitan neljä päivää aiheesta, kattaen kaikki Kubrickin elokuvat ja muuta aiheeseen liittyvää. Toivoisin muidenkin elokuvabloggarien olevan hengessä mukana, kirjoittamalla omia kokemuksia ja näkemyksiä ohjaajasta ja elokuvista. Muutama on toistaiseksi lupautunutkin. Kiinnostuneet blogittomatkin saavat lähestyä sähköpostitse, kyllä täällä palstatilaa löytyy.” (Eugen G)

Oma suhtautumiseni arvoisaan herra Kubrickiin on kaksijakoinen, koska olen vasta rehellisesti sanottuna parin vuoden sisään alkanut arvostaa hänen tekeleitään. Osaltaan se selittyy vain sillä, että en ollut kovin montaa Kubrickin leffaa edes nähnyt, enkä sinänsä omannut edes käsitystä siitä millaisia on ”Stanley Kubrickin elokuvat”. En kyllä vieläkään ole nähnyt kuin murto-osan hänen elokuvistaa, vaikka eihän niitä edes kovin suurta liutaa ole. Korjattavaa kuitenkin on. 

Kubrickin elokuvissa melkein järjestään näiden nähtyjen kohdalla on tullut karkea jako: pidän tai en pidä. Välillä on uponnut, välillä ei alkuunkaan. Tässä postauksessa aiheena on ne parit ei kolahtaneet pienine juonikuvauksineen ja perusteluineen.

Full Metal Jacket

 Full Metal Jacket:n ensimmäisessä osiossa keskitytään seuraamaan yhdysvaltalaisten merijalkaväen sotilaiden karua koulutusta Vietnamin sotaan. Varsinaista päähenkilöä ei ole, mutta eniten huomiota vie jo monen parodioinninkin kohteeksi joutunut erittäin kovaotteinen simputuksen maailmanmestari vääpeli Hartman ja hänen silmätikkunsa isokokoinen kömpelys ”Pyle”. Toisessa osassa koulutuksesta tuttuja naamoja on viimein sotimassa Vietnamissa. Tapahtumilla ei sinänsä ole merkitystä, vaan tarkastelussa on ihmisen typeryys ja julmuus jo omaa lajiaan kohtaan, mikä on koko elokuvan varsinainen sanoma.
 

Tämän elokuvan katsoin oikeastaan vain siksi, että se on näitä yleissivistyksen leffoja ja taitaapi olla myös 1001 elokuvaa – opuksessakin, jos en ihan väärin muista. Sanoma elokuvassa on vahva ja se tuodaan selkeästi esille, mutta itse en kyllä löytänyt siitä sanoman takaa mitään muuta. Haluan kuitenkin yleensä elokuvissa kokea jotain, enkä vain seurata sivussa ja tässä tapauksessa elokuva on sen verran karu, että jokaisen hahmon saappaat ovat todella luotaantyöntävät. Ainoastaan irroittamalla itsensä osittain elokuvan seuraamisesta pystyin nauttimaan jonkin verran R. Lee Ermeyn ikonisesta roolisuorituksesta.  

Hohto

Vielä suurempaa elokuvaklassikon mainetta nauttiva Hohto kertoo kolmihenkisestä perheestä, jonka kirjailija isä Jack Torrance (Jack Nicholson) saa pestin erään syrjäisän hotellin talvihoitajana. Jack saa jo etukäteen varoituksia ”mökkihöperyydestä”, joka otti aikaisemman hotellin hoitajan valtaansa saaden tämän surmaamaan perheensä. Kaikista huhuista huolimatta koko perhe kamppaa kimpsut ja kampsut ja muuttaa hotelliin. Jack yrittää keskittyä kirjoitusprojektiinsa ja pyytää kirjoitusrauhaa perheeltään yhä enemmän omiin oloihinsa vetäytyen. Lumimyrskyn otollisesti saarrettua hotellin alkaa Jackin järki ja mieli lipsua pahemmalle puolelle.

Hohdosta tiedän monen pitävän ja ennen katsomistani kaikui korvissani kommentit ”se on niin pelottava, se on tosi pelottava”. Odotukseni olivat siis aika korkealla, kun sain leffan käsiini ja pääsin sen ensimmäistä kertaa näkemään.  Elokuva ei kyllä sitten vastannut odotuksiini oikein millään muotoa: se ei ollut millään muotoa pelottava, ei edes ahdistava, pelkästään paikoitellen outo ja ylinäytelty. Paljon on korostettu sen psykologisen kauhun puolia, mutta ilmeisesti eläytymissensorini olivat ruosteessa, kun en tuntenut mitään sellaistakaan. Lisäksi Jack:n ja hänen vaimonsa välillä ei aisti edes olevan mitään välittämistä alun alkaenkaan ja muutoinkin vaimo on ärsyttävän lattea luppahuuli, joten halu listiä tuo armas käy jopa ihan järkeen, mikä on huolestuttavaa. 

Hyvää Hohdon katsomisessa on se, että nyt ymmärtää kaikki viittaukset kyseiseen elokuvaan ja voi nauraa muiden mukana. Esimerkiksi Simpsonien ”Hohto” jakso on aivan mainio ja Thirty Seconds to Marsin ”The kill” musavideo avautuu ihan eri tavalla.

 

Toisessa osassa jaellaan sitten Kubrickille ruusuja!