Pahan kukat

Ohjaaja: Antti J. Jokinen
Käsikirjoitus: Antti J. Jokinen
Pääosissa: Juno, Viljami Nojonen, Eero Aho, Mikael Gabriel, Alma Pöysti, Diana Tenkorang, Krista Kosonen, Tommi Korpela, Mait Lepik & Sami Huhtala
Kesto: 1h 45min
Ikäraja: 16

Pahan kukat kertoo lähiöelämän nurjista puolista, syrjäytymisestä ja pinnan alla kytevistä levottomuuksista. Nuori punkkari Sipe (Nojonen) on uusioperheen kuopus, joka kaipailee velipuolensa Junon seuraa, sillä luonnollisesti vanhemmat eivät ymmärrä häntä alkuunkaan samalla tavalla. Juno taas liikkuu vaarallisilla vesillä osallistuessaan hämäriin keikkoihin, jotta saisi tarpeeksi rahaa kasaan ja voisi lähteä pois näistä maisemista lopullisesti tyttöystävänsä kanssa. Isä Arttu (Aho) pitää pitkään vanhemman poikansa puolia poliisejakin vastaan, sillä ei näe kokonaiskuvasta kuin Junon kertoman version, joka on siloteltu isäukkoa säästäen. Äiti Alma (Pöysti) on pelokas ja turvaa Jeesukseen. Junon viimeiseksi tarkoitettu keikka kusahtaa pahasti ja samoihin aikoihin levottomuudet roihahtavat kaduilla.

Pahan kukat ei ollut alunperin omalla katsomislistallani ollenkaan, mutta sitten kun tarjoutui tilaisuus osallistua elokuvan lehdistönäytökseen, mieli muuttui varsin nopeasti. Vielä kun pääsi kuulemaan ja jututtamaan miestä elokuvan takana eli Antti J. Jokista, niin kyllähän se avaa tätä teosta paljon enemmän. Jokisen elokuvista olen Kätilön nähnyt, Puhdistuksesta osia vain sieltä täältä sen teatterissa pyöriessä, mutta kirjan olen kyllä jälkimmäisestä lukenut. Molemmat vaikuttavia ja tästä nähdystä Kätilöstä todella pidin ja se ansaitsi kyllä tunnustuksensa Jussi-gaalassa. Pahan kukat ei ollut elokuvana juuri omaan makuhermooni osuva, pitkälti sen kaiken rosoisuuden tähden, mutta siltikin vaikuttava kuvaus yhteiskunnan pahoinvoinnista.

Pahan kukat ei kuvaa suoraan juuri sitä maailmaa, jossa juuri nyt elämme, vaan pikemminkin skenaariota, joka saattaisi olla todellisuutta ihan lähitulevaisuudessa. Maalailtu kuva on ahdistava, mutta se iskee juuri siksi, että se on sitä epämukavaa totuutta, joka jo nytkin versoaa. Jokinen tuntui olevan varsin tyytyväinen, kun kuvailin viimeisten läpätysten lomassa elokuvaa vastenmieliseksi (vaikuttavuuden lisäksi). Elokuva ei ota suoraan kantaa puoleen, eikä toiseen, vaan tyytyy läpileikkaamaan osasia sieltä ja täältä. Kollaasimaisuus selittyy paljolti sillä, että tarinaa on koostettu monien lähiönuorten omista kokemuksista. Tämä osasten summittaisuus saattaa myös häiritä vankempaa rakennetta kaipailevaa katsojaa. Itseäni se ei niin pahasti ottanut, sillä koin sen lisäävän realistisuutta ja näin ollen myös lisäävän epämukavuutta. 

Alkupuolella dialogin tuottamisessa haistan pientä hapuilua, mutta josta päästään irti nopeasti. Ensikertalaisiksi Nojonen ja Juno suorituvat varsin hyvin, etenkin Juno yllättää kyllä täysin. Mikael Gabrielin tiesin jo olevan tämän hetken multitalentteja, sillä hän osoitti näyttelytaitonsa jo elokuvassa Bodom. Jälleen luonteva ja tunnettakin lataava suoritus Vain elämää-tähdeltä. Kaikista näyttelijöistä silti pöydät pyyhkii puhtaaksi konkari Eero Aho, joka nyt vain varastaa kepoisesti joka kohtauksen, jossa on mukana. Kun hahmon sisuksissa kuohuu, hohkaa se katsomossakin asti. 

Pahan kukat on epämukavaa tulevaisuutta maalaileva elokuva, joka on kyllä vaikuttava, mutta josta ei hyvällä tahdollakaan jää kovin kiva mieli. Itse elokuvaa parempana ja arvokkaampana koen sen herättämät keskustelut yhteiskunnan tilanteesta. 



