I, Daniel Blake

Ohjaaja: Ken Loach
Käsikirjoitus: Paul Laverty
Musiikki: George Fenton
Pääosissa: Dave Johns, Hayley Squires, Dylan McKiernan, Briana Shann, Kema Sikazwe, Sharon Percy, Kate Rutter, Mick Laffey, Harriet Ghost, Steven Richens, Stephen Clegg & Micky McGregor
Ikäraja: 7
Kesto: 1h 40min

Lähes 60-vuotias työtä kaihtamaton Daniel Blake (Johns) saa töittensä lomassa sydänkohtauksen ja lääkäri kieltää häneltä toistaiseksi työnteon kokonaan. Blake joutuu hakemaan sairauspäivärahaa tullakseen toimeen ilman säännöllistä palkkatuloa. Paikallisessa tukikeskuksessa vastaan tulevat nopeasti byrokratian käsittämättömät kiemurat, jossa ihmisen avunsaanti on tehty lähes mahdottomaksi papereiden pyörittelyksi. Samassa puljussa Daniel tapaa Katien (Squires), nuoren yksinhuoltajaäidin, joka kamppailee niin ikään samoja rattaita vastaan. Kypsyneenä yhteiskunnan toimimattomaan järjestelmään, Daniel toimii omantuntonsa mukaan ja alkaa auttelemaan Katietä käytännön hommissa sekä satunnaisesti lastenhoidossa. Katien perhe tuo puolestaan Danielille tarkoituksen ja suunnan elämään, jossa ei ole työn tuomaa rakennetta tukemassa. Molemmat osapuolet tukevat toisiaan pysymään pystyssä kestääkseen kaiken köyhyyden ja työttömyyden tuoman painolastin.

Täytyy tunnustaa, että ohjaaja Ken Loach ei sanonut itselleni mitään, vaikka kyseinen herra on yltänyt jo 80-vuoden kunnioitettavaan ikään ja teoslistansa perusteella häneen olisi pitänyt kyllä jo tutustua aikaisemmin. Pikaisella sivistyksellä huomaa hänen elokuvillaan olevan taipumus kertoa yhteiskunnallisista epäkohdista arkisella tavalla. I, Daniel Blake sukeltaa suoraan tämän päivän ongelmiin, jotka ovat valitettavasti arkipäivää osalle kansaa meidänkin kotimaassamme. Käsittämätön byrokratinen sokkelo, jonka rattaiden väliin tipahtaa monta väliinputoajaa. Osalla kaatuu taisto jo ensi alkuun kaikkeen sen mahdottomiin vaatimuksiin. Systeemi on ja pysyy ja jos sitä et noudata, niin karessia ropisee. Maalaisjärjen käyttö ja inhimillisyys ovat siinä järjestelmässä pois rajattuja aiheita.

I, Daniel Blake oli käsittämättömän ajan hermolla kuvatessaan karua realismia työttömyydestä ja köyhyydestä. Yhtymäkohdat ovat pelottavankin samankaltaiset kotimaan tukijärjestelmiin, mutta sitä helposti sortuu ajattelemaan vastaavan mahdottoman tukiviidakon olevan vain täällä, eikä missään muualla. Tiedän itsekin todella läheltä ihmisiä, jotka syystä tai toisesta eivät mene yksiin näihin kiemuroihin, täysin omasta tahdostaan riippumatta. Apua on joskus lähes mahdotonta saada, varsinkaan jos ihmisellä ei ole itsellään enää voimavaroja taistella osastaan. Olen myös aidosti huolissani kaiken digitalisoitumisesta, sillä näen jo miten monella vanhemmalla ihmisellä on vaikeuksia pysyä ajan hermolla näissä asioissa.

Ajankohtaisuuden ja myös osin henkilökohtaisuuden tähden koin elokuvan erittäin koskettavana. Arkinen tyyli, ilman mitään erikseen lisätyltä haiskahtavaa draamaa, tekee kokemuksesta todentuntuisemman. Henkilöhahmot näyttäytyvät kuin aidot ihmiset, joten on erittäin hyvä ratkaisu, että tässä ei ole ketään liian tunnettua naamaa. Kaiken toivottomuuden keskellä valonpilke löytyy ympäristön välittävistä yksilöistä, heistä jotka uskaltavat avata suunsa ja kysyä toisen vointia. Daniel Blake on yksi tälläinen suunsa avaava yksilö, vaikka hänkään ei saa ansaitsemaansa tukea yhteiskunnalta. On inspiroivaa miten suuressa suossa oleva sielu pystyy silti kurkottamaan muita kohti ja antaa heille omastaan. Daniel myös saa läheisten ihmisten joukosta apua ja erityisen kulminoivaa on hetki, jolloin eräs rattaistossa työskentelevä virkailija tekee omantuntonsa mukaan, mutta saa lopulta itsekin asiasta huutia.

I, Daniel Blake on elokuva, jonka pitäisi jokaisen sellaisen yksilön nähdä, joka näitä byrokratisia portaita on aikeissa pystyttää tai muuttaa. Danielin sanoin, ihmiset ovat yksilöitä, eivät numeroita järjestelmässä. Ja itseltäni siis sellaiset vaatimattomat viisi tähteä tälle teokselle. 

