Avengers: Age of Ultron

Ohjaaja: Joss Whedon
Käsikirjoitus: Joss Whedon
Musiikki: Brian Tyler & Danny Elfman
Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Evans, Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Scarlett Johansson, Jeremy Renner, Elizabeth Olsen, Aaron Taylor-Johnson, Don Cheadle, Paul Bettany, Cobie Smulders, James Spader, Anthony Mackie, Idris Elba, Hayley Atwell, Stellan Skarsgård, Samuel L.Jackson, Thomas Kretschman, Andy Serkis & Julie Delpy
Kesto: 2h 21min
Ikäraja: 12 

Avengersien odotettu jatko-osa ei jatka suoraan ensimmäisen elokuvan jatkeena, vaan tässä välissä ensi-iltansa saaneilla kolmella muulla Marvel Studiosin tekeleellä on jokaisella osansa jatkumoa. Erityisen merkittävä osa on viimeisimmällä Kapteeni Amerikka elokuvalla, jonka lopputeksteissä ollut pätkä pohjusti paljolti Age of Ultronin alkutilannetta. Kyseinen klippi paljasti Lokin sauvan päätyneen HYDRA-järjestön käsiin ja esitteli ensimmäistä kertaa kaksoset eli Pietro ja Wanda Maximoffin (Taylor-Johnson & Olsen) koppeihin suljettuna, edellämainitun kulkemassa ääntä nopeammin ja jälkimmäisen makustelemassa telekineettisiä voimiaan. 

Avengers: Age of Ultron alkaa Kostajien ollessa työkeikalla Sokoviassa, päätehtävänään noutaa juurikin kyseinen sauva takaisin järjestön hallusta. Samalla he tutustuvat ensimmäistä kertaa kaksosiin, ei tosin rauhanomaisissa tunnelmissa. Missio päättyy kuitenkin voittoon ja voittoahan pitää juhlistaa kunnon pippaloilla. Herra Stark on kuitenkin salassa muilta kerännyt viime reissulta matkamuistoksi pahisjärjestön keskeneräisen projektin, joka sisältää tekoälyn. Koska S.H.I.E.L.D järjestökään ei ole enää entisensä ja yleinen epävarmuus tulevasta kalvaa Rautamiehen mieltä kaikista voitoista huolimatta, tekee hän inhimillisen virheen yhdistämällä tekoälyn omaan rauhanturvaohjelmaansa, projekti Ultroniin (Spader). Juhlien ollessa jo ehtoon puolella itsekseen herännyt ja väliaikaisen kehon kokoon haalinut Ultron saapastelee paikalle yllätysvieraana. Ultron on kuitenkin kaikkea muuta, kuin pelastava enkeli ja suunnitteleekin omassa loogisuudessaan suurimman uhan poistamista eli tässä tapauksessa ihmiskunnan. 

Avengers: Age of Ultron on Marvelin Cinematic Universen yhdestoista osa, joten tätä elokuvaa ennen kannattaa olla nähtynä edes jonkinmoinen osa aikasemmista elokuvista. Itse olen kutakuinkin kaikki nähnyt, paitsi Incredible Hulk taitaa olla jäänyt katsomatta (jos olenkin nähnyt, niin ei ole sitten ollut mieleenpainuva). Muista elokuvista Guardians of the Galaxy ei ole vielä juuri Age of Ultronin kannalta niin merkittävä olla nähtynä, mutta tulevien kolmannen vaiheen elokuvien kannalta on. Toisen vaiheen elokuvista ensi-iltansa saa vielä tämän vuoden puolella Ant-Man, joka tuo valkokankaille Kostajiin varmasti myöhemmin liittyvän Muurahaismiehen. 

