Koodinimi U.N.C.L.E.

Ohjaaja: Guy Ritchie
Käsikirjoitus: Guy Ritchie & Lionel Wigram, pohjaa amerikkalaiseen tv-sarjaan 60-luvulta
Musiikki: Daniel Pemberton
Pääosissa: Henry Cavill, Armie Hammer, Alicia Vikander, Elizabeth Debicki, Jared Harris, Hugh Grant, Luca Calvani, Sylvester Groth, David Menkin & Simona Caparrini
Kesto: 1h 56min
Ikäraja: 12

Kultaiselle 60-luvulle sijoittuva agenttiseikkailu alkaa, kun CIA:n erittäin sharmantti agentti Napoleon Solo (Cavill) käy noutamassa tulevan projektin avainhahmon, automekaanikko Gaby Tellerin (Vikander), Itä-Berliinistä. Tehtävä ei suju aivan puhtaasti ongelmitta, sillä heidän vanavedessään seuraa KGB:n sinnikäs ja jopa hieman hullu agentti Illya Kuryakin (Hammer). Hampaat irvessä käydyn pakotaiston jälkeen edellämainitut onnistuvat kuitenkin pääsemään eroon venäläisagentista. Tämä ei ole kuitenkaan viimeinen kohtaaminen Kuryakin kanssa, sillä yllättäen CIA ja KGB ovat tekemässä pakon edessä yhteistyötä taltuttaakseen menestyksekkään yrityksen kulisseissa toimivan rikollisjärjestön Italiassa. Jo valmiiksi napit vastaikkain olevat Kuryakin ja Solo joutuvat toimimaan nyt samassa tiimissä, johon kolmanneksi pyöräksi liittyy vielä Gaby, koska yrityksellä on yhteyksiä hänen sukulaisiinsa. 

Koodinimi U.N.C.L.E.:n halusin nähdä jo trailerin ensinäkemisestä asti, koska Guy Ritchien aikaisemmat Sherlock Holmes-elokuvat ovat niin kovasti kolahtaneet. Lisäksi siinä missä Holmes-elokuviin oli onnistuttu roolittamaan just mun lempparit, niin sama tuntuu olevan tässäkin elokuvassa, varsinkin Vikanderin ja Cavillin suhteen. Itselleni selvisi kyllä vasta elokuvan katsomisen jälkeen, että sen pohjana on 60-luvun tv-sarja, mutta ainakin samaa aikakautta on kyllä tässä hengitetty ja ahnaasti. Koodinimi U.N.C.L.E. osoittautui olevan yhtä toimivaa tavaraa Holmes-elokuvien kanssa, joten omaan makuhermooni todella toimivaa.

Koodinimi U.N.C.L.E.:n vahvuudet ovat sen seikkailuhenkisyydessä, tyylikkäässä ulkomuodossa ja hahmojen onnistuneissa persoonissa eli tismalleen samat tekijät, kuin oli Holmes-elokuvissa. Pitkästä aikaa soundtrack oikein pomppaa esiin ja varmasti sillä on iso osa kuvankin viehätykseen, kun se oikein kunnolla iskee tulille. 60-luvun ajankuva on toteutettu ihanan hulppeasti puvustuksessa ja sisustuksessa, mutta esimerkiksi sukupuolirooleissa on taas vanhoja tomuja huiskuteltu pois. Toki pääkaksikko on edelleen miehiä, välillä jopa huvittavan miehiä, mutta tämä pieni ironinen ote hahmoihin on selvästi tehty tarkoituksella. Muutoinkin elokuvassa on kauttaaltaan läsnä sellainen pieni, ei ehkä varsinaisen ironian vire, mutta tietynlainen vinoutunut hymy. Varsinkin agenttiteeman tähden, tulee pikkaisen mieleen Kingsman: salainen palvelu.

Kuten aiemmin totesin, on roolituksissa luettu minun suosikkieni listaa. Henry Cavill, joka voisi olla kevyesti seuraava James Bond, vei sydämeni jo Tudors-sarjan myötä. Lone Ranger ja Social Network elokuvista tuttu Armie Hammer on vähän pienemmässä nosteessa, mutta hänen roolinsa tässä erottuu kyllä, jos ei korostetun venäläisen aksentin avulla, niin vähintää hahmon raivokohtauksien myötä. Ihanan Alicia Vikanderin uraa olen seurannut Anna Kareninasta asti ja odotan todella hänen taatusti hienoa roolisuoritustaan Redmaynen rinnalla elokuvassa Danish Girl. Naishahmot ei tosiaan ole mitään hempukoita tässä elokuvassa, vaan Gabykin taitaa painimisen salat ja autojen korjaukset. Toisessa vahvassa naisroolissa on elokuvan hyytävä naispahis, jolta et löydä taustalta edes mitään kliseistä femme fatale-tarinaa, vaan kyseinen nainen on vaan yksinkertaisesti häijy. Victorian roolissa nähtävä melkein parimetrinen Elizabeth Debicki on aikaisemmin tuttu sivuroolissa elokuvassa Gatsby. 

