Rogue One: A Star Wars Story

 

Ohjaaja: Gareth Edwards
Käsikirjoitus: Chris Weitz & Tony Gilroy, alkuperäinen tarina John Knoll & Gary Whitta
Musiikki: Alkuperäiset kappaleet John Williams, muu Michael Giacchino
Pääosissa: Felicty Jones, Diego Luna, Forest Whitaker, Mads Mikkelsen, Ben Mendelsohn, Donnie Yen, Alan Tyduck, Riz Ahmed, Jiang Wen, Jimmy Smiths & Genevieve O'Reilly
Kesto: 2h 13min
Ikäraja: 12

Kaikkihan muistavat miten ihka ensimmäisessä Star Wars-elokuvassa, Episodi nelosessa, Prinsessa Leia kätki kapinnallisten ja koko universumin kannalta elintärkeät piirustukset droidin haltuun ennen kiinni jäämistään. Rogue One kertoo siitä, miten tähän tilanteeseen päästiin eli miten kapinallisten joukko onnistui alunperin varastamaan kyseiset piirustukset ja miten he saivat edes tietää niistä. Jyn Erso (Jones) on tunnetun tiedemiehen Galen Erson (Mikkelsen) tytär, josta tulee kapinan avainhenkilö. Hänen sukulaisuussuhteensa sekä yhteys sotaveteraani Saw Gerreraan (Whitaker) tekevät hänestä tärkeän neuvotteluvaran Kapinaliitolle.

Viime vuotinen Force Awakens oli sen verran onnistunut saagan uusi kokonaisvaltainen jäsen, että alkuun en laskenut niin suuresti painoarvoa Rogue Onelle. Kyseessä on selkeimmin lisäosa, aiempien episodien 3 ja 4 väliin putoava tarina. Tähän välinäytökseen ei yleisesti ottaenkaan tuntunut kohdistuvan samanlaisia paineita kuin Force Awakensiin, joka teki suuren raivaustyön ja löi skeptikot ällikällä. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin tulla sellainen ennakkoaavistus, että jos tämäkin oikeasti on hyvä. Voisiko olla mahdollista, että perätysten saadaan kaksi onnistunutta, vanhaa trilogiaa kanavoivaa uutta elokuvaa? Kyllä, voi olla ja näin kävikin.

Niin paljon kuin pidinkin Force Awakens:stä, niin pidin vielä jopa enemmän Rogue Onesta. Jokin tässä kolahti vielä suuremmin ja itselleni se fandomin nupit kaakkoon kääntävä hetki oli Darth Vaderin ensimmäinen esiintyminen. Sen jälkeen kaikki pienet viittaukset ja cameot oli vain lisää vettä myllyyn. Uskon kyllä itse elokuvankin olleen pohjimmiltaan juonellisesti onnistunutta tavaraa. Tämä oli poiketen jopa hieman synkempi tapaus kuin aiemmat ja esimerkiksi body count (suuremmin kuitenkaan spoilaamatta) menee yllättävän korkealle sekin. Tämä kaikki on vaan elokuvalle eduksi, mutta kieltämättä hieno osoitus siitä, miten paljon voi toteuttaa uskottavaksi ja silti onnistua saamaan k12-leiman ilman että teos tuntuu lällyltä. 

Aikaisemmin mietin minäkin Rogue Onen tarvetta tarinallisesti, sillä se tuntui niin ylimääräiseltä osalta. Nyt kuitenkin ymmärrän, miten se vastaa muutamaan epäloogisuuteen (esimerkiksi liittyen kuolontähden rakenteisiin) ja antaa sillan kahden episodin välille. Paljon on vielä, mistä voisi pulputtaa elokuvaan liittyen, mutta liikumme niin vaarallisella alueella spoilereiden suhteen, että näin ei nyt vain voi tehdä. Lisään loppuun omaan kappaleensa, jossa huutelen täysin vapaasti elokuvaan liittyviä asioita ja tätä osiota ei kannata lukea kuin elokuvan nähneiden.

