Carol

Ohjaaja: Todd Haynes
Käsikirjoitus: Phyllis Nagy, pohjaa Patricia Highsmithin kirjaa The Price of Salt
Kuvaus: Edward Lachman
Pääosissa: Cate Blanchett, Rooney Mara, Sarah Paulson, Kyle Chandler, Jake Lacy, Cory Michael Smith, John Magaro & Carrie Brownstein
Kesto: 1h 58min
Ikäraja: 12

Therese Belivet (Mara) on 50-luvun Manhattanilla asusteleva, valokuvauksesta kiinnostunut nuori nainen. Hän työskentelee tavaratalon leluosastolla ja tapaa joulusesongin aikaan viehättävän vanhemman naisen, Carolin (Blanchett). Carol on kotirouva kulissiavioliiton vankina ja janoaa selkeästi lisää vapautta sekä omannäköistään elämää. Kipinöivästä ensikohtaamisesta lähtien naisten välillä on selkeästi jotain syvempää ymmärrystä. Lopulta he ajautuvat suhteeseen keskenään, mutta kummankaan varsinainen kumppani ei ole asiasta mielissään. Etenkin Carolin nimellinen aviomies Harge Aird (Chandler) hakee kostoaan heidän yhteisen lapsensa kautta.

Carolia kohtaan itselläni oli todella kovat odotukset ja olin odottanut sitä samalla hartaudella, kuin Tanskalaista tyttöä. Kahden naisen välinen rakkaustarina, aikana jolloin ympäristö ei ollut siihen vielä valmis, mukana jumalainen Cate Blanchett, palkinnoilla sekä ehdokkuuksilla huomioitu kuva....silloin odottaa jo paljoa. Carol tuntui kuitenkin jo alusta alkaen jotenkin etäiseltä, vaikka kuinka yritin päästä kiinni elokuvan sisimpään. Vasta viimeisellä kolmanneksella se alkaa saada jotain imua, mutta sekin olisi voinut kokonaisuutena tunnahtaa vähän enemmän. Elokuva ei siis missään nimessä ollut huono, mutta jää omalla kohdalla palkintokauden elokuvien kärjestä.

Ulkoiset puitteet ovat Carolissa ensiluokkaiset. Ajankuva on luotu aivan täydellisen uskottavaksi viimeistä nuttua myöten, mutta jätetty värimaailmaan oma herkullisen lämmin vivahteensa. Kuvauksen Oscariin Carol on myös ehdolla ja senkin pystyy ymmärtämään erittäin hyvin, tosin voittoa en usko tulevan, ihan vain liian kovien vastusten tähden. Sovitetusta käsikirjoituksesta Carol kilpailee niin ikään, mutta en usko voittoa siinäkään. En tiedä kirjaversiosta, mutta ehkä yksi syy, miksi en osannut asettua tämän elokuvan kanssa, on sen päähenkilö fokuksen epäselvyys. Päähenkilö on enemmän Therese (ainakin alussa) ja Carolia peilataan hänen kautta, mutta sitten näkökulma vaihtelee ehkä liikaakin. Traileri myös antoi ymmärtää kokemuksen tulevan Carolin silmien kautta. Oikeastaan edelleenkin traileri liikuttaa enemmän kuin varsinainen elokuva, sillä siinä kaikki Carolin sanat liittyvät paljon vahvemmin kuviteltuun kokemukseen Theresen kanssa, vaikka elokuvassa ne ovat osa ihan eri yhteydessä. 

Rooney Marasta en ole vieläkään päässyt oikein takuuseen. Hän on iso syy, miksi en päässyt elokuvaan niin syvälle, kuin olisin halunnut. Theresen hahmosta en oikein ottanut mitään selkoa, hänen sielunmaisema jäi mysteeriksi. Vasta kun hänessä alkaa olla jotain tunnetta elokuvan loppua kohde, alan kokea jotain välittämistä hahmosta. Cate Blanchett taas on sulaa hunajaa, mitä tohdinkin odottaa. Hän teki ison osan elokuvan sisuksesta, eikä ollut mitään vaikeuksia päästä Carolin ajatuksiin käsiksi. Tällä hetkellä itselleni AHS:stä varsin tuttu Sarah Paulson oli myös erityisen positiivinen näky valkokankaalla ja hänen karismaa olisi voinut katsella enemmänkin.

Carol oli kuvallisesti priimaa ja ajankuvalleen uskollinen elokuva, mutta ei tunnekokemuksessa täyttänyt odotuksia. 


 

Hobitti - Viiden armeijan taistelu

Ohjaaja: Peter Jackson
Käsikirjoitus: Peter Jackson, Fran Walsh, Philippa Boyens & Guillermo del Toro
Musiikki: Howard Shore
Pääosissa: Martin Freeman, Richard Armitage, Ian McKellen, Lee Pace, Evangeline Lill, Benedict Cumberbatch, Ken Stott, Ian Holm, Cate Blanchett, Christopher Lee, Hugo Weaving, Luke Evans, Orlando Bloom, Stephen Fry, Mikael Persbrandt, Sylvester McCoy, Billy Connolly..
Kesto: 2h 24min
Ikäraja: 12 

Viimeisessä Hobitissa tapahtumat jatkuvat hyvin suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi. Raivostunut Smaug aikoo grillata Järvikaupungin asukkaineen päivineen, kääpiöiden ja Bilbon jäädessä Yksinäiselle vuorelle voimatta puuttua tapahtumiin. Thorin Tammikilpi muuttuu tosin yhä vastahakoisemmaksi auttamaan yhtään ketään, jäätyään pakkomielteisesti aarrekasan pauloihin. Smaugin loistaessa poissaolollaan yhä useampi taho kiinnostuu vuoren alla lojuvasta aarteesta aina metsähaltijoista örkkijoukkoihin.

