Transformers - Tuhon aikakausi

Ohjaaja: Michael Bay
Käsikirjoitus: Ehren Kruger
Musiikki: Steve Jablonsky
Pääosissa: Mark Wahlhberg, Nicola Peltz, Jack Reynor, Stanley Tucci, Li Bingbing, Kelsey Grammer & Sophia Myles
Kesto: 2h 40min
Ikäraja: 12

Edellisessä Transformers-elokuvassa Kuun pimeä puoli rymistelivät Autobotit ja Decepticonit siihen malliin, että Chigaco poljettiin taistelun tuoksinnassa pahaan kuosiin ja toki vaikutus yleiseen turvallisuuden tunteeseen oli kaikkea muuta kuin nostattava. Tästä viisastuneena ihmiskunnan valtaatekevät ovat julistaneet jäljelle jääneet Decepticonit kuin myös Autobotit yleiseksi uhaksi ja kaikki havainnot on raportoitava viranomaisille. CIA:n agentti Harold Attinger (Kelsey Grammer) on pohjimmiltaan tuhma setä, joka kauppaa haltuunotetut Autobotit suuryritykselle, joka jalostaa omia robottejaan hyödyntäen vanhoja Autobotteja ja näiden teknologiaa. Teksasilainen romuhamstraaja ja perheenisä Cade Yeager (Wahlberg) tulee tietämättään löytäneeksi Autobotin, eikä aikaakaan kun agenttien autoja tunkee ovista ja ikkunoista.

Omasta vinkkelistäni katsottuna Transformers-elokuvat ovat menneet aina yhä näyttävämpään suuntaan, mutta muilla osa-alueilla ei sen kehittävämpään suuntaan. Ensimmäinen elokuva on edelleen se toimivin, sopivan naiivi ja aina yhtä viihdyttävä. Neljännen elokuvan otaksuin olevan hyvin samaa maata kuin kolmannen eli sinänsä oikein komiaa metallinpauketta läpi leffan, ilman sen suurempia kotkotuksia, toimien jollain pinnallisella tasolla kunhan aivot on vaihdettu vapaalle. Mystinen "se jokin" näistähän on kaikonnut jo aikoja sitten. Tuhon aikakausi oli juurikin edellämainitut odotukset täyttävä ja oli himaa ripoen ihan ok, kunhan muisti etukäteen taantua leikki-ikäisen tasolle.

Vaikka kyseessä onkin aivot narikkaan ja viihdevaihe silmään-tapaus, on elokuvassa vieläkin huomattavampia puutteita. Yksi isoin puuduttava tekijä on elokuvan kesto, jonka luojan kiitos tiesin sentään etukäteen. Melkein kolmeen tuntiin venyvä toimintatykitys alkaa helposti toistaa itseään, vaikka mielikuvitusta onkin saatu ympättyä toimintakohtauksiin yhä uusilla vimpaimilla ja roboteilla. Suuresti odottamani dinobotit tulevat vasta parin tunnin jälkeen ja tuntuvat katoavan näyttämöltä ihan liian nopeasti. Toinen henkisen puutumisen aihe on toisinaan karmaisevan huono dialogi. Karismaattiset konkarinäyttelijät saavat tässä kohtaa anteeksi, koska heillä riittää asennetta päästää suustaan mitä vain ja saada se kuulostamaan jotenkin uskottavalta. Kaikista mieleensyöpynein kohtaus huonosta dialogista ja väkisin väännetystä huumorista on alkupuoliskolla päähenkilöiden pakeneminen farmilta, jossa kaikki mitä Cade Yeagerin kaverin Lucasin suusta tulee saa aikaan silmien pyörittelyä. Juurikin näitä tyhjänpäiväisiä höpinöitä karsien olisi saatu kestoa pienemmäksi, pakettia kompaktimmaksi ja keskittymispiste melkein kokonaan siihen rymistelyyn, joka on tämänkin elokuvan suurin valtti.