 

Bodom

Ohjaaja: Taneli Mustonen
Käsikirjoitus: Taneli Mustonen & Aleksi Hyvärinen
Musiikki: Panu Aaltio
Pääosissa: Mimosa Willamo, Nelly Hirst-Gee, Mikael Gabriel & Santeri Helinheimo
Kesto: 1h 25min
Ikäraja: 16

Bodominjärven murhat on yksi tunnetuimmista ja edelleen vailla ratkaisua olevista järkyttävistä henkirikoksista Suomessa. Neljän nuoren telttailureissu vuonna 1960 päättyi verisesti ja kolme nuorista surmattiin mahdollisesti ulkopuolisen tekijän toimesta. Ainoa henkiin jäänyt Nils Gustaffson otettiin viimeksi syyniin vuonna 2005, jolloin mittavan oikeudenkäynnin jälkeen todettiin, että mikään ei viitannut Gustaffsonin syyllisyyteen.

Härskillä Luokkakokous-komedialla tutuksi tullut Taneli Mustonen on tarttunut aiheeseen ja kokeilee samalla liikuskelua kauhummalla maaperällä. Bodom ei ole suora toisinto vanhoista tapahtumista, vaan elokuvan tarkoituksella ajattomassa maailmassa murhat ovat jo tapahtuneet aikaisemmin. Neljä nuorta päätyy vastaavasti Bodominjärvelle telttailemaan nuorten miesten (Gabriel & Helinheimo) tehdessä lupauksia tytöille (Willamo & Hirts-Gee) jonkinmoisesta mökkeilyreissusta isommalla porukalla. Todellisuudessa Atte (Helinheimo), joka on tuhannen kiinnostunut Bodominjärven murhista, haluaa koostaa rekonstruktion tapahtumista selvittääkseen tapauksesta lisää. 

Olen alkanut selkeästi kiinnostua taas yhä enemmän kotimaisesta elokuvasta ja sitä kautta myös kotimaisesta kauhusta. Bodom on jo toki aihepiiriltään suurta uteliaisuutta herättävä, mutta useat hyväksyvät nyökkäykset puskaradion kautta vaikuttivat myös osaltaan katsomispäätökseen. Taneli Mustosta en osannut ennakkoon yhdistää Luokkakokoukseen, vaikka nimi kalskahtikin tutulta. Olisin ehkä ollut vähän jopa huolissani siinä kohtaa, joten parempi kun en edes tiennyt osallisuudesta, eikä se vaikuttanut arvioon. Bodomin perusteella Mustonen voisi tutkiskella lisääkin tämän genren saralla, sillä olin paljon vaikuttuneempi tästä kuin yhdestäkään Luokkiksesta näkemästäni pätkästä. 

Alkuun Bodom vaikuttaa ensin varsin haperolta, etenkin kauhugenren kuluttujan näkökulmasta. Dialogi on tönkköä ja saa näyttelijät vaikuttamaan köykäisemmiltä, paitsi Willamon, jolla on selvästi luontainen karisma erittäin vahvana. Nuorten päästessä metikön huomaan tuntuu kaikki hyvin kliseiseltä ja jo niin miljoonasti nähdyltä. Jälkikäteen ajateltuna mietin, että josko se on ollutkin tarkoitus koko ajan. Elokuvan twistien päästessä valloilleen se terävöityy oitis monen monta astetta. Juoneen on koostettu aineksia villeimmistä teorioista koskien murhatapahtumia. Elokuvasta kuoriutuu varsin kutkuttava aivoralli, jossa pääsee olemaan varuillaan kokoajan, koska käänteistä ei voi enää tietää. Tosin pelottavuutta odottavat joutuvat yhä nuolemaan näppejään, ei tämä yllä kuin säpsähdysasteelle.

Nuorista kasvoista kaikki olivat ihan suhteellisen kelpoja annetun materiaalin puitteissa. Kaikkien peli tosiaan paranee, kun alkaa todella tapahtua ja päästään availemaan keuhkoja. Mimosa jyrää silti muut mennen tullen ja nyt tosissaan pitää vielä kaivaa se Päin seinää leffakin jostain. Tekijäpuolelta haluan ehdottomasti nostaa esille henkilön, jonka työ vakuutti jo ennen elokuvan näkemistä. Suomen oma John Williams eli Panu Aaltio (esimerkiksi Järven tarina) on jälleen ollut säveltämässä musiikkia tähänkin elokuvaan. Hänen kavalkadi on ihan huikea ja monesti hänen kappaleet ovat säväyttäneet jo ennen kuin olen nähnyt niitä varsinaisessa leffayhteydessä. 

Bodom on yllättävän mielenkiintoinen versio tunnetun murhatapauksen pohjalta, joka alkaa vaikuttaen kliseiseltä kauhutarinalta, mutta joka jokaiselta kerrokselta osoittaakin olevansa jotain aivan muuta. Ei ole tarkoitettu pelotuskäyttöön, vaan enemmänkin hämmentämään.

Teaseri on awesome!