Näytetään tekstit, joissa on tunniste armie hammer. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste armie hammer. Näytä kaikki tekstit

15. syyskuuta 2015

Koodinimi U.N.C.L.E.


Ohjaaja: Guy Ritchie
Käsikirjoitus: Guy Ritchie & Lionel Wigram, pohjaa amerikkalaiseen tv-sarjaan 60-luvulta
Musiikki: Daniel Pemberton
Pääosissa: Henry Cavill, Armie Hammer, Alicia Vikander, Elizabeth Debicki, Jared Harris, Hugh Grant, Luca Calvani, Sylvester Groth, David Menkin & Simona Caparrini
Kesto: 1h 56min
Ikäraja: 12

Kultaiselle 60-luvulle sijoittuva agenttiseikkailu alkaa, kun CIA:n erittäin sharmantti agentti Napoleon Solo (Cavill) käy noutamassa tulevan projektin avainhahmon, automekaanikko Gaby Tellerin (Vikander), Itä-Berliinistä. Tehtävä ei suju aivan puhtaasti ongelmitta, sillä heidän vanavedessään seuraa KGB:n sinnikäs ja jopa hieman hullu agentti Illya Kuryakin (Hammer). Hampaat irvessä käydyn pakotaiston jälkeen edellämainitut onnistuvat kuitenkin pääsemään eroon venäläisagentista. Tämä ei ole kuitenkaan viimeinen kohtaaminen Kuryakin kanssa, sillä yllättäen CIA ja KGB ovat tekemässä pakon edessä yhteistyötä taltuttaakseen menestyksekkään yrityksen kulisseissa toimivan rikollisjärjestön Italiassa. Jo valmiiksi napit vastaikkain olevat Kuryakin ja Solo joutuvat toimimaan nyt samassa tiimissä, johon kolmanneksi pyöräksi liittyy vielä Gaby, koska yrityksellä on yhteyksiä hänen sukulaisiinsa. 


Koodinimi U.N.C.L.E.:n halusin nähdä jo trailerin ensinäkemisestä asti, koska Guy Ritchien aikaisemmat Sherlock Holmes-elokuvat ovat niin kovasti kolahtaneet. Lisäksi siinä missä Holmes-elokuviin oli onnistuttu roolittamaan just mun lempparit, niin sama tuntuu olevan tässäkin elokuvassa, varsinkin Vikanderin ja Cavillin suhteen. Itselleni selvisi kyllä vasta elokuvan katsomisen jälkeen, että sen pohjana on 60-luvun tv-sarja, mutta ainakin samaa aikakautta on kyllä tässä hengitetty ja ahnaasti. Koodinimi U.N.C.L.E. osoittautui olevan yhtä toimivaa tavaraa Holmes-elokuvien kanssa, joten omaan makuhermooni todella toimivaa.


Koodinimi U.N.C.L.E.:n vahvuudet ovat sen seikkailuhenkisyydessä, tyylikkäässä ulkomuodossa ja hahmojen onnistuneissa persoonissa eli tismalleen samat tekijät, kuin oli Holmes-elokuvissa. Pitkästä aikaa soundtrack oikein pomppaa esiin ja varmasti sillä on iso osa kuvankin viehätykseen, kun se oikein kunnolla iskee tulille. 60-luvun ajankuva on toteutettu ihanan hulppeasti puvustuksessa ja sisustuksessa, mutta esimerkiksi sukupuolirooleissa on taas vanhoja tomuja huiskuteltu pois. Toki pääkaksikko on edelleen miehiä, välillä jopa huvittavan miehiä, mutta tämä pieni ironinen ote hahmoihin on selvästi tehty tarkoituksella. Muutoinkin elokuvassa on kauttaaltaan läsnä sellainen pieni, ei ehkä varsinaisen ironian vire, mutta tietynlainen vinoutunut hymy. Varsinkin agenttiteeman tähden, tulee pikkaisen mieleen Kingsman: salainen palvelu.


Kuten aiemmin totesin, on roolituksissa luettu minun suosikkieni listaa. Henry Cavill, joka voisi olla kevyesti seuraava James Bond, vei sydämeni jo Tudors-sarjan myötä. Lone Ranger ja Social Network elokuvista tuttu Armie Hammer on vähän pienemmässä nosteessa, mutta hänen roolinsa tässä erottuu kyllä, jos ei korostetun venäläisen aksentin avulla, niin vähintää hahmon raivokohtauksien myötä. Ihanan Alicia Vikanderin uraa olen seurannut Anna Kareninasta asti ja odotan todella hänen taatusti hienoa roolisuoritustaan Redmaynen rinnalla elokuvassa Danish Girl. Naishahmot ei tosiaan ole mitään hempukoita tässä elokuvassa, vaan Gabykin taitaa painimisen salat ja autojen korjaukset. Toisessa vahvassa naisroolissa on elokuvan hyytävä naispahis, jolta et löydä taustalta edes mitään kliseistä femme fatale-tarinaa, vaan kyseinen nainen on vaan yksinkertaisesti häijy. Victorian roolissa nähtävä melkein parimetrinen Elizabeth Debicki on aikaisemmin tuttu sivuroolissa elokuvassa Gatsby. 

