Passengers

Ohjaaja: Morten Tyldum
Käsikirjoitus: Jon Spaihts
Musiikki: Thomas Newman
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Chris Pratt, Michael Sheen, Laurence Fishburne & Andy Carcía
Kesto: 1h 51min
Ikäraja: 12

Tähtialus Avalon kuljettaa 5000 horrostavaa matkustajaa ja miehistön jäsentä kohti tulevaa siirtokuntaa Homestead II nimisellä planeetalla. Matkan kestosta (120 vuotta) johtuen kyytiläiset herätetään vasta lähempänä määränpäätä. Odottamattoman vian seurauksena kaksi matkustajaa heräävät ennen muita, aivan liian aikaisin. Jim (Pratt) ja Aurora (Jennifer) joutuvat käymään läpi kaikki aluksen tarjoamat mahdollisuudet etsiäkseen keinoa palata takaisin uneen tai hyväksyä kohtalonsa. Tähtialuksella on huippuristeilijän verran luksusta tarjolla ja vielä enemmänkin, joten loppuelämä aluksellakaan ei kuulosta pahimmalta tuomiolta. Pian selviää aluksen ottaneen osumaa jossain kohtaa matkaa ja error toisensa perään sen toiminnot alkavat kärsiä. 

Jennifer Lawrence ja Chris Pratt samassa scifi-leffassa, must see. Tosin Lawrencelta itsessään nyt voisin katsoa aivan mitä tahansa. Loppuvuoden scifirykelmässä (mm. tämä, Rogue one ja Arrival) odotin alkuun tältä jopa eniten, mahdollisesti sokaistuneena näyttelijävalinnoista ja erittäin vetoavan ulkoasun tähden. Menin siis täysin ulkokuoren halpaan, säihkyvään mainontaan. Arrivalista ei sitten tarvinnut nähdä kuin alkuun pari pätkää ja sen tiesi jo silloin olevana paljon lähempänä palkintosijoja kuin Passengers pystyisi kurkoittamaan. Rogue one teki vastaavan tempun, vaikka ei ollutkaan samanlainen draamapainotteinen tapaus, mutta iski puolestaan lujasti fanitushermoon. Passengers sai kuitenkin mahdollisuutensa.

Passengersin alkuasetelma, joka poikkeaa himpun verran siitä, mitä on annettu ymmärtää, on mielenkiintoinen ja sijaa olisi ollut vieläkin suuremmalle ihmismielen tutkiskelulle. Ote on toisaalta sopivan kevyt, parhaina hetkinä sai samankaltaista tunnelmaa kuin Yksin Marsissa-elokuvasta. Tämän ensimmäisen "näytöksen" jälkeenkin asetelmassa on hienoa jännitettä, jopa vähän creepyä tunnelmaa. Itseään alkaa jopa harmituttamaan tietää asioiden todellinen laita, kun hahmoilla alkaa olla oikeasti niin kauhian mukavaa ja he löytävät uudet tarkoitukset itsellensä. Sitten päästään jo trailerissakin nähtyyn laitteiden feilaamiseen, joilla tehdään viimeinen jännitysnäytelmä. Tässä kohtaa alkaa ote lipsua ja tuntuu että päämäärää ei oikeastaan enää ole, ainakaan hahmojen osalta. Asiat kiristetään loppuun vähän noin sinnepäin hutaisten, eikä kukaan enää välitä hahmokehityksestä ja pelasta heitä kliseisiltä elokuvarooleilta.

Lawrence ja Pratt tekevät parhaansa sillä määrällä mikä on annettu. Eritoten Lawrencen karismaa ei vaan pysty latistamaan, vaikka Auroran osa putoaa loppuvaiheilla aivan liiaksi perinteiseen neito pulassa-rooliin. Olinkin todella todella yllättynyt miten moneen kliseiseen rooliansaan tämä elokuva onnistuukin sortumaan loppuvaiheilla. Sitä ennen hahmot olivat vielä muutakin kuin kiiltokuvia. Michael Sheenin androidi on kauttaaltaan miellyttävä ja uskollisempi itselleen kuin elokuvan ihmishahmot. Loppupuoliskolla eräs scifi-konkarikin pääsee yllättämään ja liittyy hetkeksi kaartiin. Musiikista vastaa eräs aivan suosikkisäveltäjiäni ja onnistuin hänet bongaamaan jo lopputekstien musiikista ennen varsinaisen elokuvan näkemistä. Tosin kuunneltuani kotona elokuvan soundtrackiä, en olisi vielä esimerkiksi neljästä ensimmäisestä kappaleesta tunnistanut Newmanin käsialaksi. 

