The Hateful Eight

Ohjaaja: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Musiikki: Ennio Morricone
Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins, Tim Roth, Michael Madsen, Bruce Dern, Demián Bichir, Channing Tatum, James Parks, Dana Gourrier & Gene Jones
Kesto: 2h 48min
Ikäraja: 16  
 
Talvisessa Wyomingissä, sisällisodan jälkeisinä vuosina, kulkevat vankkurit määränpäänään Red Rockin kaupunki. Kyydissä istuu palkkionmetsästäjä John Ruth aka "The Hangman" (Russell) ja hänen viimeisin saaliinsa, pahamaineinen Daisy Domergue (Jason Leigh), jota ollaan siis viemässä narun jatkeeksi. Heidän tielleen osuu Majuri Marquis Warren (Jackson), niin ikään palkkionmetsästäjä, oman saaliskasansa kanssa. Toinen jalkaisin tarpova matkalainen on Chris Mannix (Goggins), joka omien sanojensa mukaan on Red Rockin tuleva sheriffi. Nousua tekevä lumimyrsky pakottaa koko konkkaronkan hakemaan suojaa samasta majatalosta, Minnie's Haberdasherystä. Kummallista kyllä Minnie ei olekaan itse kotosalla, vaan vierailemassa äitinsä luona, näin kertoo vastuuseen jätetty Bob (Bichir). Paikalla on myös kolme muuta täysin vierasta kasvoa: jo iäkkäämpi armeijan kenraali Sanfrod Smithers (Dern), tavallinen karjapaimen Joe Gage (Madsen) ja teloituksen ammattimies Oswaldo Mobray (Roth). Pienet rotuerimielisyydet eivät ole mitään verrattuna tulevaan, kun selviää kuka ei puhu totta omasta henkilöllisyydestään.

Quentin Tarantinon viimeisin teos Hateful Eight tarjoaa kyllä ohjaajan vakiomaneerit: erittäin graafista väkivaltaa, terävää dialogia ja korvia hemmottelevan soundtrackin. Musiikista vastaa muuten säveltäjälegenda, Ennio Morricone, jonka kappaleita Tarantino on monesti aiemmin lainaillut muissa elokuvissaan. Tällä kertaa Morricone on säveltänyt musiikkinsa varta vasten Tarantinon elokuvaan ja onkin hollilla vuoden parhaan elokuvasävellyksen Oscariin. Hateful Eight ei itsessään ja vakiovarusteistaan huolimatta, ollut tekijänsä parasta antia. Kyseessä ei siis ole missään nimessä huono elokuva, mutta esimerkiksi edellinen elokuva Django oli monin verroin onnistuneempi.

Ensinnäkin kesto on hieman ongelmallinen, ihan pelkästään siksi, että elokuvassa alkaa tapahtua vasta reilusti yli puolen välin. Odottelun pitkittämisessä on toki se hyvä puoli, että ohjaajan tunteva katsoja pysyy kyllä jossain määrin valppaana, koska tietää homman menevän vielä rumaksi. Kuitenkin tämä odotteluvaihe kokonaisuudessaan kaipaisi kipeästi lisärytmitystä ja intensiteettiä pitääkseen kipinää paremmin kytemässä. Itse en pistä koskaan pahakseni sitä, että hahmot vain keskustelevat suurimman osan aikaa, mutta nyt tuntuu, että hommassa on menty helpomman kautta. Ihan kuin Grand Master olisi kompastunut omaan itsevarmuuteensa. Seuraava ongelmani onkin sitten hahmoissa, sillä heitä on ihan liikaa siihen nähden, miten paljon aikaa annetaan heihin syventymiseen. Jokaiselle on pyritty siis antamaan hetkensä ja tarinansa, mutta tästä syystä (ja myös seuraavasta syystä) he jäävät kaikki etäiseksi. Lähes koko huoneellinen on luonnoltaan myös aika kakkapäitä, siis ihan kirjaimellisesti kurjimpia ihmissieluja, joten tälläiselle samaistumishenkiselle katsojalle on kovin vaikeaa, kun ei voi edes olla ns. kenenkään puolella. 

Tarinan kantilta koko perusajatus klassisesta murhamysteerimäisestä kertomuksesta western-hengessä erittäin tiiviissä miljöössä, on puhtaasti nerokas. Toteutus ja lopputulema puolestaan eivät tunnu tarpeeksi hioituilta, vaikka loppua muutettiinkiin parempaan suuntaan verrattuna siihen jo aiemmin vuotaneeseen käsikseen. Juonen osalta on kyllä pakko kehaista vaihetta, jossa kaikki käydään läpi vähän niinkuin uudestaan, mutta uudella twistillä (sen enempää paljastamatta). Elokuva ei kylläkään kestä, kuin maksimissaan sen toisen katselukerran, jonka perimmäinen tarkoitus on oikeastaan vain kiinnittää huomio eri seikkoihin, kuin ensimmäisellä kerralla. Hatunnoston annan myös Tarantinon itsepintaiselle tavalle kuvata edelleen filmille, tällä kertaa 70 millimetriselle. Vaikka Suomessa esitettävä versio onkin vain digitaalinen kopio, näkyy siinäkin tietty sielukkuus ja pieni rosoisuus, joka on vain filmille kuvatussa materiaalissa. Elokuvassa ennen mökkiosuuden alkamista näkyvät maisemakuvat ovat katsojan suurta hemmottelua ja pääsevät oikeuksiinsa tavallista leveämmässä kuvasuhteessa.

Kokoonpanoa koostaessa on Tarantinon vakiovarastosta kaivettu muun muassa Samuel L. Jackson ja Michael Madsen, joista jälkimmäinen menee taidoiltaan vähän haaskuuseen, kun päivänvalosta kilpailee niin moni muukin hahmo. Tim Roth esittää selkeästi Christoph Waltzin hahmoa, mutta ei onnistu tuottamaan aivan niin puhdasta jälkeä, kuin itse Waltz osaisi. Yli-intoinen Mannix, jota esittää Djangostakin tuttu Goggings, tarjoaa yllättäen kaikista hauskimman roolisuorituksen koko konkkaronkasta. Oscar-ehdokkuudella muistetulta Jennifer Jason Leigh:ltä odotin ehkä vielä himpun verran enemmän, vaikka taidokkaasti hän raivosikin. Pointsit myös hahmojen purukaluston meikkaamisesta, ne on oikeasti karmean näköiset.

Hateful Eight ei ole Tarantinon parhaimmistoa, mutta kyllä sillä saa päivittäisen Tarantino annoksen täytettyä.