Koodinimi U.N.C.L.E. on kerrassaan viihdyttävä ja tyylitelty agenttielokuva, joka ei ota itseään liian vakavasti. Elokuvan lopputekstien alussa selviää, mistä sanoista U.N.C.L.E. muodostuu.

8. heinäkuuta 2013

The Lone Ranger


Ohjaaja: Gore Verbinski
Käsikirjoitus: Justin Haythe, Ted Elliot & Terry Rossio
Tuottajat: Jerry Bruckheimer & Gore Verbinski
Musiikki: Hans Zimmer
Pääosissa: Johnny Depp, Armie Hammer, William Fichtner, Tom Wilkinson, James Badge Dale, Ruth Wilson, Barry Pepper & Helena Bonham Carter
Kesto: 2h 29min
Ikäraja: 12

Lone Ranger pohjaa Yhdysvalloissa vanhemman polven tuntemaan legendaarisen radiokuunnelmaan Yksinäisestä ratsastajasta ja tämän aisaparista Tontosta, josta seurasi vielä menestynyt televisiosarjakin. Villin lännen ytimeen mennään elokuvassakin, joka alkaa asianajaja John Reid matkatessa junalla takaisin kotikonnuilleen. Samassa junassa kahlittuna rautoihin on pahamaineinen Butch Cavendish matkalla kohti omia hirttäjäisiään ja omintakeinen intiaani Tonto. Murhamies lipeää kuitenkin oikeuden käsistä ja juna saapuu asemalle hieman aiottua suuremmalla rytinällä. John Reid pyrkii pitämään edelleen kiinni sivistyneen maailman moraalista tässä jumalan selän takana olevassa kaupungissa, jossa villit vaanivat rajan takana ja oikeus tapahtuu aseita laulattamalla. Mitä pidemmälle tarina rymistelee, sitä hankalampi John Reidin on pitää periaatteistaan kiinni, kunnes ainoa vaihtoehto saada oikeus toteutumaan, on laittaa kasvoilleen naamio ja mennä laitapolkujen kautta tavoitteisiinsa. Vanavedessä valokeilaa rakastaen menee Tonto, jonka polut puolestaan ovat pitkään tutkimattomat.


Siinä missä Man of Steelin kohdalla odotukset olivat aikas korkealla, en uskonut Lone Rangerin olevan kovinkaan kummoinen viimeisimmän Piratesin perusteella. Etenkin elokuvasta julkaistu ylipitkä traileri vaikutti paljastavan kaiken elokuvasta jo etukäteen, mutta kuinkas kävikään, elokuvalla olikin vielä monen monta korttia hihassaan. Lone Ranger ylitti odotukset reippaasti ja on seisoo jopa Mustan helmen kirouksen tasolla kaikessa viihdyttävyydessään. 

Lännenelokuvat ovat alkaneet tässä pikkuhiljaa kolahtaa omalla kohdallani ja alunperin kiinnostuksen laukaisi uusi True Grit, joka oli julmetun hyvä ja jonka ansiosta ostin sen vanhankin version, johon ihastuin yhtä lailla. Kyseessä on siis genre, josta en olisi vielä kolmisen vuotta sitten voinut ikinä uskoa pitäväni. Vaikka en vielä ole katsonut tarjonnasta kuin murto-osan, on vastaan tullut muutama tylsempi tapaus (El Dorado, Red River), kuin myös uusia suosikkeja (Revolverimies, Nimeni on Trinity) ja ymmärrän viimein John Waynen päälle. Lone Ranger on hyvin genreään rakastava ja onnistuu vangitsemaan juuri sen oikein villin lännen menon toisaalta sen karuudessaan, mutta kuitenkaan unohtamatta huumorin merkitystä. Kun taustalla on tosiaan tämä kova kolmikko (Verbinski, Bruckheimer & Depp) maistuu seikkailu suussa vielä elokuvan jälkeenkin. En voi olla mainitsematta myöskään Zimmeriä, joka toisin kuin Man of Steelissä, erottuu sävellyksillään taustalta. 



