Joy

Ohjaaja: David O. Russell
Käsikirjoitus: David O. Russell & Annie Mumolo
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Diane Ladd, Édgar Ramírez, Virginia Madsen, Bradley Cooper, Isabella Rossellini, Elisabeth Röhm, Dascha Polanco & Melissa Rivers
Kesto: 2h 4min
Ikäraja: S

Joy kertoo nimihenkilönsä, Joy Manganon (Jennifer Lawrence) tragikoomisesta elämästä tämän yrittäessä pitää kaikki huushollinsa langat käsissään. Isoäiti Mimi (Ladd) on aina nähnyt Joystä tulevan jotain suurempaa, sillä tytöllä on ollut jo pienestä asti sisäsyntyinen taito keksiä uutta, varustettuna sisukkaalla luonteella. Joy on kuitenkin jumissa samoissa uomissaan arjen pyörityksessä, sillä vaikka näennäisesti samassa taloudessa majailee moni muukin aikuinen, on hänen harteillaan se päävastuu, käytännössä kaikesta. Työsarkansa on omissa lapsissa tottakai, mutta Joyn oma äitikään (Madsen) ei kulje ihan täysillä valoilla. Kellarissa asustaa vielä kaiken lisäksi ex-mies (Ramírez) ja ei mene kauaa, kun Joyn isäukkokin (De Niro) palaa samojen seinien sisälle apua kaipaillen. Keskellä tätä perhekarusellia Joy saakin elämänsä parhaimman idean. 

Joy-elokuvasta en tiennyt hirmuisesti mitään ennen elokuvan näkemistä, paitsi että asialla on David O. Russell (Silver linings playbook & American hustle) ja pääosassa jälleen Jennifer Lawrence. Muuta ei oikeastaan olisi tarvinnutkaan tietää, sillä edellä mainitut tiedot ovat enemmän kuin riittävät saamaan minut yleisön joukkoon. Sen verran onnistuin lisätietoa vielä korviini kuulemaan ennen elokuvan näkemistä, että kyseessä on kertomus itsekuivaavan mopin keksijästä ja että se pohjaa hyvin löyhästi tositapahtumiin. Elokuvaa ei oikein edes voisi erehtyä luulemaan puhtaaksi realistiseksi elämänkerraksi, sillä se jo alkumetreillä esittelee itsensä ns. taiteellisempana tapauksena. Muistan elävästi ajatukseni heti elokuvan alettua ja ensimmäisen tarttumapinnan tullessa kankaalle "Tämä on näitä elokuvia". Lausahduksella tarkoitin sitä, että nyt tietää tulevan ns. Oscar-kauraa, takuuvarmaa elokuvanautintoa ja sitä se olikin.

Silver Linings Playbookista tykkäsin kyllä ja myös American Hustlesta, vaikka jälkimmäinen olikin enemmän hahmojuhlaa, kuin juonellinen menestys. Näihin peilaten Joy nousi kyllä vielä ylitse muiden Russelin tähän astisista jo nähdyistä elokuvista. Pidin heti elokuvan vähän jopa sadunomaisemmasta tyylistä, tietystä lapsenomaisuudesta ja leikkisyydestä. Vaikka kauttaaltaan elokuvassa oli tämä aavituksen epärealistinen tomukerros, se ei tuntunut missään kohtaa teennäiseltä. Aitous löytyy vahvimpana hahmoista, varsinkin päähenkilön kautta koetusta tunne-elämyksestä. Huumori on sitä tragikoomista laatua, läsnä erinäisissä kommelluksissa ja eritoten hahmojen välisessä vuorovaikutuksessa. Sympatiat ovat vahvasti Joyn puolella ja sitten kun oikeasti on aika kokea surua tai riemun repiviä tunteita, niin kyllä se katsojassakin tuntuu.

Joy on varsin onnistunut hahmo, vaikka järisyttäviä puutteita tai luonnevikoja hänessä ei olekaan. Pystyn samaistumaan varsin hyvin vastuunkantajan rooliin, siihen kun lähipiirissä on muiden varaan nojaavia vapaamatkustajia ja ne kaikki tuppaavat nojaamaan vielä yhteen ja samaan henkilöön. Hahmon kasvu ja irtiotto taakan alta oman itsensä hyväksi ovat siis hetkiä jolloin sisäisesti hypin riemusta. Käsittämätöntä on kyllä, miten Joy ei koskaan suoraan valita tai heittäydy marttyyriksi, vaan jatkaa vain. Kyllä hänestä suorat sanat irtoaa, kun tarve on ja himpun verran vielä enemmänkin. Koin inspiroituneeni tästä hahmosta.

Joy on tietenkin jo käsikirjoituksen ansiosta upea hahmo, mutta tottakai myös näyttelijävalinta vaikuttaa ns. tykättävyyteen. Jennifer Lawrence on todistanut lahjansa jo läpimurtoroolissaan elokuvassa Winter's Bone, josta hän sai ihan ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensakin. Myöhemmin ei hämmästyttänyt yhtään, kun hän pokasi kyseisen palkinnon Silver Linings Playbookista. Lahjakkuuden lisäksi Lawrence on aivan hulvatonta seurattavaa haastattelutilanteissa tai puheiden pitäjänä, sillä karismaa ja huumoria on yli äyräiden. Muut roolit jäävät toki suurelta osin päähenkilön varjoon ja näin toisaalta kuulukin. Bradley Cooperin panttauksella leikitään ja silloinkin kun hän saapuun "kuvaan" ei hän vielä näy edes kuvassa, mutta kaikki tunnistaa kyllä äänestä. Sinänsä harmillisen lyhyt ruutuaika, sillä homma pelittää niin mainiosti Lawrencen kanssa.

Oscar-ehdokkaat lähestyy kokoajan, ei enää montaa päivää. Vaikka Baftoissa ei muistettu Joy:ta ehdokkuudella, olen optimistinen sen suhteen, että Oscareissa sitä muistetaan. Erityisesti soisin Lawrencelle jälleen ehdokkuuden! Koko elokuvallekin, jos se minusta olisi kiinni.