Transformers - Tuhon aikakausi

Ohjaaja: Michael Bay
Käsikirjoitus: Ehren Kruger
Musiikki: Steve Jablonsky
Pääosissa: Mark Wahlhberg, Nicola Peltz, Jack Reynor, Stanley Tucci, Li Bingbing, Kelsey Grammer & Sophia Myles
Kesto: 2h 40min
Ikäraja: 12

Edellisessä Transformers-elokuvassa Kuun pimeä puoli rymistelivät Autobotit ja Decepticonit siihen malliin, että Chigaco poljettiin taistelun tuoksinnassa pahaan kuosiin ja toki vaikutus yleiseen turvallisuuden tunteeseen oli kaikkea muuta kuin nostattava. Tästä viisastuneena ihmiskunnan valtaatekevät ovat julistaneet jäljelle jääneet Decepticonit kuin myös Autobotit yleiseksi uhaksi ja kaikki havainnot on raportoitava viranomaisille. CIA:n agentti Harold Attinger (Kelsey Grammer) on pohjimmiltaan tuhma setä, joka kauppaa haltuunotetut Autobotit suuryritykselle, joka jalostaa omia robottejaan hyödyntäen vanhoja Autobotteja ja näiden teknologiaa. Teksasilainen romuhamstraaja ja perheenisä Cade Yeager (Wahlberg) tulee tietämättään löytäneeksi Autobotin, eikä aikaakaan kun agenttien autoja tunkee ovista ja ikkunoista.

Omasta vinkkelistäni katsottuna Transformers-elokuvat ovat menneet aina yhä näyttävämpään suuntaan, mutta muilla osa-alueilla ei sen kehittävämpään suuntaan. Ensimmäinen elokuva on edelleen se toimivin, sopivan naiivi ja aina yhtä viihdyttävä. Neljännen elokuvan otaksuin olevan hyvin samaa maata kuin kolmannen eli sinänsä oikein komiaa metallinpauketta läpi leffan, ilman sen suurempia kotkotuksia, toimien jollain pinnallisella tasolla kunhan aivot on vaihdettu vapaalle. Mystinen "se jokin" näistähän on kaikonnut jo aikoja sitten. Tuhon aikakausi oli juurikin edellämainitut odotukset täyttävä ja oli himaa ripoen ihan ok, kunhan muisti etukäteen taantua leikki-ikäisen tasolle.

Vaikka kyseessä onkin aivot narikkaan ja viihdevaihe silmään-tapaus, on elokuvassa vieläkin huomattavampia puutteita. Yksi isoin puuduttava tekijä on elokuvan kesto, jonka luojan kiitos tiesin sentään etukäteen. Melkein kolmeen tuntiin venyvä toimintatykitys alkaa helposti toistaa itseään, vaikka mielikuvitusta onkin saatu ympättyä toimintakohtauksiin yhä uusilla vimpaimilla ja roboteilla. Suuresti odottamani dinobotit tulevat vasta parin tunnin jälkeen ja tuntuvat katoavan näyttämöltä ihan liian nopeasti. Toinen henkisen puutumisen aihe on toisinaan karmaisevan huono dialogi. Karismaattiset konkarinäyttelijät saavat tässä kohtaa anteeksi, koska heillä riittää asennetta päästää suustaan mitä vain ja saada se kuulostamaan jotenkin uskottavalta. Kaikista mieleensyöpynein kohtaus huonosta dialogista ja väkisin väännetystä huumorista on alkupuoliskolla päähenkilöiden pakeneminen farmilta, jossa kaikki mitä Cade Yeagerin kaverin Lucasin suusta tulee saa aikaan silmien pyörittelyä. Juurikin näitä tyhjänpäiväisiä höpinöitä karsien olisi saatu kestoa pienemmäksi, pakettia kompaktimmaksi ja keskittymispiste melkein kokonaan siihen rymistelyyn, joka on tämänkin elokuvan suurin valtti.

Shia LaBeoufin hahmo Sam Witwicky on perheineen jätetty suosiolla pois ja aloitettu uusi lehti Mark Wahlbergin kanssa. Vaihdos on virkistävä ja erittäin tervetullut kaikella kunnioituksella Shiaa kohtaan, mutta Witwickyt alkavat olla jo niin nähtyjä. Mainiossa ja oikeasti hyvässä Michael Bayn elokuvassa Pain & Gainissä näytellyt Wahlberg sopii pääosaan luontevasti ja tuo jopa jotain sielua pökkelöön isä/sankarihahmoonsa. Nuori pari ja heidän uudet kasvonsa Nicola Peltz sekä Jack Reynor ovat odotuksiin nähden yllättävän hyviä, vaikka hahmot onkin kirjoitettu yhtä sisältörikkaaksi kuin paperinuket. Kelsey Grammer ja Stanley Tucci ovat molemmat mainioita, mutta se on enemmänkin heidän omaa ansiotaan. Hauska tapaus on poikkeuksellisen toiminnallinen naishahmo Su Yueming, joka paikkaa selvästi Francis McDormandia edellisestä leffasta. Naissivuosasta voi bongata myös Sophia Mylesin, joka on tunnettu Madame de Pompadourina Doctor Whossa.

Transformers - Tuhon aikakausi sopii lähinnä erittäin pintapuoleiseen viihtymiseen. Jos edellinen osa vielä kolahti, niin sitten tälläkin on saumaa.