Passengers on alkujaan mielenkiintoinen ja kyllä loppuvaiheessakin vielä viihdyttävä elokuva, mutta ei yllä mitenkään samaan kastiin tämän hetken scifi-parhaimmiston kanssa. En usko, että on mikään Oscar-tärppikään, vaikka siltä vielä aiemmin tuntui. 


  

Kaukana maailman menosta

Ohjaaja: Thomas Vinterberg
Käsikirjoitus: David Nicholls, pohjaa Thomas Hardyn samannimiseen romaaniin
Musiikki: Craig Armstrong
Pääosissa: Carey Mulligan, Matthias Schoenaerts, Michael Sheen, Tom Sturridge, Juno Temple & Jessica Barden
Kesto: 1h 59min
Ikäraja: 7

Bathsheba Everdene (Mulligan) asustaa tätinsä pienellä maatilalla, eikä kaihda upottaa sormiansa multaan. Naapurin lammasfarmin isäntä Gabriel Oak (Schoenaerts) viehättyy kovasti itsevarman naisen seurasta, niinkin paljon, että uskaltautuu kosimaan. Itsenäinen Bathsheba ei kuitenkaan halua tulla kahlituksi kiinni aviomieheen, joten hän kieltäytyy kosinnasta. Kaksikon kohdatessa seuraavan kerran, on molempien yhteiskunnallinen asema radikaalisti muuttunut. Bathsheba on perinyt ison tilan, jota hän johtaa varmoin ottein välittämättä siitä aliarvioinnista, jonka saa osakseen sukupuolensa tähden. Herra Oak on menettänyt omaisuutensa ja entisen asemansa ja on nyt pelkkä lammaspaimen, mutta saa oitis paikan Bathsheban alaisuudessa. Järkkymättömän uskollinen Oak tekee työnsä tunnollisesti ja seuraa sivussa, kuinka Bathshebaa yrittää kahlita mies jos toinenkin. 

Kaukana maailman menosta ei ole itselleni tarinana ennestään tuttu, vaikka ilmeisen monta filmatisointiakin on Thomas Hardyn kirjastakin tehty. Odotukset eivät nyt olleet kovin kummoiset, sillä pukudraamojen parissa tämän katsojan aika kuluu mukavasti muutoinkin. Lisäksi tällä kyseisellä katselukerralla oli enemmän merkitystä teatterin valinnalla, kuin itse elokuvalla, mutta siitä tulee vielä joku kaunis päivä ihan oma postauksensa. 

Kaukana maailman menosta vie todellakin katsojan kauas maailman menosta. Silmiähiveleviin maisemiin, kauniiseen musiikkiin ja yleisromanttiseen tunnelmaan on helppo kadota parin tunnin ajaksi. Tarinakokonaisuuden suhteen elokuva on hieman laveaja siitä jää uupumaan tietty Jane Austenmaisuus mitä tulee hahmojen keskeisiin kuvioihin. Tietenkin on kyseenalaista kuinka paljon klassikkoteosten kohdalla saa tehdä tarinaan muutoksia. Olisin kuitenkin janonnut sitä astetta kirpaisevampaa draamaa, esimerkiksi lisää Tom Sturridgen ja Juno Templen hahmojen välisestä tragediasta.

Eturivistä jo aikoja sitten paikkansa ansainnut sulokasvoinen Carey Mulligan ilmentää hyvin Bathsheban periksiantamatonta luonnetta. Käsikirjoituksen puolesta kylläkin hahmon uskottavuus horjuu hänen langetessa Troyn pauloihin, koska Bathsheban hahmo on ollut niin selkeä järkiajattelija aikaisemmin kaikessa tekemisessään. Tämän pystyisi nielemään paremmin, jos Sturridgen hahmo ei olisi kirjoitettu niin ylimieliseksi urveloksi. Herra Oakin roolissa nähtävä Schoenaerts ei ole ihan mikään Mr. Darcy, mutta sangen hurmaava siltikin kaikessa kunnollisuudessaan. Pienistä sivurooleista itselleni tuttu Michael Sheen tekee poikkeuksellisen mielenkiintoisen roolin hieman epätoivoisena vanhana jurmuna, jonka kovempi kuori sulaa nopeasti rakkauden edessä.

Kaukana maailman menosta on kertakaikkisen komea kuva, joka sopii niin draaman kuin romantiikan nälkäisille.

P.S. Jälleen kerran kuullaan Carey Mulliganin laulua elokuvassa, sama kipale myös alla olevassa trailerissa