Shia LaBeoufin hahmo Sam Witwicky on perheineen jätetty suosiolla pois ja aloitettu uusi lehti Mark Wahlbergin kanssa. Vaihdos on virkistävä ja erittäin tervetullut kaikella kunnioituksella Shiaa kohtaan, mutta Witwickyt alkavat olla jo niin nähtyjä. Mainiossa ja oikeasti hyvässä Michael Bayn elokuvassa Pain & Gainissä näytellyt Wahlberg sopii pääosaan luontevasti ja tuo jopa jotain sielua pökkelöön isä/sankarihahmoonsa. Nuori pari ja heidän uudet kasvonsa Nicola Peltz sekä Jack Reynor ovat odotuksiin nähden yllättävän hyviä, vaikka hahmot onkin kirjoitettu yhtä sisältörikkaaksi kuin paperinuket. Kelsey Grammer ja Stanley Tucci ovat molemmat mainioita, mutta se on enemmänkin heidän omaa ansiotaan. Hauska tapaus on poikkeuksellisen toiminnallinen naishahmo Su Yueming, joka paikkaa selvästi Francis McDormandia edellisestä leffasta. Naissivuosasta voi bongata myös Sophia Mylesin, joka on tunnettu Madame de Pompadourina Doctor Whossa.

Transformers - Tuhon aikakausi sopii lähinnä erittäin pintapuoleiseen viihtymiseen. Jos edellinen osa vielä kolahti, niin sitten tälläkin on saumaa.

Pain & Gain

Ohjaaja: Michael Bay
Musiikki: Steve Jablonsky
Pääosissa: Mark Wahlberg, Dwayne Johnson, Anthony Mackie, Tony Shalhoub, Ed Harris, Johnny Wu, Rebel Wilson, Rob Coddry & Bar Paly
Kesto: 2h 9min
Ikäraja: 16

Pain & Gain on sysimustaa huumoria sisältävä elokuva kolmesta koolla ja lihaksilla siunatusta kaverista, jotka päättävät käyttää oikotietä onneen. Kolmikon "aivot" on Daniel Lugo (Wahlberg), joka toimii personal trainerinä paikallisella kuntosalilla. Danielin oikea käsi on myös niin ikään salilla elantonsa ansaitseva Adrian Doorbal (Mackie), joka kävelee vaikka suohon Danielin perässä. Kolmantena porukan täydentää hengellinen ja herkkä tapaus Paul Doyle, jolla on koko porukasta eniten moraalia. Suuri neronleimaus on kidnapata rahapohatta Victor Kershaw (Tony Shalhoub) ja saada tämä luovuttamaan omaisuutensa vapauttaan vastaan. Koska pojilla on huomattavasti enemmän massaa kuin aivosoluja, ei homma mene ihan suunnitelman mukaan.

Pain & Gain:iin en ollut hirveästi tutustunut ennen sen näkemistä. Julisteen ja lyhyen juonikuvauksen perusteella kuvittelin jotain testosteronia pursuavaa tyhjänpäiväistä toimintakuvaa ja komedia-liitteen ajattelin olevan jotain sarjaa Kankkunen-leffat, mutta vielä laimennettuna kolmasosaan. Se mikä minut sai katsomaan, oli lupaus mennä puolison kanssa leffaan ja joku tielleni osunut arvostelu, jossa vilahti sanat "itseironinen satiiri".

Elokuvan lähtiessä käyntiin huomasin jo alkumetreillä ennakkoluuloni niin vääriksi. Musta huumori tunkeutui kuvaan samantien ja virnuilulla alkava nauratusohjelma käynnistyi. Koko tarina ja hahmojen toilailu on niin absurdia, että se jo naurattaa itsessään, mutta sen lisäksi tieto "perustuu tositapahtumiin" on vielä surkuhupaisampaa. Kiinnitin myös tavallista enemmän huomiota kyllästettyyn värimaailmaan, joka oli omiaan kuvaamaan tapahtumien epärealistiselta vaikuttavaa kulkua.  Elokuvan loputtua yhtä absurdilta tuntuu ruutuun ilmestyvä ohjaajan nimi "Michael Bay". Pain & Gain ei nimittäin maistu yhtään Michael Bayn tekeleeltä, on se niin hyvin uitettu ironian ämpärissä, mutta aivan taatusti on se ohjaajan paras teos tähän asti.