Koodinimi U.N.C.L.E. on kerrassaan viihdyttävä ja tyylitelty agenttielokuva, joka ei ota itseään liian vakavasti. Elokuvan lopputekstien alussa selviää, mistä sanoista U.N.C.L.E. muodostuu.

Poltergeist

Ohjaaja: Gil Kenan
Käsikirjoitus: David Lindsay-Abaire
Musiikki: Marc Streitenfeld
Pääosissa: Sam Rockwell, Rosemarie DeWitt, Jared Harris, Jane Adams, Saxon Sharpino, Kyle Catlett, Kennedi Clements, Nicholas Braun, Susan Heyward & Soma Bathia
Kesto: 1h 34min
Ikäraja: 16

Bowenien perhe joutuu muuttamaan talousvaikeuksien tähden hieman edullisempaan asuntoon kuitenkin suhteellisen mukavan oloiselle lähiöalueelle, mutta kauas entisistä piireistä. Perheen teini luonnollisesti ei tykkää yhtään muuttaa keskelle ei mitään ja hautautuukin älyluurinsa maailmaan. Keskimmäinen kärsii edelleen hylkäämistraumastaan ja on sen tähden tavallista säikympi kaikelle. Alati iloinen kuopus on ainoa, joka tuntuu ottavan muutoksen hyvin vastaan ja yliluonnollisia asioita vilisevä talo tuntuu yhtä lailla ottaneen nuorimmaisen hyvin vastaan. Omituisten ilmiöiden voimistuessa ja muuttuessa yhä vahingollisempaan suuntaan, perheen pienin katoaa.

Poltergeist on uusintaversio vuoden 1982 samannimisestä klassikosta. Alkuperäisessä hääri käsikirjoituspuolella Steven Spielberg, uusinnassa on tuotantopuolella kauhuelokuvien oppi-isä Sam Raimi. Remake-elokuviin on aina syytä suhtautua pienellä varauksella, oli kuinka lupaavan oloista tahansa. Uutta Poltergeist elokuvaa, josta en ollut julistetta enempää nähnyt, lähdin katsomaan ihan kieli poskella-asenteella. Johtuuko sitten erittäin matalista odotuksista ja siltikin vastaanottavasta mielentilasta, että ei tämä mielestäni ollut ollenkaan niin huono, kuin lähes jokainen muu arvostelu antaa ymmärtää. Kyseessä on ihan kohtuullisen viihdyttävä pätkä, ei kovin pelottava, mutta ihan katselun kestävä.

Kritiikkiä Poltergeist on saanut juurikin sen pelottavuuden puuttumisesta. Myönnän, että itsekin olin jatkuvasti varautunut pahempaan, kuin mitä kankaalle lopulta tupsahti. Ei tämä siis tottuneelle kauhuelokuvien katselijalle voi olla kovin pelottava kokemus, mutta ei minusta se vanhakaan sellainen ollut, ellei sen ole nähnyt ihan nassikkana. Elokuvassa on kuitenkin pelotteluaiheeseen liittyviä kekseliäitä kohtauksia, jotka ovat visuaalisesti onnistuneesti toteutettu. Uusinta ei myöskään toisinna suoraan vanhasta, vaan moni tuttu kohtaus on jäljinnetty omalla tavallaan (vrt. uudessa lehtitorni ja vanhassa keittiön kalusteet).  

Poltergeistissa on tosi moni etäisesti tutunnäköinen näyttelijä, joten elokuvan jälkeen oli pakko tehdä massiivista googletusta. Parhaiten itse tunnistin tosi-tv heeboa esittäneen Jared Harrisin, joka on itselleni tuttu Fringe-sarjasta sekä Downey jr:n Sherlockeista. Sam Rockwell on ollut vaikka missä Iron Man 2 :sta Vihreään mailiin, mutta ehkä itselleni mieleen painunein rooli hänellä oli Linnunradan käsikirja liftareille-elokuvassa. Perheen äidin roolissa nähtävä Rosemarie DeWitt olikin tuttu Taran monta elämää-sarjasta. Yksikään näyttelijöistä ei nyt suuresti hätkähdytä tässä elokuvassa, mutta ihan kohtuullisesti kaikki oman tonttista hoitavat, sen suuremmin ärsyttämättä, vaikka Rockwellin hahmo vähän raja-aitaa potkiikin.

