Suicide Squad

Ohjaaja: David Ayer
Käsikirjoitus: David Ayer
Musiikki: Steven Price
Pääosissa: Will Smith, Margot Robbie, Joel Kinnaman, Viola Davis, Jai Courtney, Jared Leto, Jay Hernandez, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Cara Delevingne, Karen Fukuhara, Adam Beach, Ike Barinholtz, Scott Eastwood & Ben Affleck
Kesto: 2h 3min
Ikäraja: 12

Suicide Squad kertoo toinen toistaan pahamaineisimpien kaistapäiden joukosta, joka pakotetaan taistelemaan yhteisen hyvän tähden. Nämä löydöt lusivat tällä hetkellä telkien takana tiukan valvonnan alla kukin omaa kakkuaan suorittaen. Joukossa on muun muassa "Deadshot" (Smith) mies, joka ei koskaan ammu ohi, rikollisnero Jokerin umpihullu tyttöystävä Harley Quinn (Robbie), Alligaattoria muistuttava "Killer Croc" (Akinnuoye-Agbaje) sekä hemmo "El Diablo", joka pystyy sytyttämään tulen tyhjästä (Hernandez). Tämän renttuporukan värväyksen takana on häikäilemätön Amanda Waller (Davis), joka haluaa taata järjestölleen ARGUS:lle aseen tulevia yli-ihmisiä vastaan, jotka eivät omaa yhtä suurta moraalia kuin vaikka Teräsmiehellä oli. Pian tulee vastaan tilanne, jossa Amandan kokoelmalle on käyttöä ja jengi päästetään valloilleen. 

Suicide Squad on siis jatkoa Batman v Superman-kammokkeelle sekä tavallaan sitä kautta myös Man of Steelille. Ne muodostavat DC Comicsin tuotoksiin pohjaavan yritelmän luoda samanlainen elokuvajatkumo ja universumi, kuin Marvel Studios on menestyksekkäästi tehnyt. Toistaiseksi tässä on menty aivan metsään, varsinkin sen Batmanin ja Teriksen "yhteenoton" kanssa, joka nyt oli elokuvallisesti niin naurettavaa huttua, että se oli jopa paikoin ihan viihdyttävää kaiken tuskallisen kiemurtelun välissä. Oma oletukseni oli Suicide Squadista ensimmäistä kertaa kuulleessani, että jos se on yhtään sukua aiemmalle, niin eipähän ole hääppöinen. Varsin raflaavan trailerinkaan jälkeen en odottanut kummoisia, vaikka näyttelijävalinnat kieltämättä vaikuttivat olevan paikallaan. Ensi-illan koputellessa ovelle sai leffa aikamoisen kriitikkojyräyksenkin, joten tiesin varustautua elokuvaan hieman samalla mentaliteetilla kuin Battis v Terikseen. Elokuvasta yllätyinkin sitten positiivisesti, sillä ei ollut ollenkaan niin karmea kuin olisin odottanut tai mitä arvostelut olivat antaneet ymmärtää.

Suicide Squad ei ole mikään maata mullistava teos, mutta ei se nyt ole mitään verrattuna siihen edelliseen Snyderointiin. Tästä uupui se totaalinen katsojan aliarvoimisen tuntu, joka vallitsi edeltäjässä. Juoni on siis kyllä todella yksinkertainen ja epäloogisilta kohdilta ei myöskään vältytä, eikä tämä tarjoa mitään freesiä Deadpool-luokkaista kokemusta, vaikka antisankareita onkin tarjolla. Siltikin koin viihtyväni Suiciden parissa oikein mainiosti, kun en ollut kasannut läjää odotuksia sitä kohtaan. Yllätyin vallan miten paljon hahmoista edes kerrotaan (jälleen odotin enemmänkin pahvinukkeja) tai miten iso osa Lumoojattarella on tässä tarinassa. Koen taas tarpeellisena huomauttaa, että mitään Marvel Studios tason hahmokehitystä ei kannata odottaa, vaan siihen verrattuna nämä ovat sellaisia pieniä kivoja hahmokokonaisuuksia, mutta tykkäilin silti. Mainosmateriaali saattaa tosin huiputtaa katsojaa, sillä Jared Leton nimi esiintyy niin hirmuisen usein ja ensimmäisten joukossa. Jokeri on todellakin aivan sivuosassa ja vain statisti-tyyppinen hahmo. Minä koin tämän varsin riittävänä, koska kyseessä ei ole Jokeri-elokuva, vaan Harley Quinn on tässä nyt se keskeinen tekijä. Musiikkivalinnoista huomasin myös pitäväni, vaikka kattaus kokonaisuutena onkin varmasti monen korvaan liian sitätätätuota, mutta voi mahti varsinkin kun se Eminem alkoi pauhaa (jotenkin artistin entinen imago sopii niin yhteen tän hullun jengin kanssa).

