Wonder Woman

Ohjaus: Patty Jenkins
Käsikirjoitus: Allan Heinberg
Musiikki: Rupert Gregson-Williams
Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Robin Wright, Danny Huston, David Thewlis, Connie Nielsen, Elena Anaya & Lucy Davis
Kesto: 2h 22min
Ikäraja: 12 

Omassa kuplassaan Themysciran saarella kasvaa soturi ja vallanperijä Diana (Gadot) osana amatsonien muodostamaa yhteiskuntaa. Heidät luotiin suojelemaan ihmiskuntaa sodanjumala Areksen paluun varalta. Kuplan ulkopuolella eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa ja eräs amerikkalainen pilotti Steve Trevor (Pine) onnistuu pakenemaan saksalaisia joukkoja tälle piilotetulle saarelle. Vahvasti oikeudentajuinen Diana pelastaa Trevorin ja on oitis valmis lähtemään hänen avukseen tähän suureen sotaan "Aresta vastaan". Soturitaustastaan huolimatta Diana ei ole vielä täysin valmis kohtaamaan ihmisten maailmaa ja sen heikkoja kohtia. Hän saattaa olla jopa enemmän kuin ihmiskunta edes ansaitsisi.

Wonder womanin suhteen olin avoimen utelias, kuitenkaan kasaamatta suurempia odotuksia. Aikasemmista DC Extended Universen elokuvista on itselläni ollut vaihtelevat mielipiteet. Man of Steel oli alkupuoliskon ajan vahvaa tavaraa, mutta elokuvan loppupuolen Snyder-hidastelujen täyttämä nopeasti antiklimaattiseksi muuttuva taisteluosio sai kokonaisuuden lösähtämään. Suicide Squad ei ollut ihan niin huono kuin odotin, jopa ihan katsottava, mutta toisaalta en jäänyt myöskään hamuamaan lisää. Batman v Superman oli kalkkuna jo syntyessään ja painii ihan omassa tragikoomisessa sarjassaan. Wonder woman painii edellä mainittujen kanssa aivan eri sarjassa!

Wonder woman on parasta DC-filmatisointia sitten Nolanin batmanien ja yltää samalle viivalle minkä tahansa onnistuneen Marvel-henkilökuvan kanssa. Käsikirjoitus on hyvä, vaikka ei sisälläkään suuria mutkia. Painopiste on kuitenkin henkilöhahmoissa ja varsinkin päähenkilössä itsessään. Tarinassa on vakavuutta, mutta se ei ole kauttaaltaan synkäksi maalattu, vaan valonpilkettä tuovat juuri nämä aidohkot henkilöt ja pieni tilannekomiikka. 

Wonder woman on myös se kauan kaivattu elokuva, jossa on pääosassa (siis kunnolla rehellisesti pääosassa) naispuoleinen supersankari. Myös niin, että elokuva ei tunnu tekemällä tehdyltä ja myös niin, että sama rooli voisi olla minkä tahansa miespuoleisen supersankarin kehityskertomus. Olen ollut jo aikaisemmin fiiliksissä Marvelin Peggy Carterista, jolla on oma tv-sarja ja tietenkin Jessica Jonesista, mutta elokuvien mittakaava on jo ihan toinen juttu. Ja ei en tarkoita, että jatkossa pitäisi olla edelleenkään niitä tekemällä tehtyjä elokuvia, ns. naiselokuvia täyttämään tilastoja, vaan lähinnä näköalan laajentumista. Mulle ei ole ongelma laittaa itseni samaistumaan valkoisen heteromiehen sankaritarinaan, koska olen treenannut sitä koko ikäni, koska se kuva on useimmiten tarjolla, mutta vaihtelu tekee hyvää itse kullekin.  

Liekö sitten osin aikasemman kappaleen aiheen takia vai elokuvan itsensä omista ansioista, mutta elokuva on myös todella koskettava. Itse ainakin havaitsin kuuluvani tähän kerhoon, jotka koko jonkimoisen liikutuksen elokuvan aikana. Varsinkin siinä juoksuhauta-kohtauksessa. Muutoinkin Dianan hahmo vetoaa oikeudentajullaan ja hänessä on paljon samoja ominaisuuksia, joiden takia tykkään esimerkiksi Kapteeni Amerikasta niin paljon. Molemmissa on se vahva soturi, jolla on jotain yliluonnollisen vahvaa voimaa, mutta silti heillä on kyky luottaa siihen sisäiseen vaistoonsa päätösten suhteen ja kyky empatiaan. 

Gal Gadot (jonka Snyder jo aikanaan valitsi rooliin) tuntuu parhaimmalta valinnalta, jota kuvitella saattaa. Hahmon sidekick Steve Trevor, jota esittää onnistuneesti Chris Pine, on mies paikallaan, mutta joka tosiaan tuntuu oikeassa suhteessa sivuhahmolta. Tästä olin nimittäin huolissani tuleeko joku kohta, jossa roolit loksahtaa liian vanhoille uomille, mutta ehei hyvin mentiin. Tietenkin Steve toimii oppaana ihmisten yhteiskunnassa, jonka tavat aiheuttavat Dianalle välillä kulmien kurtistusta. Etta Candy (Lucy Davis) oli taas nainen paikallaan sivuroolissaan Steven sihteerinä. 