Age of Ultron on yhtä messevää viihdettä kuin ensimmäinen Avengers-elokuva. Ensimmäisessä elokuvassa suurin hypetyksen riemu tuli tuttujen naamojen yhteenkokoamisesta ja heidän keskinäisestä hapuilusta löytää se yhteinen sävel, koska kyseessä on muutama varsin iso persoona. Tässä elokuvassa puolestaan on hekumallista seurata niin ikään keskinäistä vuorovaikutusta, mutta enemmänkin siksi, että porukasta huomaa heidän tuntevan jo toisensa ja kuittailevan varsin rakastavasti toisilleen. Joss Whedon taitaa hahmovetoisuuden, tämän voin nyt todeta hyvällä mielin, ei pelkästään näiden elokuvien pohjalta, vaan koska kuittasin jo taannoin Firefly-sarjan. Age of Ultronissa käytetään tilaisuus hyväksi syventää esimerkiksi Hawkeyen ja Mustan lesken henkilöhahmoja, toisen menneisyyttä ja toisen nykyisyyttä. Kummallakaan hahmolla ei ole ollut omaa yksittäistä elokuvaa, kun taas muilla Kostajilla on. Elokuva vilisee myös monen monia muita tuttuja sivuhahmoja, joista pari ihanaa leidiä mainitaan kylläkin vain nimeltä, mutta näiden ei paikalla olevien kohdalla suun pielet olivat poikkeuksellisen paljon korvissa.

Kaksoset esitellään nyt kunnolla ensimmäistä kertaa ja voimme päätellä heidän tulleen jäädäkseen. Viimeisimmästä Spider-Man elokuvasta kertovan postauksen lopussa spoiler-vapaalla alueella sivusin näitäkin kahta hahmoa, lähinnä närkästyneenä kolmen marvel-elokuvia tuottavan studion (Fox, Sony ja Marvel studios) keskinäisestä yhteistyöhaluttomuudesta. Quicksilver ja ihan pieni Scarlett Witch esiintyivät siis jo aikaisemmin viimeisimmässä X-Men elokuvassa Days of Future Past, mutta heillä oli eri näyttelijät. Mielessäni kuvittelin ihanteellista maailmaa, jossa fanit olisi lyöty ällikällä ja heitetty rooleihin samat näyttelijät ja tällä eleellä ihan pienesti vedetty nämä yhteen. Koska Marvel studiosilla ei ole oikeuksia X-Meneihin, eivät he saa viitata kaksosiin myöskään mutantteina. Näin ollen kaksosten taustatarinaa tuli muokata niin, että he saavat voimansa muualta kuin jo äidinmaidosta. 

Avengers: Age of Ultronista voin käyttää jo ilmaisua, taattua Marvel Studiosin laatua. Sitä se nimittäin on ja kaikissa kategorioissa vuoden katsottavimpia elokuvia. 

Haluatko koittaa onneasi päästä Floridaan Universal studiosin huvipuistoon, joka on ihanteellinen kohde niin Avengers- hurjapäille kuin Marvel- elokuvafaneille. Osallistumalla arvontaan voit toteuttaa suuren unelmasi.

Godzilla

Ohjaaja: Gareth Edwards
Musiikki: Alexandre Desplat
Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Ken Watanabe, Elizabeth Olsen, Sally Hawkins, Juliette Binoche, Brian Cranston & David Strathairn
Kesto: 2h 3min
Ikäraja: 12

Godzilla elokuva alkaa komeasti viljellen historiallista kuvamateriaalia hirviöhavainnoista ja pommituksista, jotka on valtaväestöltä pidetty piilossa. Ison hirviön legendan perässä juoksevat tiedemiehet Serizawa (Watanabe) ja Graham (Hawkins), jotka todistavat vuonna 1999 Philippiineillä monsterin luurangon löytymistä sekä merelle johtavia jälkiä. Samoihin aikoihin Japanissa tavallista epävakaampi maaperä aiheuttaa ydinvoimalaonnettomuuden, josta osansa kärsivät voimalassa työskennellyt Brodyn pariskunta (Binoche & Cranston). Tästä pääsemme nykyhetkeen, jossa Japanista kauas San Franciscoon muuttanut Brodyjen ainoa poika Ford (Taylor-Johnson), asustelee vaimonsa ja poikansa kanssa. Ford työskentelee armeijan leivissä pomminpurkajana ja on juuri päässyt viettämään vapaitaan, kun Japani yllättäen kutsuukin hänet jälleen pois perheensä luota. Ford päätyykin tutkimaan menneisyyden tapahtumia ja tätä kautta ajautuu myrkynsilmän keskelle, kun tiedemiesten hallussa ollut monsteri karkaa rymistelemään ihmisten ilmoille. 