Uudempi ja nuorempi Poltergeist on ihan ok kauhupätkä, ei niinkään siihen pelotteluun, vaan perusviihteen nälkään. Vanhempi versio kannattaa myös katsoa ennen tai jälkeen, ihan vertailun vuoksi.

Sherlock Holmes: A Game of Shadows

Ohjaaja: Guy Richie

Musiikki: Hans Zimmer

Pääosissa: Robert Downey Jr., Jude Law, Jared Harris, Noomi Rapace, Rachel McAdams, Stephen Fry & Kelly Reilly

Kesto: 2h 7min

Ikäraja: 13

Tohtori Watsonin valmistautuessa purjehdukseen avioliiton satamaan, on Sherlock Holmes kietonut mielensä rikosverkon ympärille. Itävallan kruununprinssin "itsemurha" haiskahtaa Holmesin nenään murhalta ja hän näkee siinä sekä useassa muussakin tapauksessa yhteyden yhteen ja samaan mieheen: James Moriartyyn (Jared Harris), arvostettuun professoriin. Watsonin polttareitten varjolla Holmes saa lisäsyyn mennä nuuskimaan herrainkerholle ja mukaan menoon liittyy Holmesin vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen veli Mycroft (Stephen Fry). Sillä aikaa kun Watson keksittyy vaihtamaan vapaalle, tapaa Holmes ennustaja Madame Simzan (Noomi Rapace), jolla on myös oma osuutensa Holmesia kiehtovassa tapahtumien kasassa. Sim liittyy omien motiiviensa johdattamana ratkomaan Holmesin ja Watsonin ohella tätä suurta ja monipolkuista mysteeriä. Matkaamme Englannista Ranskaan, sieltä Saksaan ja vielä lopulta kaikki ratkeaa Sveitsissä. Voitto saattaa tosin vaatia uhrauksia.

Vuoden 2009 Holmesista en tarinallisesti muista paljoakaan, mutta muistan pätkän olleen hyvä, erittäin viihdyttävä ja erikoinen versio Holmesista. Näyttelijät olivat kauttaaltaan loitokkaita ja elokuvahan vaikutti eritoten suhtautumiseeni Robert Downey Junioriin.

Jatko-osa vaikuttaa edeltäjäänsä hiotummalta ja toiminta päinvastoin särmikkäämmältä. Elokuva on ylpeästi 2D ja polkee maahan 3D räpellykset näyttävyydellään. Sairaan siistejä hidastuksia löytyy, eikä ne ole Snyder tason hiiiiiidaaaaaaastuuuuuksiiiiiaaaaa, vaan juuri oikein rytmitettyjä, jotka vie tapahtumia eteenpäin. Kohtauksessa, missä Sherlock, Watson ja Simza pakenee metsässä juosten on sellaista ryminää ja rytinää ja kääntöä ja vääntöä, että hämmästyt tajutessasi "hei, nehän vain juoksee pakoon metsässä, kui siistiä!".

Robert Downey jr. ja Jude Law ilmentävät pääkaksikkoa, niin hyvin ettei aina muista heidän vain näyttelevän. Holmesin ja Watsonin keskeinen sanailu ja kuitenkin pinnan alla piilevä syvä välittäminen toisistaan, tekee heistä olennaisen osan elokuvan ydintä. Positiivinen yllätys oli itselleni mainiosta Fringe-sarjasta tuttu Jared Harris nerokkaana, mutta tunnekylmänä Moriartynä. Stephen Fry ei tuota pettymystä, vaan joutuu pikemminkin hillitsemään ylitsevuotavaa karismaansa. Mieleen jäi myös Mycroftin höpsähtänyt palvelija Stanley, joka kylläkin esiintyy vain parissa kohtauksessa. Kaikki naisvahvistukset taas jäävät auttamattomasti sivuun vahvempien persoonien hallitessa näyttämöä.

Musiikki jää kivasti asumaan korvakäytäviin ja ainakin allekirjoittanut luukuttaa soundtrack:iä vielä pitkään katsomisen jälkeen. Se eräs saksalainen herra tekee vähän turhan koukuttavaa leffamusaa.