Wonder woman on aivan huippu elokuva! Tosiaan parasta DC:tä sitten Nolanin tekeleiden. Lisäksi sillä on osansa olla tärkeänä roolimallina, kaivattuna vaihteluna. 

Trailerin lisäksi paras biisi lopputeksteistä!

 

Anomalisa

Ohjaaja: Charlie Kaufman & Duke Johnson
Käsikirjoitus: Charlie Kaufman, perustuu Kaufmanin näytelmään Anomalisa
Musiikki: Carter Burwell
Pääosissa: David Thewlis, Jennifer Jason Leigh & Tom Noonan
Kesto: 1h 30min
Ikäraja: 12 

Elämäänsä kyllästynyt perheenisä Michael Stone (Thewlis) saapuu Cincinnatiin, Ohioon työtarkoituksessa. Aikomus ei ole viipyä kauaa, vaan pitää seuraavana päivänä luento omasta menestyksekkäästä kirjastaan ja painua takaisin kotiin Los Angelesiin. Michaelin harmaassa arjessa kaikki on perin yhdentekevää, ihmisetkin näyttävät samalta ja kuulostavat samalta (ihan konkreettisesti). Hänen harjoitellessaan puhettaan hotellihuoneessaan, kantautuu korviin muista äänistä poikkeava, ihan erilainen kaunis ääni. Kyseinen ääni kuuluu Lisalle (Jason Leigh), joka on ystävättärensä kanssa samassa hotellissa aikomuksena osallistua Michaelin luennolle. Lisan kohtaamisen jälkeen Michaelille on edelleen muu maailma yhdentekevä, mutta kyseiseen naiseen hän tuntee suurta vetoa ja herää pitkästä aikaa omasta horroksestaan. 

Anomalisa oli yksi kuluneen palkintokauden ehdokaselokuvista, kisaamassa siis parhaan animaation kategoriassa ylivoimaista Inside Out-elokuvaa vastaan. Kyseessä on siis täysin aikuisten elokuva, joka on toteutettu stop-motion animaationa. Erityisen siitä tekee kaikki se pikkutarkkuus ja eläväisyys, joka näkyy (oikeasti 20cm pitkien) hahmojen silmissä. Erikoista katsomiskokemuksessa on, että vaikka esimerkiksi nukkejen vaihto-osien saumoja ei ole yritetty kasvoissa peittää, tulee nopeasti sellainen olo kuin katsoisi ihan näyteltyä tavanomaista elokuvaa ihmismielestä. 

Anomalisan jälkeen olin ensin pitkään hyvin hämilläni, enkä osannut oikein muodostaa ajatuksia elokuvasta. Tämä eittämättä johtui pitkälti sen omalaatuisuudesta, olin varautunut ehkä huomattavampaan tietoisuuteen animaatiosta toteutuskeinona. Myös sen luoma intiimi tunnelma (en nyt viittaa hahmojen intiimeihin hetkiin, vaan henkisempään kokemukseen) tuli jotenkin niin yllätyksenä, että en osannut ensin sopeutua, kun olin varautunut olemaan selvästi irrallinen, objektiivisempi katsoja. Minähän tulin vain katsomaan animaatiota, en tutkimaan ihmismielen loputonta yksinäisyyttä, saatika sitten mielenterveyden rakoilua. Nyt kun olen ajan kanssa sulatellut tätä psykologista kokonaisuutta, olen sitä mieltä, että tykkäsin elokuvasta, mutta tälläisen tapauksen kohdalla haluan alleviivata sen olevan enemmän kokemuselokuva, kuin minkään sortin tykkäämisasia. 

Anomalisan inhimillisyys on hämmästyttävää, vasta elokuvan katsottuani ymmärrän elokuvan ympärillä pyörineen lauseen "Vuoden inhimillisimmästä elokuvasta". Sitä puolestaan en vieläkään ymmärrä, miten se voi olla niin ihmisyyden äärellä, enemmän kuin keskiverto näytelty elokuva. Perin onnistunut ääninäyttely tekee varmasti osansa, vaikka ei todellakaan selitä kaikkea. Pottereiden Lupinina ikuisesti mieleeni syöpynyt David Thewlis omaa niin tunnistettavan äänen, että menee alusta hetki ennenkuin saan hänen oikeat kasvonsa karistettua pois Michaelin olalta. Jennifer Jason Leigh on "onneksi" tuttu itselleni vain Hatefull Eightistä, joten hänen kohdalla ei samaa ongelmaa ole. Roolikin on aivan päinvastainen kun rääkyvän Daisyn ja voi että, hänen äänensä onkin kaunis Lisan suussa. 