Godzillaelokuvista en ole harmillisesti vielä nähnyt ainuttakaan japanilaista versiota, pelkästään sen vuoden 1998 jenkkiversion. Ysäri-Godzilla on kuulemma ollut melkoinen floppi ja kriitikoiden haukkuma, mutta omat mielikuvani elokuvasta (jotka ovat jonkun 12-vuotiaan) ovat olleet positiivisemmasta päästä. Ikä on varmasti vaikuttanut asiaan, sillä muistan jo elokuvan julisteen olleen mielestäni siisteintä ikinä ja leffan iskeneen samaan saumaan pahimman dinosaurus fanitusvaiheen kanssa. Ysäri-Godzilla poikkeaa hirmuisesti ulkomuodossaan ja etenkin koossaan siitä oikeasta, mutta on enemmän omaan makuuni juurikin dinosaurusmaisen ulkomuotonsa takia. Olihan alkuperäisenkin tarkoitus muistuttaa aitoa gojirasaurusta, mutta silloin oli vielä virheellisiä käsityksiä dinosaurusten kävely- sekä seisoma-asennoista. 

Godzillan uusin ja vasta toinen jenkkiversio on ottanut hirviön malliksi sen aidon ulkomuodon ja kunnioittaa huhujen mukaan paremmin esikuviaan, vaikka Japanissa onkin ehditty jo haukkua jenkkizilla liian läskiksi. Mielestäni muutos on ollut oikeaan suuntaan, vaikka himpun verran massiivinen monsu onkin, mutta koon tuntua on ainakin kunnioitettavasti. Itse elokuva muutoin ei sitten vastannutkaan odotuksia, vaikka madalsinkin huomattavasti alkuhypetystä ennen elokuvan alkua. Yritin myös vimmatusti  sulkea kokonaan pois mielestä ehdottomasti viime vuoden parhaimmistoon sekä monsterielokuvien aateliin kuuluvan Pacific Rim:n, mutta se oli kerrassaan mahdotonta. 

Elokuva osaa toki viihdyttävyyden, jännityksen ja toiminnan perusteet ja nämä puitteet sekä erikoistehosteet ovatkin kohdallaan. Ongelmaksi muodostuukin päähenkilö, joka on omalle katselulleni olennainen osa. Päähenkilö vaikuttaa olevan Ford, mutta kuitenkaan hahmo ei kuljeta tarinaa eteenpäin ja loppupeleissä itselleni oli ihan sama, mitä hänelle käy. Myöhemmin on selvempää, että pääosassa on sittenkin Godzilla, mutta tässäkin hallaa tekee pääosan esittäjän piilottelu mahdollisimman pitkään. Henkilökohtaisesti koen myös vaikeaksi samaistua isoon matelijaan. 

Godzilla ei ole kovin kummoinen tapaus ja odotuksiin nähden jopa pienoinen pettymys. Viihdearvonsa puolesta istuttava monsterifaneille ja uppoaa kyllä varsinkin nuorempiin katsojiin.

Anna Karenina

Ohjaaja: Joe Wright
Musiikki: Dario Martinelli
Pääosissa: Keira Knightley, Jude Law, Aaron Taylor-Johnson, Kelly Macdonald, Matthew McFadyen, Domhnall Gleeson, Olivia Williams, Alicia Wikander, Ruth Wilson & Emily Watson
Kesto: 2h 10min
Ikäraja: 12

Anna Karenina kertoo kahdesta erilaisesta rakkaustarinasta. Suuremmassa osassa on itse Anna Kareninan (Keira Knightley) ja Kreivi Vronskin (Aaron Taylor-Johnson) kielletty suhde Annan ollessa edelleen naimisissa Venäjän vaikutusvaltaisimman ja mahdollisesti kunniallisimman miehen, Alexei Kareninin (Jude Law) kanssa. Alkuasetelmassa Anna matkustaa veljensä Stivan (Matthew McFayden) ja tämän vaimon Dollyn (Kelly MacDonald) luokse Moskovaan auttamaan heitä heidän omassa aviokriisissään. Paikan päällä näemme Stivan vanhan ystävän Konstatin Levinin (Domhnall Gleeson) ilmaisevan Stivalle kiinnostuksensa Dollyn pikkusiskoa Kittyä (Alicia Wikander) kohtaan. Stivan rohkaisemana Levin uskaltautuu kosimaan Kittyä, joka häkeltyneenä kieltäytyy, koska uskoo Kreivi Vronskin kosivan itseään. Tanssiaisissa, jonne Anna Karenina saapuu myös paikalle, Vronski ei näe enää ketään muuta kuin Annan. Seurapiirit kuhisevat Annan palauttua takaisin Pietariin Vronskin seuratessa häntä kuin varjo. Aluksi Anna tuntuu olevan asiasta vain huvittunut, mutta ennenpitkää on selvää, että kiinnostus ei ole vain yksipuoleinen. Itse Karenin, joka luottaa vaimoonsa sokeasti, huomaa asian vasta viimeisten joukossa.