Ainoa puute, jonka elokuvasta keksin, on John Williamsin kokonaisen scoren puute. Tietenkin originaaleja kappaleita on käytetty, mutta se kaikki muu ei ole Williamsin kynästä, vaan Michael Giacchinon, joka on kyllä hyvä, mutta ei sellainen tulevien elokuvaklassikoiden säveltäjä. Noin muutoin koin näyttelijävalinnat kauttaaltaan onnistuneiksi, etenkin pääosan Felicity Jonesin, joka nyt on jo ajat sitten saanut minut tiimiinsä. Muutamista tähtivalinnoista lisää siinä lopun spoileri-kappaleessa.

Rogue One oli Star Wars antia sieltä kirkkaimmasta päästä galaksia ja sai ainakin tämän fanin pähkinöihin.
 

Enskarissa FankiFoxin ja Artun kanssa! Koko asusta ei tullut kuvaa, oli nimittäin kuolontähti paitulikin päällä. Korvissa oli tietenkin Rebel Alliancet näistä

Traileri katsottavissa täällä!


SEURAAVASSA SPOILEREITA (Älä lue, jos et ole elokuvaa nähnyt!!!) 

Ensinnäkin niistä hahmoista. Itse Vaderin ensimmäinen esiintyminen ei itsessään ollut ilman suurta fanitus pohjaa mikään maata mullistava, mutta myöhemmin loppuvaiheen kohtauksessa hahmo pääsee suuresti oikeuksiinsa. Lainaten kollegaa, Vader silpomassa armottomasti ihmisiä tieltään, se nyt sattuneesta syystä onnistuu aiheuttamaan pelkoa hahmoa kohtaan. Kasvoilleni lankesi myös laittoman typerä ilme "It's a trap"- hemmon esiintymisestä (katso kommentit!) sekä arkistomateriaalista, jota oli käytetty nyt jo vanhoista piloteistamme. Edesmenneen Peter Cushingin esittämä Tarkin oli luotu samalla tavalla kuin myös ihan lopussa nähtävä Prinsessa Leia eli eri näyttelijän päälle luodulla tietokoneversiolla. Näkihän niistä vieläkin, että olivat tietokoneella luotuja, mutta oli kyllä silti tosi hyvin toteutettu. Episodi kolmosen leikatusta kohtauksesta tutut Bail Organa ja Mon Mothma tekevät myös paluun samoilla näyttelijöillä. Loppuratkaisu oli todella toimiva ja melkein jo pelkäsin, että jotenkin sieltä päähenkilöt sittenkin selviävät. Mikä olisi ollut erittäin epäloogista jatkon kannalta, sillä kyllähän heidän tulisi sitten esiintyä seuraavassakin. Nyt näiden urheiden kapinallisten teot sai vielä suuremman merkityksen.

A Monster Calls

Ohjaaja: J. A. Bayona
Käsikirjoitus: Patrick Ness, pohjaa samannimiseen kirjaan
Musiikki: Fernando Velázquez
Pääosissa: Lewis MacDougall, Felicity Jones, Sigourney Weaver, Liam Neeson, Tobey Kebbell & Geraldine Chaplin
Kesto: 1h 49min
Ikäraja: 12

A Monster Calls kertoo 12-vuotiaasta pojasta nimeltä Connor (MacDougall), joka elelee hieman omissa maailmoissaan, on osin yksinäinen ja koulukiusattu. Connorin suurin huoli on hänen äitinsä (Jones), joka on todella sairas, mutta pyrkii peittämään sairautensa vakavuuden pojaltaan. Silti Connor näkee painajaisia äitinsä menetyksestä, sillä tämä on hänelle läheisin ihminen koko maailmassa. Connorin elämässä on kyllä isoäitikin (Weaver), mutta he ovat keskenään kovin eri puusta veistetyt. Isä puolestaan asuu kokonaan toisella mantereella ja hyvistä väleistä huolimatta, Connor kokee tämän hylänneen hänet. Connorin on vaikea kohdata omia tuntemuksiaan, kunnes eräänä yönä hänen elämäänsä saapuu hirviö. 

