Anomalisa

Ohjaaja: Charlie Kaufman & Duke Johnson
Käsikirjoitus: Charlie Kaufman, perustuu Kaufmanin näytelmään Anomalisa
Musiikki: Carter Burwell
Pääosissa: David Thewlis, Jennifer Jason Leigh & Tom Noonan
Kesto: 1h 30min
Ikäraja: 12 

Elämäänsä kyllästynyt perheenisä Michael Stone (Thewlis) saapuu Cincinnatiin, Ohioon työtarkoituksessa. Aikomus ei ole viipyä kauaa, vaan pitää seuraavana päivänä luento omasta menestyksekkäästä kirjastaan ja painua takaisin kotiin Los Angelesiin. Michaelin harmaassa arjessa kaikki on perin yhdentekevää, ihmisetkin näyttävät samalta ja kuulostavat samalta (ihan konkreettisesti). Hänen harjoitellessaan puhettaan hotellihuoneessaan, kantautuu korviin muista äänistä poikkeava, ihan erilainen kaunis ääni. Kyseinen ääni kuuluu Lisalle (Jason Leigh), joka on ystävättärensä kanssa samassa hotellissa aikomuksena osallistua Michaelin luennolle. Lisan kohtaamisen jälkeen Michaelille on edelleen muu maailma yhdentekevä, mutta kyseiseen naiseen hän tuntee suurta vetoa ja herää pitkästä aikaa omasta horroksestaan. 

Anomalisa oli yksi kuluneen palkintokauden ehdokaselokuvista, kisaamassa siis parhaan animaation kategoriassa ylivoimaista Inside Out-elokuvaa vastaan. Kyseessä on siis täysin aikuisten elokuva, joka on toteutettu stop-motion animaationa. Erityisen siitä tekee kaikki se pikkutarkkuus ja eläväisyys, joka näkyy (oikeasti 20cm pitkien) hahmojen silmissä. Erikoista katsomiskokemuksessa on, että vaikka esimerkiksi nukkejen vaihto-osien saumoja ei ole yritetty kasvoissa peittää, tulee nopeasti sellainen olo kuin katsoisi ihan näyteltyä tavanomaista elokuvaa ihmismielestä. 

Anomalisan jälkeen olin ensin pitkään hyvin hämilläni, enkä osannut oikein muodostaa ajatuksia elokuvasta. Tämä eittämättä johtui pitkälti sen omalaatuisuudesta, olin varautunut ehkä huomattavampaan tietoisuuteen animaatiosta toteutuskeinona. Myös sen luoma intiimi tunnelma (en nyt viittaa hahmojen intiimeihin hetkiin, vaan henkisempään kokemukseen) tuli jotenkin niin yllätyksenä, että en osannut ensin sopeutua, kun olin varautunut olemaan selvästi irrallinen, objektiivisempi katsoja. Minähän tulin vain katsomaan animaatiota, en tutkimaan ihmismielen loputonta yksinäisyyttä, saatika sitten mielenterveyden rakoilua. Nyt kun olen ajan kanssa sulatellut tätä psykologista kokonaisuutta, olen sitä mieltä, että tykkäsin elokuvasta, mutta tälläisen tapauksen kohdalla haluan alleviivata sen olevan enemmän kokemuselokuva, kuin minkään sortin tykkäämisasia. 

Anomalisan inhimillisyys on hämmästyttävää, vasta elokuvan katsottuani ymmärrän elokuvan ympärillä pyörineen lauseen "Vuoden inhimillisimmästä elokuvasta". Sitä puolestaan en vieläkään ymmärrä, miten se voi olla niin ihmisyyden äärellä, enemmän kuin keskiverto näytelty elokuva. Perin onnistunut ääninäyttely tekee varmasti osansa, vaikka ei todellakaan selitä kaikkea. Pottereiden Lupinina ikuisesti mieleeni syöpynyt David Thewlis omaa niin tunnistettavan äänen, että menee alusta hetki ennenkuin saan hänen oikeat kasvonsa karistettua pois Michaelin olalta. Jennifer Jason Leigh on "onneksi" tuttu itselleni vain Hatefull Eightistä, joten hänen kohdalla ei samaa ongelmaa ole. Roolikin on aivan päinvastainen kun rääkyvän Daisyn ja voi että, hänen äänensä onkin kaunis Lisan suussa. 

Anomalisa on animaation keinoin toteutettu omalaatuinen kuvaelma ihmisyydestä, arkisuudesta ja olemisen tuskasta.