I, Daniel Blake

Ohjaaja: Ken Loach
Käsikirjoitus: Paul Laverty
Musiikki: George Fenton
Pääosissa: Dave Johns, Hayley Squires, Dylan McKiernan, Briana Shann, Kema Sikazwe, Sharon Percy, Kate Rutter, Mick Laffey, Harriet Ghost, Steven Richens, Stephen Clegg & Micky McGregor
Ikäraja: 7
Kesto: 1h 40min

Lähes 60-vuotias työtä kaihtamaton Daniel Blake (Johns) saa töittensä lomassa sydänkohtauksen ja lääkäri kieltää häneltä toistaiseksi työnteon kokonaan. Blake joutuu hakemaan sairauspäivärahaa tullakseen toimeen ilman säännöllistä palkkatuloa. Paikallisessa tukikeskuksessa vastaan tulevat nopeasti byrokratian käsittämättömät kiemurat, jossa ihmisen avunsaanti on tehty lähes mahdottomaksi papereiden pyörittelyksi. Samassa puljussa Daniel tapaa Katien (Squires), nuoren yksinhuoltajaäidin, joka kamppailee niin ikään samoja rattaita vastaan. Kypsyneenä yhteiskunnan toimimattomaan järjestelmään, Daniel toimii omantuntonsa mukaan ja alkaa auttelemaan Katietä käytännön hommissa sekä satunnaisesti lastenhoidossa. Katien perhe tuo puolestaan Danielille tarkoituksen ja suunnan elämään, jossa ei ole työn tuomaa rakennetta tukemassa. Molemmat osapuolet tukevat toisiaan pysymään pystyssä kestääkseen kaiken köyhyyden ja työttömyyden tuoman painolastin.

Täytyy tunnustaa, että ohjaaja Ken Loach ei sanonut itselleni mitään, vaikka kyseinen herra on yltänyt jo 80-vuoden kunnioitettavaan ikään ja teoslistansa perusteella häneen olisi pitänyt kyllä jo tutustua aikaisemmin. Pikaisella sivistyksellä huomaa hänen elokuvillaan olevan taipumus kertoa yhteiskunnallisista epäkohdista arkisella tavalla. I, Daniel Blake sukeltaa suoraan tämän päivän ongelmiin, jotka ovat valitettavasti arkipäivää osalle kansaa meidänkin kotimaassamme. Käsittämätön byrokratinen sokkelo, jonka rattaiden väliin tipahtaa monta väliinputoajaa. Osalla kaatuu taisto jo ensi alkuun kaikkeen sen mahdottomiin vaatimuksiin. Systeemi on ja pysyy ja jos sitä et noudata, niin karessia ropisee. Maalaisjärjen käyttö ja inhimillisyys ovat siinä järjestelmässä pois rajattuja aiheita.

I, Daniel Blake oli käsittämättömän ajan hermolla kuvatessaan karua realismia työttömyydestä ja köyhyydestä. Yhtymäkohdat ovat pelottavankin samankaltaiset kotimaan tukijärjestelmiin, mutta sitä helposti sortuu ajattelemaan vastaavan mahdottoman tukiviidakon olevan vain täällä, eikä missään muualla. Tiedän itsekin todella läheltä ihmisiä, jotka syystä tai toisesta eivät mene yksiin näihin kiemuroihin, täysin omasta tahdostaan riippumatta. Apua on joskus lähes mahdotonta saada, varsinkaan jos ihmisellä ei ole itsellään enää voimavaroja taistella osastaan. Olen myös aidosti huolissani kaiken digitalisoitumisesta, sillä näen jo miten monella vanhemmalla ihmisellä on vaikeuksia pysyä ajan hermolla näissä asioissa.

Ajankohtaisuuden ja myös osin henkilökohtaisuuden tähden koin elokuvan erittäin koskettavana. Arkinen tyyli, ilman mitään erikseen lisätyltä haiskahtavaa draamaa, tekee kokemuksesta todentuntuisemman. Henkilöhahmot näyttäytyvät kuin aidot ihmiset, joten on erittäin hyvä ratkaisu, että tässä ei ole ketään liian tunnettua naamaa. Kaiken toivottomuuden keskellä valonpilke löytyy ympäristön välittävistä yksilöistä, heistä jotka uskaltavat avata suunsa ja kysyä toisen vointia. Daniel Blake on yksi tälläinen suunsa avaava yksilö, vaikka hänkään ei saa ansaitsemaansa tukea yhteiskunnalta. On inspiroivaa miten suuressa suossa oleva sielu pystyy silti kurkottamaan muita kohti ja antaa heille omastaan. Daniel myös saa läheisten ihmisten joukosta apua ja erityisen kulminoivaa on hetki, jolloin eräs rattaistossa työskentelevä virkailija tekee omantuntonsa mukaan, mutta saa lopulta itsekin asiasta huutia.

I, Daniel Blake on elokuva, jonka pitäisi jokaisen sellaisen yksilön nähdä, joka näitä byrokratisia portaita on aikeissa pystyttää tai muuttaa. Danielin sanoin, ihmiset ovat yksilöitä, eivät numeroita järjestelmässä. Ja itseltäni siis sellaiset vaatimattomat viisi tähteä tälle teokselle.