Musiikki: Dario Martinelli
Pääosissa: Keira Knightley, Jude Law, Aaron Taylor-Johnson, Kelly Macdonald, Matthew McFadyen, Domhnall Gleeson, Olivia Williams, Alicia Wikander, Ruth Wilson & Emily Watson
Kesto: 2h 10min
Ikäraja: 12
Anna Karenina kertoo kahdesta erilaisesta rakkaustarinasta. Suuremmassa osassa on itse Anna Kareninan (Keira Knightley) ja Kreivi Vronskin (Aaron Taylor-Johnson) kielletty suhde Annan ollessa edelleen naimisissa Venäjän vaikutusvaltaisimman ja mahdollisesti kunniallisimman miehen, Alexei Kareninin (Jude Law) kanssa. Alkuasetelmassa Anna matkustaa veljensä Stivan (Matthew McFayden) ja tämän vaimon Dollyn (Kelly MacDonald) luokse Moskovaan auttamaan heitä heidän omassa aviokriisissään. Paikan päällä näemme Stivan vanhan ystävän Konstatin Levinin (Domhnall Gleeson) ilmaisevan Stivalle kiinnostuksensa Dollyn pikkusiskoa Kittyä (Alicia Wikander) kohtaan. Stivan rohkaisemana Levin uskaltautuu kosimaan Kittyä, joka häkeltyneenä kieltäytyy, koska uskoo Kreivi Vronskin kosivan itseään. Tanssiaisissa, jonne Anna Karenina saapuu myös paikalle, Vronski ei näe enää ketään muuta kuin Annan. Seurapiirit kuhisevat Annan palauttua takaisin Pietariin Vronskin seuratessa häntä kuin varjo. Aluksi Anna tuntuu olevan asiasta vain huvittunut, mutta ennenpitkää on selvää, että kiinnostus ei ole vain yksipuoleinen. Itse Karenin, joka luottaa vaimoonsa sokeasti, huomaa asian vasta viimeisten joukossa.
Anna Kareninan katsoin heti perään Beats of the Southern Wild:n jälkeen ja ollessani vaikuttunut toisena mainitusta, niin jotenkin vielä tämä elokuva kruunasi pienen kahden kuvan maratonini. Anna Kareninasta tosin tiesin paljon varmemmin etukäteen, että tämä kolahtaa juuri minulle. Ohjaajan ollessa samainen, joka oli vastuussa vuoden 2005 Ylpeys ja ennakkoluulo elokuvasta ja kahden samaisen näyttelijän eli Keiran ja Matthew:n läsnäolo, antoivat jo alkuunsa sellaiset Austen fiilikset, että tähän uppoutui sulavasti. Lisää Austen vibaa toi Olivia Williams, joka puolestaan on esiintynyt elokuvassa Emma (1996) Jane Fairfax:inä.
Iso osa elokuvasta on tosiaan kuvattu teatterin lavalla, vaikka elokuvassa ei ollakaan teatterissa. Kohtausten/paikkojen vaihdot poikkeaa totutusta ja niissä on käytetty mielikuvitusta. Kuvakieli on muutoinkin aivan upeaa ja sitä jaksaisi seurata loputtomiin. Itselleni jäi erityisesti mieleen kohtaus, jossa Karenin on mukamas ulkona kaupungissa, repii kirjeen, viskoo palaset ilmaan ja ne sulautuvat juuri alkaneeseen lumisateeseen. Tai sitten Levinin (muistaakseni?) kävellessä lavan takana olevista ovista suoraan ulkokuvaukseen.
Puvustus on myös yksinään huomion arvoinen seikka ja sitä mieltä on akatemiakin ollut puvustus ehdokkuuden kanssa. Melkein olisin sitä mieltä, että se kuuluu tähän osoitteeseen. Huomasin jonkinlaista symboliikkaa Annan puvun värien muutoksissa. Tanssiaisissa Vronskin kanssa Annan puku on täysin musta vastapainona Vronskin valkoiselle uniformulle. Tästä kohdasta eteenpäin Anna pukeutuu muutoinkin tummiin, melkein syntisen värisiin vaatteisiin, joista tulee mielikuvia uskottomuudesta, jota kohti hän on menossa. Kuitenkin Annan maineen ollessa jo tahrittu ja hänen ollessaan julkisesti Vronskin kanssa, on hänellä teatteriin mennessä päällään valkoinen puku. Tarinassa Anna yrittääkin tehdä paluun takaisin seurapiirien elämään ja saapuu paikalle neitseellisen valkoisessa pää pystyssä kulkien, mielestään uutena naisena, joka ansaitsee uuden mahdollisuuden. Myöhemmin takaiskuja saaneena Anna nähdään enemmän pukeutuneena punaisiin asuihin, ikäänkuin haavoittuneena, mitä hän onkin.
Kaikkien upeiden lavastekikkojen, visuaalisen nautinnon, mukana kuljettavan musiikin ja pukusymboliikin ohella elokuvassa on myös sitä jotain. Mukana on ennenkaikkea tunnetta ja hahmot osaavat välittää katsojalle juuri sen miltä heistä tuntuu. Samalla tapaa kuin Ylpeys ja ennakkoluulo elokuvassa tapahtumat ja henkilöt tempaavat mukaansa ja saa kokea heidän kauttaan koko traagisen ja jännittävän tarinan.
PS. Bongasitko kaksi Potter-näyttelijää?
Jutun kuvat täältä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti