Anttilan viimeiset ja muuta läpätystä

Aikaahan on jo vierähtänyt, mutta itsekin kerkesin osallistua peräti kahden eri Anttilan hautajaisiin. Ensimmäisen kerran vielä kesäloman aikana Helsingin päässä ja toisen kerran paikallisessa kauppakeskus Veturissa. Läydöistäni huolimatta oli ajoitukseni sinänsä molemmilta osin huono, että ensimmäisellä kerralla oli uutuuksia sisältävät hyllyt vielä normaaleissa hinnoissa ja viimeisellä kerralla puolestaan ei ollut enää hääppöisesti elokuvatarjontaa edes jäljellä. Tälläiset nyt kuitenkin kotiin päätyivät:

Elokuvien osalta olisi taas hirmuisesti nyt mielenkiintoista tarjontaa ja pitää alkaa laittaa omaa Oscar-tutkaa kuntoon, jotta ei taas käy "Blue Jasmineja" tai "Vakoojien siltaa"... olisiko se Sully esimerkiksi nyt kuitenkin potentiaalinen kuva? 

Sarjoissa monta on tullut taas päätökseen. Arrown 4. kausi jatkui paussen jälkeen ja sai minut taas kyseenalaistamaan, miksi edes katson kyseistä sarjaa. Loppua kohden taas nousi esille niin köyhä ja epälooginen käsikirjoitus, että sain pyöritellä silmiäni. Välijaksoissa sentään oli jotain tasapainoa (jos unohdamme kokonaan sen saaren). Outlanderin toinen kausi päättyi myös ja parani kyllä loppua kohden, mutta ei vedä vertoja ekalle kaudelle. 

Netflixistä katsoimme läpi kehutun Stranger Thingsin ja sarja vastasi odotuksiin oikein hyvin. Yllättävän kauhu kyllä ja sain mielleyhtymiä niin sarjaan Fringe kuin elokuvaan It Follows ja jälkimmäiseen eritoten musiikin tähden. Jäi myös kivasti auki ehkä pohjustaen jatkoa, mutta toisaalta jatkossa on aina riskinsä tason laskussa. Mielenkiintoinen kyllä ja varsinkin loppua kohden kauhian jännittävä.

Kauan en ehtinyt hapuilla ilman katsottavaa sarjaa kun Sub alkoi nyt näyttää American Horror Storyn viidettä kautta Hotel. Tiesin jo valmiiksi, että tämä on niistä se köyhin kausi, joka ei voi johtua vain ainoastaan Jessica Langen poissaolosta, vaan jotenkin kosketus alkaa jo lipsua ja ideat ehtyä. Yksittäisiä mahtavia kohtauksia on kyllä runsaasti (monessa juuri Lady Gaga) ja musiikkivalinnat on tehty nappiin. Tulevasta kuudennesta kaudesta en uskalla toivoa enää liikoja.
 

The Voices

Ohjaaja: Marjane Satrapi
Käsikirjoitus: Michael R. Perry
Musiikki: Olivier Bernet
Pääosissa: Ryan Reynolds, Gemma Artenton, Anna Kendrick, Jacki Weaver, Sam Spruell, Adi Shankar, Ella Smith, Stanley Townsend & Gulliver McGrath
Kesto: 1h 44min
Ikäraja: 16

Jerry on äärimmäisen hyväntahtoinen ja alati hilpeä tossukka, joka asustaa iloisessa pikkukaupungissa nimeltä Milton. Jerry työskentelee kylpyammeita valmistavan tehtaan liukuhihna osastolla ja palkkioksi kovasta uurastuksesta värvätään hänet mukaan suunnittelemaan firman pippaloita. Näissä merkeissä Jerry tapaa enkelimäisen kaunottaren Fionan, joka vie oitis miehen sydämen. Terapeuttinsa vastaanotolla Jerry pohdiskelee kuinka paljon hänen tulisi kertoa itsensä "toisista puolista" uudelle naistuttavuudelleen. Kuitenkin terapeuttinsa sanoja enemmän, hän kuuntelee neuvoja omilta lemmikeiltään, Bosco-koiralta ja Mr.Whiskers-kissalta. 

The Voices elokuvan, pelkästään julisteen pohjalta muodostunut ensivaikutelma oli, että kyseessä on periamerikkalainen lähes ö-luokan komedia. Sattuneesta syystä itselläni oli kuitenkin hinku mennä katsomaan vaan jotain, joten elokuvavalinta ei ollut ihan niin justiinsa. Asennoiduin täysin katsomaan ylilyövää luokatonta kohellusta ja jättämään aivot sievästi narikkaan. The Voices pääsikin täysin yllättämään: kyseessä olikin laatuluokan musta komedia, joka aukeni jo elokuvan alkumetreillä. Hain siis aivoni takaisin päähän ja annoin nauruhermojen ottaa vastaan täyslaidallisen.

Huumori The Voices-elokuvassa on aivan pikimustaa. Suurin huumorinkukka kasvaa kontrastien hedelmästä: toisaalta päitä irtoaa ja veri se vain roiskuu, mutta toisaalta taas hilpeä maailma on mitä aurinkoisin ja herttaisin. Eläinystävät ovat myös hervottomia, varsinkin Bosco, joka on ihan sellainen "koiratyyppi, jonka tunnen". Whiskers on taas vähän äärilaitaan viety kaikessa verenhimossa ja törkeydessään peruskattiin verrattaessa. Tosin Whiskersin kaiken lävistävässä katseessa on kyllä jotain hyvin samaa, kuin mitä olen omien kissojeni silmissä toisinaan nähnyt. Enempää ei voi elokuvan monista hienoista puolista kertoakaan, jottei mene spoilereiden puolelle.

Pääosassa nähtävä Ryan Reynolds ei ole aiemmin tehnyt kovin kummoisia roolisuorituksia, eikä varsinkaan hänen komediallinen puolensa ole tulllut pahemmin esille. Jerryn rooli istuu Reynoldsille kuitenkin kuin hanska käteen ja muuttaa kyllä käsitystä koko näyttelijästä. Jerry on aivan mahdottoman koominen hahmo killittävine silmineen ja sympaattisella, hieman pihalla olevalla ilmeellä varustettuna. Tietty kömpelyys tuntuu lainaavan Reynoldsin aiemmista yksinkertaisista rooleista. Tuntuu siis melkein, kuin Reynolds tekisi toisaalta pilaa itsestäänkin. Sivurooleissa loistaa muutamakin ihana naistähti, kuten Gemma Arterton ja Anna Kendrick, joilta kuullaan myös molemmilta laulutaitoja. Erityisen positiivinen yllätys oli Unelmien pelikirjasta (Silver Linings Playbook) tutun Jacki Weaverin esiintyminen Jerryn kallonkutistajana. 

The Voices on aivan hykerryttävä ja kertakaikkisen onnistunut elokuva todella mustan huumorin ystäville.

Traileria ei tipu tähän, se taas spoilaa kaiken jännän. Sen sijaan mainio loppurallatus, joka on jäänyt soimaan tähänkin päähän (sekin pienellä spoilerivaroituksella):



kuva 1 täältä ja kuva 3 täältä