Mark Walhberg:n Daniel on ihan käsittämätön hahmo, joka amerikkalaisen unelman humalluttamana oikeuttaa itselleen teon kuin teon huijaten onnistuneesti myös itseään. Mackien Adrian jäisi puolestaan helposti unholaan, jollei tälle olisi kirjoitettu niin hupaisaa romanssia Rebel Wilsonin esittämän hoitajan kanssa, joka ymmärtää tämän hmm.. puutteita. Kolmikon samaistuttavin tai jopa ainoa samaistuttava hahmo on Dwayne Johnsonin Paul, joka on niin sympaattinen kaveri tunnontuskiensa kanssa. Etenkin kaverin ollessa kokoluokkaa hillitön sonni, on vatsalihakset koetuksella tämän adoniksen ollessa suu mutrulla ja tippa linssissä.

Pain & Gain on niin paljon enemmän kuin siltä osaisi odottaa. Suosittelen täysin sukupuoleen, fyysiseen olomuotoon tai lihaskuntoon katsomatta kaikille keille maistuu roima annos mustaa huumoria.

Transformers 3

Ohjaaja: Michael Bay
Käsikirjoitus: Ehren Kruger
Pääosissa: Shia LaBeof, Josh Duhamel, John Turturro, Tyrese Gibson, Rosie Huntington-Whiteley & Patrick Dempsey
Ikäraja: 11
Kesto: 2h 34min

Transformers: Kuun pimeä puoli starttaa kuulentojen ajalta, kun astronautit löytävät kuusta pakkolaskun tehneen muukalaisaluksen. Myöhemmin selviää tämän liittyvän keskeisesti Autobottien ja Decepticonien iänikuiseen välienselvittelyyn. Sillä aikaa sankarimme Sam Witwicky aikaisemmista uroteoistaan huolimatta kamppailee työhaun ja tavallisen romu autonsa kanssa. Miehiseen egoon kolauksia tuo muun muassa se seikka, että uusi tyttöystävä tienaa rutosti enemmän ja käytännöllisesti katsoen elättää Samin. Autobotit elävät maapallolla auttaen ihmisiä heidän pienen mittakaavan konflikteissaan, mutta aina valmiina todellisten vihollistensa paluuseen. Decepticonit totetuttavatkin katalia suunnitelmiaan kaikessa hiljaisuudessa ja ennenkuin niistä päästään todella selville, ollaan jo syvällä suossa.

Transformes 3 on ihan viihteellinen toimintapläjäys, josta kuitenkin löytyy paljon kritisoitavaa. Alku on lupaava yhdistellen taidokkaasti historiallista matskua autobotteihin aina itse tarinasta kuvakulmiin. Tämän jälkeen elokuva ei sitten kävele enää yhtä suorassa, vaikka yritystä pilkahtelee siellä täällä.


Sam Witwicky hahmo vielä menee, mutta esimerkiksi hänen vanhempien täysin turha esiintyminen aiheuttaa vain kysymyksen "Miksi, oi miksi??". Niin ikään uusi tyttö on fyysisesti häikäisevä ilmestys, mutta taas aivan hyödytön henkilö. Henkilökohtaisesti ajatellen Sam olisi voinut pysyä sinkkuna, kun kerran Megan Fox oli saanut potkut ja hänen hahmonsa ero Samista kuitataan mahdollisimman nopeasti epämääräisillä selityksillä. Näin elokuvan ei olisi edes tarvinnut pysähtyä miettimään tälläisiä asioita, joihin sillä ei ole alkuunkaan riittävää syvyyttä ja käsittelykykyä. Sivuhahmojen joukosta löytyy toimivampia tapauksia: aikaisemmista osista tuttu Simmons, hänen avustajansa Dutch ja elokuvan ainoa kunnollinen naishahmo Mearing. Lisäksi ilolla katselee personoituja autobotteja, jotka on edelleen niin upean näköisiä ja kuuloisia.

Kaikesta kriitikistään ja lievestä liikapituudestaan huolimatta, ei tämän katsomisen kaduta. Moni aidosti siisti toimintakohtaus vastaa tarpeeseen ja auttaa yli kuoppien. Yllättäen 3D on jopa jossain käytössä. Ensimmäisen Transformes elokuvan tasolle en usko että koskaan päästään näillä jatko-osilla, mutta ne ajavat kuitenkin oman tarkoituksensa toimintaviihteenä.

Artun juttu samasta elokuvasta täällä