Johnny Depp tekee hänelle ominaista jälkeä, voisi jopa ajatella Jack Sparrown siirtyneen lännenmaisemiin ja pukeutuneen intiaaniksi. Tonto on toimiva "sivuhahmo", mutta voisi pysyä aavistuksen sivummallakin, mutta tehtävä osoittautuu miltein mahdottomaksi. Armie Hammerin Yksinäinen ratsastaja on mielestäni erittäin onnistunut, eikä jää onneksi Tonton varjoon, vaan onnistuneesti peilaa itseään tämän koheltajan kautta. Pariin otteeseen elokuvan aikana olisi toivonut imdb:in olevan vilkaisun päässä, kun häiritsevän tuttuja naamoja putkahteli esiin joka puskan takaa. Myöhemmin kotona selvitin itse Butch Cavendishin olleen Yön ritarissa pankkiirina ja puolestaan ratsujoukkojen komentajan missäpä muualla kuin True Grit:ssä. Elokuvan aikana itsekseen hymyilyä aiheutti intiaanien joukossa lymyilevä Jacobin isäukko. Muutamassa jutusta Lone Ranger:stä on kritisoitu Helena Bonham Carteria ja hänen näennäisen "turhaa roolia", mutta itse kuulun Team Helenaan, joten minusta hänen roolinsa oli vähintään yhtä herkullinen kuin Tonton ellei vielä herkullisempi. Rouvan huomattavasti lyhyempään ruutuaikaan on saatu yllättävän paljon sisältöä ja c'mon, Helena norsunluu puujalalla ja punaisella hiuspehkolla, damn!


Lone Ranger on kosolti menoa ja meinikiä, mutta muistaa antaa pölynkin laskeutua. Erittäin toimivaa kesäviihdettä, eikä pitkä kestokaan tunnu tämän höyryjunan kyydissä. Suosittelen!



Loppuun vielä ihan mahtisovitus ihan mahtitoimintapläjäyksestä!



18. tammikuuta 2012

J. Edgar


Ohjaaja: Clint Eastwood
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Armie Hammer, Naomi Watts, Josh Lucas, Judi Dench, Damon Herriman, Ed Westwick & Jeffrey Donovan
Kesto: 2h 15min
Ikäraja: 12


J. Edgar kertoo John Edgar Hooverin, nykyisen FBI:n perustajan, tarinan. Hänen legendaarinen uransa kesti yli 50 vuotta, jona aikana hän keräsi valtaisat arkistot niin rikollisista kuin valtapaikoilla olevista henkilöistä heidän salaisuuksineen kaikkineen, joiden avulla hän toteutti sanontaa "tieto on valtaa". Suuren imagon takana kulisseissa vaikutti jämerä äitihahmo, joka teki hyvin selväksi, että jos oma poika olisi homoseksuaali, hän olisi yhtä kuin kuollut tälle. J. Edgar kertoo myös toveruudesta ja syvästä rakkaudesta.

Leonardo DiCaprio on kuin hyvä viini, vain paranee vanhetessaan. Joskus, kun hän oli vielä nuorempi, en ollut niin vakuuttunut hänen osaamisestaan tai kyvystä saavuttaa yhtä vankkaa asemaa eturivin näyttelijänä, kuin mitä hänellä nyt on hallussaan. DiCapriolla on myös aina ollut lapsekkaat kasvot (lue: vauvanaama), joita on ollut vaikea ottaa vakavasti. Kun kasvojen piirteet eivät ole niin vakuuttavat, on taidon ja karisman tultava sisältäpäin. Osittain tästä syystä luulen, että hän on pystynyt/joutunut kehittymään roimasti näyttelijänä ja tämä näkyy jälleen J. Edgarin roolissa. Suunta on vain ylöspäin.

J. Edgariin on saatu ilmennettyä elokuvan hahmona yllättävän paljon moniulotteisuutta, vaikken oikeasta Edgarista paljoa tiedäkään. Inhimilliset heikkoudet ja oikut tekevät Edgarista oikein ihmisen, eikä häntä ole väännetty vaan yhteen muottiin. Hän ei ole liian hyvä, vaan vainoharhaisuus ja kiristämiset tuodaan suoraan esiin, mutta niihin saadaan myös perustelut. Vaikkei katsoja ole samaa mieltä hänen kanssaan tai hyväksy hänen tekojaan, voi hän silti ymmärtää hyvin motiivit niiden taustalla.

Edgarin homoseksuaalisuus on nostettu keskeiseksi osaksi elokuvaa. Sen aikaisessa maailmassa ja yhteiskunnallisessa asemassa ei voi tulla kaapista ulos. Edgar välittää aivan liikaa äidistään eikä murskaa tämän odotuksia tai mielikuvia omasta pojastaan. Sehän ei satuta, mitä ei tiedä ja Edgar osaa pitää itsensä visusti ruodussa. Sisällä velloo kuitenkin välitys toisesta ihmisestä, kollegasta ja kumppanista, joka ei jää katsojalta huomaamatta.

J. Edgar etenee rauhallisesti, ilman liian jyrkkiä käännöksiä. Varmasti jokaiselle katsomisen arvoinen, mutta erityisesti heille, jotka tietävät mitä rakkaus on, mutta eivät ole syystä tai toisesta voineet näyttää sitä.


J. Edgar on huomenna (19.1) viimeisen kerran studio123:ssa klo 20.00!!!!


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...