Leffassa on paljolti jengiä, mutta vähintään fyysisillä eroavaisuuksilla pystyy erottelemaan joka jannun ja on monen luonteeseekin saatu vähän värieroa. Kuten todettua Harley Quinn esiintyy vähän isommin ja todella tykästyin Margot Robbien tulkitsemaan ailahtelevaan ja viehättävän lapsenmieliseen hulluttareen, joka on vaan niin tosi lääpällään Jokeriin. Koko kuvio ja dynamiikka Jokerin kanssa oli ihan parasta antia, juuri sen kaikessa korniudessaan. Melkein olisi voitu mennä kornimpaankin suuntaan ja antaa sen Jokerin tupsahtaa jostain vielä kerran jeesimään kultamuruaan. Deadshot oli myös varsin ok hahmo, vaikka etukäteen ajattelin kyseisen tyypin olevan aivan umpitylsä. Aiemmin puhuttu kornius meinaa tosin kyseisen hahmon kohtauksissa mennä himpun verran ylitse, mutta onneksi mieletöntä melodraamaa ei ole mahdutettu mukaan elokuvaan. Positiivisesti yllätyin, että Killer Croc:lla on edes vuorosanoja, Bumerangi oikeasti jopa ihan hauska jannu, Katanalla omat kuvionsa meneillään ja että El Diablosta annetaan niin paljon enemmän kuin odotti. Olisi voinut olla niin paljon köyhemminkin. Viola Davisin haluan myös nostaa jalustalle, sillä huomaa kyllä kuka on yltänyt Oscar-ehdokkaaksi taidoillaan ja karismallaan. Amanda Waller on niin järkkymätön ja toimintavalmis. Toivon vaan, että Viola pääsee myös pian häikäsemään jossain kunnon draamassa. 

Suicide Squad on ihan kelvollinen ja simppeli kuva joukosta antisankareita. On todellakin monta astetta parempi Batman v Superman-hölmöilyyn verrattuna, vaikka ei yllä tietenkään Marvel-tekeleiden tasolle. Viihdyin.

Paper Towns

Ohjaaja: Jake Schreier
Käsikirjoitus: Scott Neustadter & Michael H. Weber, perustuu John Greenin samannimiseen kirjaan
Musiikki: John Debney & Son Lux
Pääosissa: Nat Wolff, Cara Delevinge, Austin Abrams, Justice Smith, Halston Sage, Jaz Sinclair, Griffin Freeman, Caitlin Carver, Cara Buono, Meg Crosbie & Ansel Elgort
Kesto: 1h 48min
Ikäraja: 7

Paper Towns elokuvan pääosassa on viimeistä lukiovuottaan suorittava Quentin Jacobsen (Wolff). Vähintään yhtä isossa osassa on Quentinin päiväuni Margo (Delevinge), joka asuu viereisessä talossa ja jonka kanssa Q tapasi temmeltää heidän ollessa vielä penskoja. Sittemmin Margon saavuttaessa suositun statuksen koulumaailmassa, on eri kategoriaan kuuluvasta Q:sta tullut tälle näkymätön. Kuvio muuttuu yllättäen Margon pelmahtaessa eräänä yönä Q:n ikkunasta pyytäen apua omalle luovalle kostoretkelleen. Kaksikko löytää taas yhteyden (ainakin Q:n puolelta), mutta edellisen yön taika on seuraavana päivänä täysin rauennut, kun Margoa ei löydy enää mistään. Margon vanhemmat viis veisaavat tilanteesta, sillä tämä ei ole neidin ensimmäinen karkureissu, mutta Quentin sen sijaan kokee edelleen tarpeen löytää Margon. Pian hän huomaa, että mysteerityttö on jättänyt jälkeensä vihjeitä olinpaikastaan.