A Monster Calls

Ohjaaja: J. A. Bayona
Käsikirjoitus: Patrick Ness, pohjaa samannimiseen kirjaan
Musiikki: Fernando Velázquez
Pääosissa: Lewis MacDougall, Felicity Jones, Sigourney Weaver, Liam Neeson, Tobey Kebbell & Geraldine Chaplin
Kesto: 1h 49min
Ikäraja: 12

A Monster Calls kertoo 12-vuotiaasta pojasta nimeltä Connor (MacDougall), joka elelee hieman omissa maailmoissaan, on osin yksinäinen ja koulukiusattu. Connorin suurin huoli on hänen äitinsä (Jones), joka on todella sairas, mutta pyrkii peittämään sairautensa vakavuuden pojaltaan. Silti Connor näkee painajaisia äitinsä menetyksestä, sillä tämä on hänelle läheisin ihminen koko maailmassa. Connorin elämässä on kyllä isoäitikin (Weaver), mutta he ovat keskenään kovin eri puusta veistetyt. Isä puolestaan asuu kokonaan toisella mantereella ja hyvistä väleistä huolimatta, Connor kokee tämän hylänneen hänet. Connorin on vaikea kohdata omia tuntemuksiaan, kunnes eräänä yönä hänen elämäänsä saapuu hirviö. 

A Monster Calls tuli katsomislistalleni jo ihan pelkästään sen julisteen pohjalta, joka kertoi juuri tarvittavan. En siis ollut nähnyt edes traileria, en edes elokuvan juonikuvausta, vain genretiedot sekä näyttelijät. Myöhemmin toki kuulin tämän vaikuttaneen kriitikoihinkin, ihan jopa tunnetasolla. Kyseessä on siis fantasia-aineksia käyttävä draama, jossa pääpaino on kyllä siinä oikean elämän kiemuroissa, mutta myös oman mausteensa tuo se kutkutus siitä, että onko sittenkin nämä mielikuvitusasiat kuinka totta. Hieman tuli mieleen satumaisen puolen tähden Iso Kiltti Jätti ja toisaalta tämän todellisuuden rajan vedon takia fantasiaelementtejä sisältävä draama Neverwas, mutta monster calls on silti ihan omanlaisensa. Ehkä lähimpänä olisi niin ikään todella itseeni kolahtanut elokuva Hassut hurjat hirviöt, vaikka se ei tunnepuolella olekaan niin riipivä.

Ymmärrän hyvin miksi A monsters call on saanut lehdistönäytöksenkin osanottajia lähtemään kotiin kyynelsilmin. Elokuva kulkee alkujaan niin arkisen hiljaa eteenpäin, että tunnepitoisuuden kasvamista ei ole edes ehtinyt kunnolla tiedostaa. Katsoja menee vähän samankaltaisessa pimennossa kuin päähenkilö itse, vaikka kylläkin tietää jo asioiden olevan huonommin kuin lapselle kerrotaan. Sisimmässään Connor kyllä tietää jotain olevan vialla, mutta sitä hetkeä odottaa itsekin pelolla kun hän viimein kohtaa kivuliaan asian. Elokuva on surumielinen, mutta siinä on myös käsittämättömästi sanoinkuvaamatonta lohtua. Jälkimmäinen saattaa olla jopa se, joka kirvoittaa vielä enemmän kyyneleitä.

A Monster Calls ei kerro vain menetyksestä ja itsensä kohtaamisesta. Upeasti visualisoidut tarinat, joita hirviö kertoo, opettavat miten asiat eivät ole aina niin mustavalkoisia. Hyvä voi olla myös samalla paha ja toisinpäin. Näennäisesti hirveilläkin asioilla voi olla hopeareunus, kun niille antaa aikansa. Se antaa myös tilaa tunteille, eikä leimaa agressiivistakaan reaktiota automaattisesti kielletyksi. Joskus tarvitaan hetki, jolloin heittäytyy itse ihan monsteriksi ja pistää talon päreiksi.

Olisin ajatellut tämän olevan Lewis MacDougallin ensimmäinen kerta valkokankaalla, koska kasvot eivät olleet tutut, mutta nähtävästi hän on myös esiintynyt sivuosassa elokuvassa Pan. Lapsitähdeksi MacDougall suoriutuu ilmiömäisen hyvin, etenkin niissä riipivimmissä ja eniten draaman osaamista vaativissa, kaikista haastavimmissa kohtauksissa. Vielä kun ottaa huomioon, että hänen vastanäyttelijänsä on usein ollut pelkkää ilmaa kuvaushetkellä. Felicity Jones oli niin ilo nähdä taas kunnon draaman parissa köykäisen Infernon jälkeen, sillä taitoa häneltä ei puutu. Sigourney Weaver isompana konkarina on myös yhtä ilo nähdä draamapainotteisemmassa roolissa, sillä hän usein on siellä toiminallisemmassa päässä, ei niin vakavassa osassa. Liam Neesonin äänen olisi tunnistanut taas ilman julisteen infoakin ja hän nyt todistetusti pystyy tuomaan kaiken karismansa jo pelkästään sen äänen avulla. 

A Monster Calls on todella haikean koskettava kertomus nuoren lapsen tavasta käsitellä musertavan vaikeita asioita. 

Traileri on hyvä, mutta se ei ole välttämätön katsoa.