Gone Girl

Ohjaaja: David Fincher
Käsikirjoitus: Gillian Flynn, joka on myös kirjailija alkuperäisen kirjan takaa
Musiikki: Trent Reznor & Atticus Ross
Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Neil Patrick Harris, Tyler Perry, Carrie Coon, Kim Dickens & Missi Pyle
Kesto: 2h 29min
Ikäraja: 16 

Nick ja Amy Dunne ovat ulkopuolisen silmin viehättävä lähiöpariskunta, joilla vaikuttaisi olevan elämän tavanomaiset pilarit ihan hyvässä kunnossa. Pariskunnan hääpäivän viidentenä vuosipäivänä Nick palaa kotiin vain huomatakseen Amyn kadonneen jäljettömiin. Kaltoinkohdeltu sohvapöytä ja veriroiske keittiössä saavat paikallisen poliisin rajaamaan koko asunnon tarkempia tutkimuksia varten. Nick ja Amyn vanhemmat haalivat myös median nopeasti avukseen löytääkseen Amyn mahdollisimman nopeasti elossa tai kuolleena. Tarkempi asunnon kaivelu ja naapurien supinat alkavat yhä enemmän osoittaa yhtä syyllistä sormellaan. Pian niin media kuin tapausta seuraavat tavalliset tallaajat ovat yhtä mieltä Nickin syyllisyydestä vaimonsa murhaan, varsinkin kun mies ei vaikuta edes kovin liikuttuneelta koko tapauksesta.

Gone Girlin monimuotoisesta ja alati yllättävästä juonesta ei voi paljastaa enempää, jotta katselukokemus ei kärsi. Tämä on taas niitä elokuvia, joista ei kannatta etukäteen tietää liikaa. Erittäin tuttu ohjaaja David Fincher on kartuttanut meriittiä jo aikaisemmin trilleripainotteisilla elokuvillaan (Seitsemän, Panic Room, Social Network...) ja hänelle on myös tuttua asetelman humpsauttaminen päälaelleen (Fight Club). Gone Girlin kohdalla on molemmista kokemuksen kantimista hyötyä.

Gone Girlissä on paljonkin keskustelua kirvoittavaa aineistoa, joista ihan mehukkaimpia ei voi ottaa parrasvaloon, mutta kaikkia ei silti tarvitse sulkea pois tästäkään jutusta. Yksi kuumottavimpia aiheita on avioliitto, sen muuttuminen vuosien kuluessa ja vaikeuksien kohtaaminen pariskuntana. Millainen kulissi tarvitsee olla ulkopuolisille ja mistä ja ennenkaikkea kenen toimesta nämä määritteet rakentuvat. Pysyykö suhde muuttumattomana vaikka sen muodostaneet ihmiset muuttuisivatkin ? Toinen yhtälailla mielenkiintoinen aspekti elokuvassa on median vaikutus yleiseen mielipiteeseen. Keskusteluohjelman vetäjä leimaa Nickin syylliseksi, vailla mitään todistuspohjaa ja katsojat nyökyttelevät lammaslaumana mukana. 

Ben Affleckin Nick Dunne on elokuvan alkupuoliskon selvä päähenkilö, kunnes katsomiskantimia tosiaan väännellään ja käännellään. Hän pysyy kuitenkin jonkinlaisena katsojan samaistumiskohteena elokuvan ajan, vaikka hän välillä etääntyykin ja työntää luotaan pois. Loppuvaiheessa Nickin sisko auttaa katsojaa reaktiossaan ja samaistuminen siirtyy häneen suhteellisen identtisessä reaktiossa. Ben Affleck on suoristukseen ihan mukiinmenevä, ei mitään ihmeellistä puoleen eikä toiseen. Tärkeämässä roolissa kadonneena vaimona on Rosamund Pike, jolle tämä tulee varmasti avaamaan ovia viimein kohti A-listaa. Rosamund on aiemmin itselleni tuttu vain sivuosista (Ylpeys ja ennakkoluulo, An education, Johnny Englishin jatko-osa) ja hänen potentiaali ei ole päässyt valloilleen kuten Gone girlissä, jossa hän on jopa hyytävän hyvä. 

Gone Girl on ehta trilleri, josta ei yllätyskäänteitä puutu. Kestokaan ei tunnu siltä, mitä se todellisuudessa on, kun elokuva alkaa viedä mukanaan. Erittäin potentiaalinen Oscar-leffa!

Johnny English - Uudestisyntynyt

Ohjaaja: Oliver Parker
Käsikirjoitus: Robert Wade, Hamish McColl & Neal Purvis
Pääosissa: Rowan Atkinson, Chris Clark, Tim Bewan, Eric Fernell, Will Davies, Rosamund Pike, Gillian Anderson & Daniel Kaluuya
Kesto: 1h 40min
Ikäraja: 11

Agentti koheltaja Johnny English on ollut ilmeisen epäonnistuneen Mosambik keikan jälkeen piilossa maailmalta, jossain Aasian syrjäisimmillä seuduilla. Kehittäessään omaa itseään English saa kutsun takaisin Lontoon päämajaan, missä agenttimaailma tarvitsee häntä ja hänen omalaatuista lähestymistapaansa. Kiinan pääministeri on vaarassa ja salaisen palvelun sisällä rehottaa salaliitto. Johnny English lähtee tuttuun tapaansa itsevarmoin ottein säheltämään ja tällä kertaa vielä kokemattoman apulaisen kanssa.


Johnny English:stä mun ei pitänyt kirjoittaa mitään, vaan olin ajatellut jo ennen elokuvaa, että tämä saa olla vaan sellainen päivän piristys, eikä tästä tarvi kirjoittaa yhtään mitään. Mutta aikani haudottuani huomasin, että haluan sanoa tästä sittenkin jotain. Erityisesti siksi, että tämä peittoaa edeltäjänsä ja oli oikeasti juuri sellainen kelpo piristysruiske pimeneviin kylmiin iltoihin. Johnny English on ollut myös yllättävän suosittu, sillä jonoa riitti ainakin silloin kun itse kävin katsomassa ja ihmisiä on riittänyt vielä reilusti senkin jälkeen. Toinen syy, miksi tämä tulee ulos vasta nyt on, että söin tänään Johnny English pitsaa Kotipitsassa studio123:sta saadulla kupongilla, jolla hintakin oli kohdallaan. Pitsassahan oli luonnollisesti kananmunaa ja pekonia ja se oli oikein maukasta (vaikka en ikinä itse laittaisi kananmunaa pitsaan).

Johnny Englishin suola on tietenkin Atkinson, jonka koomikon taidot kantavat hahmoa pitkälle. Atkinson näyttää nauttivan täysin siemauksin hahmonsa esittämisestä ja se välittyy kankaalta katsojalle. Oikeastaan kaikki muut hahmot jäävätkin auttamattomasti sivuun, agentti Tuckerin muutamaa letkautusta ja Gillian Andersonin hahmon muutamaa mulkaisua lukuunottamatta.


Toimintaa on Johnny English tarjoilee reippaasti, mutta huumorilla raikastettuna. Joku saattaa pitää monia vitseistä kliseisinä, vanhahtavina ja paljon käytettyinä, mutta itse sain ainakin nauraa, kun en ollut valmiiksi edes liian vakavalla naamalla.

Jos löysit ensimmäisestä Johnny English jotain katsottavaa, niin tästä löydät ainakin tuplasti. Johnny English:iä ei pidä ottaa liian vakavasti!