Aikaisempien elokuvien ja niiden kautta tulleiden pienoisten pettymysten myötä osasin jo asennoitua sopivaan tilaan viimeistä osaa varten. Otetaan Hobitti-elokuvat hobitteina, eikä ajatella edes  Sormusten herroja päin, niin kaikki menee hyvin. Kohtuu hyvin se ensikatselmus menikin, kun aika ajoin elokuvan tuntuessa aliarvioivan katselijaa, jaksoi muistuttaa itselleen ”tää on vaa hobitti”. 

Menoa ja vilskettä on edellisten elokuvien tapaan runsaasti ja jopa ähkyksi asti, kun viisi armeijaa päästetään valloilleen ja toki jokaisen nimekkään hahmon tarvitsee esitellä kykyjään. Toiminta äityy välillä hyvinkin komediallisille poluille, joka on toisaalta piristävää ja toisaalta häiritsevää. Häiritsevää se on kun pitäisi taas äkkiseltään vakavoitua kunnon hupailurumban jälkeen ja se syö silloin elokuvan tunnepuolta. Piristävää taasen, kun pelkkä mäiske alkaa turruttaa. Viidestä tsiljoonasta kohtauksesta, jossa Legolas uhmaa fysiikan kaikkia lakeja, hauskuus tulee enemmänkin siitä, että ei vain voi käsittää, että sellaista esitetään tosissaan yleisölle. Puhumattakaan yrityksistä listiä lähes kuolematon Azog…

Erotuksia kirjaan on lukemattomia, kuten kuuluukin olla, mutta muutama kohta olisi voinut noudattaa painettua sanaa, jotta ne olisivat tuntuneet jossain. Lähinnä viittaan loppupuolen kuolonuhreihin, joiden järjestys ja kuolintapa olisi ollut paljon tunnetasolla raadollisempi, jos se olisi mennyt kirjan kanssa yksiin, tietenkin tilanteen dramatiikkaa vielä lisäten. Lisäksi Bilbon ja Thorinin dynaamiikan ymppääminen joka kohtaan pääosaan häiritsee, koska se syö mielestäni potentiaalia muiden päähahmojen välisistä suhteista (esimerkiksi perheside Kiliin ja Filiin). 

Visuaalinen puoli on priimaa oikeastaan melkein kaikkea eteen kannettua myöten, oli sitten kyseessä oikea lavaste tai puhtaasti tietokoneella taiteiltua jälkeä. Kaikista mieleenpainuvin ja vaikuttavin digitaalisista olennoista on yhä edelleen Smaug, joka on yksi onnistuneimpia lohikäärmeitä elokuvissa ikuna. Toisaalta Azog, monet muut örkit sekä esimerkiksi ne possuratsut näyttivät nukkemaisilta, eivätkä näytä ihan niin ”aidoilta”. Tähän vaikuttaa varmasti se, että näihin kaikkiin löytyy tosielämän realistisempi malli, kun taas lohikäärmeelle ei sellaista ole. Örkkien mallilla tarkoitan Lotrien proteeseilla ja maskeerauksella toteutettuja pelottavan aidonnäköisiä örkkejä. En siltikään ihmettelisi Hobitin saavan jälleen ehdokkuuksia teknisistä ansioista tulevassa Oscar-gaalassa.

Martin Freeman on hieno näyttelijä ja hänen lahjojensa ansiosta sain irti viimeisestä Hobitista jotain pientä tunnetasollakin. Nuoremmaksi Bilboksi olisi mahdotonta kuvitella enää ketään muuta. Vanhasta jengistä eli Blanchett, McKellen, Lee & Weaving oli hienoa nähdä heidät kaikki vielä näyttämässä, kuinka eeppisiä heidän hahmot ovatkaan, vaikka siinäkin meinaa kohtaus mennä liian korniuden puolelle. Näiden rautaisten tekijöiden kohdalla pystyy kuitenkin katsomaan sormien läpi. Alfridin sivuhahmo jaksaa mukana menossa yllättävän kauan, enkä oikein vieläkään tiedä, pidänkö hahmosta vai en. Hauska, mutta totaalisen överi lisäys on Billy Connollyn esiintyminen kääpiönä, joka saa kyllä vatsan sattumaan naurusta, mutta tekee hallaa kaikelle yritelmälle virittää taas vakavampaa sotatunnelmaa.

Hobitti - Viiden armeijan taistelu on ihan kelpo kuva viimeiseksi osaksi ja jatkaa samaa tasoa aiempien elokuvien kanssa. Ihan viihdyttävä tapaus, jos ei odota liikoja ja virittää fandomin ääriasentoon.