Pahan kukat

Ohjaaja: Antti J. Jokinen
Käsikirjoitus: Antti J. Jokinen
Pääosissa: Juno, Viljami Nojonen, Eero Aho, Mikael Gabriel, Alma Pöysti, Diana Tenkorang, Krista Kosonen, Tommi Korpela, Mait Lepik & Sami Huhtala
Kesto: 1h 45min
Ikäraja: 16

Pahan kukat kertoo lähiöelämän nurjista puolista, syrjäytymisestä ja pinnan alla kytevistä levottomuuksista. Nuori punkkari Sipe (Nojonen) on uusioperheen kuopus, joka kaipailee velipuolensa Junon seuraa, sillä luonnollisesti vanhemmat eivät ymmärrä häntä alkuunkaan samalla tavalla. Juno taas liikkuu vaarallisilla vesillä osallistuessaan hämäriin keikkoihin, jotta saisi tarpeeksi rahaa kasaan ja voisi lähteä pois näistä maisemista lopullisesti tyttöystävänsä kanssa. Isä Arttu (Aho) pitää pitkään vanhemman poikansa puolia poliisejakin vastaan, sillä ei näe kokonaiskuvasta kuin Junon kertoman version, joka on siloteltu isäukkoa säästäen. Äiti Alma (Pöysti) on pelokas ja turvaa Jeesukseen. Junon viimeiseksi tarkoitettu keikka kusahtaa pahasti ja samoihin aikoihin levottomuudet roihahtavat kaduilla.

Pahan kukat ei ollut alunperin omalla katsomislistallani ollenkaan, mutta sitten kun tarjoutui tilaisuus osallistua elokuvan lehdistönäytökseen, mieli muuttui varsin nopeasti. Vielä kun pääsi kuulemaan ja jututtamaan miestä elokuvan takana eli Antti J. Jokista, niin kyllähän se avaa tätä teosta paljon enemmän. Jokisen elokuvista olen Kätilön nähnyt, Puhdistuksesta osia vain sieltä täältä sen teatterissa pyöriessä, mutta kirjan olen kyllä jälkimmäisestä lukenut. Molemmat vaikuttavia ja tästä nähdystä Kätilöstä todella pidin ja se ansaitsi kyllä tunnustuksensa Jussi-gaalassa. Pahan kukat ei ollut elokuvana juuri omaan makuhermooni osuva, pitkälti sen kaiken rosoisuuden tähden, mutta siltikin vaikuttava kuvaus yhteiskunnan pahoinvoinnista.

Pahan kukat ei kuvaa suoraan juuri sitä maailmaa, jossa juuri nyt elämme, vaan pikemminkin skenaariota, joka saattaisi olla todellisuutta ihan lähitulevaisuudessa. Maalailtu kuva on ahdistava, mutta se iskee juuri siksi, että se on sitä epämukavaa totuutta, joka jo nytkin versoaa. Jokinen tuntui olevan varsin tyytyväinen, kun kuvailin viimeisten läpätysten lomassa elokuvaa vastenmieliseksi (vaikuttavuuden lisäksi). Elokuva ei ota suoraan kantaa puoleen, eikä toiseen, vaan tyytyy läpileikkaamaan osasia sieltä ja täältä. Kollaasimaisuus selittyy paljolti sillä, että tarinaa on koostettu monien lähiönuorten omista kokemuksista. Tämä osasten summittaisuus saattaa myös häiritä vankempaa rakennetta kaipailevaa katsojaa. Itseäni se ei niin pahasti ottanut, sillä koin sen lisäävän realistisuutta ja näin ollen myös lisäävän epämukavuutta. 

Alkupuolella dialogin tuottamisessa haistan pientä hapuilua, mutta josta päästään irti nopeasti. Ensikertalaisiksi Nojonen ja Juno suorituvat varsin hyvin, etenkin Juno yllättää kyllä täysin. Mikael Gabrielin tiesin jo olevan tämän hetken multitalentteja, sillä hän osoitti näyttelytaitonsa jo elokuvassa Bodom. Jälleen luonteva ja tunnettakin lataava suoritus Vain elämää-tähdeltä. Kaikista näyttelijöistä silti pöydät pyyhkii puhtaaksi konkari Eero Aho, joka nyt vain varastaa kepoisesti joka kohtauksen, jossa on mukana. Kun hahmon sisuksissa kuohuu, hohkaa se katsomossakin asti. 

Pahan kukat on epämukavaa tulevaisuutta maalaileva elokuva, joka on kyllä vaikuttava, mutta josta ei hyvällä tahdollakaan jää kovin kiva mieli. Itse elokuvaa parempana ja arvokkaampana koen sen herättämät keskustelut yhteiskunnan tilanteesta.