Anna Kareninan katsoin heti perään Beats of the Southern Wild:n jälkeen ja ollessani vaikuttunut toisena mainitusta, niin jotenkin vielä tämä elokuva kruunasi pienen kahden kuvan maratonini. Anna Kareninasta tosin tiesin paljon varmemmin etukäteen, että tämä kolahtaa juuri minulle. Ohjaajan ollessa samainen, joka oli vastuussa vuoden 2005 Ylpeys ja ennakkoluulo elokuvasta ja kahden samaisen näyttelijän eli Keiran ja Matthew:n läsnäolo, antoivat jo alkuunsa sellaiset Austen fiilikset, että tähän uppoutui sulavasti. Lisää Austen vibaa toi Olivia Williams, joka puolestaan on esiintynyt elokuvassa Emma (1996) Jane Fairfax:inä.

Iso osa elokuvasta on tosiaan kuvattu teatterin lavalla, vaikka elokuvassa ei ollakaan teatterissa. Kohtausten/paikkojen vaihdot poikkeaa totutusta ja niissä on käytetty mielikuvitusta. Kuvakieli on muutoinkin aivan upeaa ja sitä jaksaisi seurata loputtomiin. Itselleni jäi erityisesti mieleen kohtaus, jossa Karenin on mukamas ulkona kaupungissa, repii kirjeen, viskoo palaset ilmaan ja ne sulautuvat juuri alkaneeseen lumisateeseen. Tai sitten Levinin (muistaakseni?) kävellessä lavan takana olevista ovista suoraan ulkokuvaukseen.

Puvustus on myös yksinään huomion arvoinen seikka ja sitä mieltä on akatemiakin ollut puvustus ehdokkuuden kanssa. Melkein olisin sitä mieltä, että se kuuluu tähän osoitteeseen. Huomasin jonkinlaista symboliikkaa Annan puvun värien muutoksissa. Tanssiaisissa Vronskin kanssa Annan puku on täysin musta vastapainona Vronskin valkoiselle uniformulle. Tästä kohdasta eteenpäin Anna pukeutuu muutoinkin tummiin, melkein syntisen värisiin vaatteisiin, joista tulee mielikuvia uskottomuudesta, jota kohti hän on menossa. Kuitenkin Annan maineen ollessa jo tahrittu ja hänen ollessaan julkisesti Vronskin kanssa, on hänellä teatteriin mennessä päällään valkoinen puku. Tarinassa Anna yrittääkin tehdä paluun takaisin seurapiirien elämään ja saapuu paikalle neitseellisen valkoisessa pää pystyssä kulkien, mielestään uutena naisena, joka ansaitsee uuden mahdollisuuden. Myöhemmin takaiskuja saaneena Anna nähdään enemmän pukeutuneena punaisiin asuihin, ikäänkuin haavoittuneena, mitä hän onkin.

Kaikkien upeiden lavastekikkojen, visuaalisen nautinnon, mukana kuljettavan musiikin ja pukusymboliikin ohella elokuvassa on myös sitä jotain. Mukana on ennenkaikkea tunnetta ja hahmot osaavat välittää katsojalle juuri sen miltä heistä tuntuu. Samalla tapaa kuin Ylpeys ja ennakkoluulo elokuvassa tapahtumat ja henkilöt tempaavat mukaansa ja saa kokea heidän kauttaan koko traagisen ja jännittävän tarinan.






PS. Bongasitko kaksi Potter-näyttelijää?

Jutun kuvat täältä