Paper Townsin pohjalla on John Greenin kirja, jonka suomennos kantaa nimeä "Arvoitus nimeltä Margo". Kyseessä on samainen kirjailija, jonka kynästä syntyi myös menestynyt ja kaikkia suuresti itkettänyt Tähtiin kirjoitettu virhe, josta tehtiin viime vuonna yhtä itkettävä elokuvaversio. Paper Townsin kohdalla ei kannata kuitenkaan odottaa aivan samanlaista kokemusta, kuin Tähtiin kirjoitetun virheen kanssa. Vaikka sekin antaa yhtä lailla viipaleensa nuorten maailmasta, ei se ole aivan niin kompakti elokuva kuin edeltäjänsä, eikä edes yritä olla samanlainen itkupuristin.

Paper Towns on pohjimmiltaan nuorten lukiodraamaa kypsemmillä mausteilla ja taiteellisemmalla otteella. Hyvällä maulla valikoiduista alkukuvista ja radiohiteistä poikkeavasta soundtrackistä, on heti selvää, että kyseessä on elokuva, joka seisoo hyvän matkan päässä teinihömpästä.  Mielleyhtymiä tulee tietenkin Tähtiin kirjoitetun virheen ohella Boyhoodiin ja Bling Ringiin sekä Green-filmatisointien käsikirjoittajakaksikon toiseen tuotokseen The Spectacular Now-elokuvaan (josta todella tykkäsin). Elokuvan nimi Paper Towns viittaa kartantekijöiden luomiin kuvitteellisiin kaupunkeihin, joita käytettiin plagioinnin estämiseksi. Margon hahmo valottaa elokuvassa nimen toisesta merkitystä puhuessaan paperi-ihmisistä paperikaupungissa viitaten kaiken pintapuoleisuuteen ja todellisen merkityksen puuttumiseen.

Elokuvassa on omat kompastuskivensä eli syyt, miksi se ei ole aivan oksat pois, vaikka hyvä kuva onkin. Yksi huono puoli on koskettavuuden jääminen hieman pintapuoleiseksi, johon väkisinkin vaikuttaa jälleen alitajunnassa kumpuilevat mielleyhtymät Tähtiin kirjoitettuun virheeseen. Potentiaalia tunteiden riepotukseen olisi ollut enemmänkin, mutta se on jätetty vain puoliteholle. Loppupuoliskossa itseäni alkaa häiritä myös Margon yhtäkkinen nosto takaisin jalustalle, vaikka siinä kohtaa luulin, että kaikki häneen liittyvä on jo jätetty taakse. Se syö päähenkilö kehityskaarta, joka oli muuten menossa ns. oikeaan suuntaan. 

Pääosan Nat Wolff on aikaisemmin tuttu sivuroolistaan Tähtiin kirjoitetussa virheessä. Poikaa ei olisi sen perusteella äkkiseltään osannut laittaa johtorooliin, mutta hän osoittautuukin olevan siihen oikea löytö. Cara Delevinge puolestaan tuntuu jo himpun verran yliarvosteltulta, vaikka ihan kohtuullinen onkin. Osa Margon mystisyydestä tuntuu olevan ammennettu vain Caran erikoisesta ulkomuodosta ja olemuksesta. Päähenkilön kaverit vaikuttavat ensin olevan siinä ärsyttävän stereotyyppisyyden rajalla, mutta astuvat elokuvan edetessä yhä kauemmaksi siitä reunasta. Elokuvassa on yllättäen cameo toiseltakin Tähtiin kirjoitetun virheen näyttelijältä ja siinä kohdassa oma hymyni oli takaraivossa asti.

Paper Towns sopii tasokkaiden nuorten draamojen ystäville, kunhan et odota Tähtiin kirjoitettu virhe osa 2:sta.