A Monster Calls tuli katsomislistalleni jo ihan pelkästään sen julisteen pohjalta, joka kertoi juuri tarvittavan. En siis ollut nähnyt edes traileria, en edes elokuvan juonikuvausta, vain genretiedot sekä näyttelijät. Myöhemmin toki kuulin tämän vaikuttaneen kriitikoihinkin, ihan jopa tunnetasolla. Kyseessä on siis fantasia-aineksia käyttävä draama, jossa pääpaino on kyllä siinä oikean elämän kiemuroissa, mutta myös oman mausteensa tuo se kutkutus siitä, että onko sittenkin nämä mielikuvitusasiat kuinka totta. Hieman tuli mieleen satumaisen puolen tähden Iso Kiltti Jätti ja toisaalta tämän todellisuuden rajan vedon takia fantasiaelementtejä sisältävä draama Neverwas, mutta monster calls on silti ihan omanlaisensa. Ehkä lähimpänä olisi niin ikään todella itseeni kolahtanut elokuva Hassut hurjat hirviöt, vaikka se ei tunnepuolella olekaan niin riipivä.

Ymmärrän hyvin miksi A monsters call on saanut lehdistönäytöksenkin osanottajia lähtemään kotiin kyynelsilmin. Elokuva kulkee alkujaan niin arkisen hiljaa eteenpäin, että tunnepitoisuuden kasvamista ei ole edes ehtinyt kunnolla tiedostaa. Katsoja menee vähän samankaltaisessa pimennossa kuin päähenkilö itse, vaikka kylläkin tietää jo asioiden olevan huonommin kuin lapselle kerrotaan. Sisimmässään Connor kyllä tietää jotain olevan vialla, mutta sitä hetkeä odottaa itsekin pelolla kun hän viimein kohtaa kivuliaan asian. Elokuva on surumielinen, mutta siinä on myös käsittämättömästi sanoinkuvaamatonta lohtua. Jälkimmäinen saattaa olla jopa se, joka kirvoittaa vielä enemmän kyyneleitä.

A Monster Calls ei kerro vain menetyksestä ja itsensä kohtaamisesta. Upeasti visualisoidut tarinat, joita hirviö kertoo, opettavat miten asiat eivät ole aina niin mustavalkoisia. Hyvä voi olla myös samalla paha ja toisinpäin. Näennäisesti hirveilläkin asioilla voi olla hopeareunus, kun niille antaa aikansa. Se antaa myös tilaa tunteille, eikä leimaa agressiivistakaan reaktiota automaattisesti kielletyksi. Joskus tarvitaan hetki, jolloin heittäytyy itse ihan monsteriksi ja pistää talon päreiksi.

Olisin ajatellut tämän olevan Lewis MacDougallin ensimmäinen kerta valkokankaalla, koska kasvot eivät olleet tutut, mutta nähtävästi hän on myös esiintynyt sivuosassa elokuvassa Pan. Lapsitähdeksi MacDougall suoriutuu ilmiömäisen hyvin, etenkin niissä riipivimmissä ja eniten draaman osaamista vaativissa, kaikista haastavimmissa kohtauksissa. Vielä kun ottaa huomioon, että hänen vastanäyttelijänsä on usein ollut pelkkää ilmaa kuvaushetkellä. Felicity Jones oli niin ilo nähdä taas kunnon draaman parissa köykäisen Infernon jälkeen, sillä taitoa häneltä ei puutu. Sigourney Weaver isompana konkarina on myös yhtä ilo nähdä draamapainotteisemmassa roolissa, sillä hän usein on siellä toiminallisemmassa päässä, ei niin vakavassa osassa. Liam Neesonin äänen olisi tunnistanut taas ilman julisteen infoakin ja hän nyt todistetusti pystyy tuomaan kaiken karismansa jo pelkästään sen äänen avulla. 

A Monster Calls on todella haikean koskettava kertomus nuoren lapsen tavasta käsitellä musertavan vaikeita asioita. 

Traileri on hyvä, mutta se ei ole välttämätön katsoa.