Anomalisa on animaation keinoin toteutettu omalaatuinen kuvaelma ihmisyydestä, arkisuudesta ja olemisen tuskasta.

 

 

Legend

Ohjaaja: Brian Helgeland
Käsikirjoitus: Brian Helgeland, perustuu John Pearsonin kirjaan The Profession of Violence 
Kuvaus: Dick Pope
Musiikki: Carter Burwell
Pääosissa: Tom Hardy, Emily Browning, David Thewlis, Christopher Eccleston, Taron Egerton, Paul Bettany, Colin Morgan, Chazz Palminteri, Paul Anderson & Kevin McNally
Kesto: 2h 11min
Ikäraja: 16 

Legend kertoo tosielämän kaksoisveljeksistä, Ronnie ja Reggie Kraystä (molemmat Tom Hardy) ja heidän vaiheistaan 50- ja 60-luvun Lontoossa. Identtiset, mutta kuitenkin todella vastakohtaiset gangsteriveljekset, nousivat bisneksillään alansa huipulle, nauttien niin naapuruston kuin ylimistön suosiosta. Virkavalta saatiin pidettyä poissa häiriköimästä tarpeellisella lahjonnalla sekä uhkailulla. Säännöllisiä vaikeuksia aiheuttaa lievästi mielipuolisen Ronnien aisoissa pitäminen, jonka vain maltillisempi veljes Reggie taitaa. Lopulta sama kunnianhimo, joka ajoi veljekset huipulle, edesauttaa heidän korttitalonsa lopullista kaatumista. Kertojaäänenä toimii Reggien mielitietty Frances (Emily Browning).

Legend oli jo trailerin näkemisestä asti must see-listalla, koska Tom Hardy ja hänen kaksoisrooli. Semisti myös koska 60-luku, Browning, Eccleston ja brittiläispainotteinen tekijäkaarti. Toki lisävaikuttimina myös Brian Helgelandin aikanaan pokaama käsikirjoituksen Oscar-palkinto elokuvasta L.A. Confidential ja kuvaaja Dick Popen vastaavat ehdokkuudet omassa lajissaan, joista edeltävä oli vasta viime vuonna elokuvasta Mr. Turner. Hardyn ura on ollut muutamat viime vuodet todella kovassa nosteessa ja suuremmankin yleisön suosikiksi hän nousi viimeistään tämän vuoden Mad Max: Fury Road elokuvan tullessa ulos, ellei jo sitä ollut Dark Knight Rises elokuvan tiimoilta. Kriittisemmät katselijat tuntuivat heltyvän Locken suorituksen kohdalla, jolle satelikin ansaitusti useampia tähtiä. Tom Hardy ei tunnu pettävän koskaan, eikä todella tälläkään kertaa.

Krayn veljesten oikea tarina ei ole itselleni tuttu, mutta on aiheellista olettaa, että tarinaa on vahvasti muunneltu elokuvamuottiin sopivaksi. Ihan pikaisella wikipedia artikkelin silmäilyllä oikea tarina vaikuttaa paljon ränsyilevämmältä ja monivaiheisemmalta, eikä veljekset niin muottiin muotoilluilta. Verrattaessa elokuvaan päätyneeseen kaareen, jonka pohjana on siis ollut John Pearsonin teos, on tulos selkeämpi, pääkohdat täyttävä ja toki viihdearvolla koristettu. Tällä lätinällä puollan Legendin pitkää kestoa ja muutamassa kohdassa laahaavan oloista menoa, koska kokonaisuutena koin sovituksen onnistuneena ja pidin siitä, että kehitykselle annettiin aikaa tapahtua. 

Elokuvan pääpaino, Krayn veljekset, ovat sen ehdottomasti parasta antia ja tarpeeksi painava syy penkissä istumiseen. Synkkää tilannekomiikkaa tarjoaa varsinkin Ronnien hahmo, jolla ei oikein ole käsityskykyä tilanteiden hoitamisesta, sillai nätisti ja asiallisesti. Hurmaava ja käytöskoodiston tunteva Reggie joutuu usein puuttumaan veljensä toilailuihin ja kaksosten keskinäisestä kanssakäymisestä syntyy todella hyvää viihdettä. Myös virkavallan kanssa jatkuva kissa ja hiiri-leikki hymähdyttää kerran jos toisenkin. Mistään täyspohjaisesta hupailukuvasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan tragediankin makuun päästään. 

Kuten todettua, Tom Hardy ei petä tälläkään kertaa. Kaksoisrooli on niin mieletön, että oikeasti unohtaa Hardyn esittävän molempia hahmoja. Hatunnosto kuuluu myös sille osastolle, joka on suunnitellut kaikki yhdistelmäkuvat ja muut jipot tätä illuusiota luodessa. Erityisen käsittämätöntä Hardyn suorituksessa on molempia hahmoja esittäessä näiden keskinäinen, todella aito vuorovaikutus. Uuden merkityksen saa myös fraasi "Älä lyö sua!". Elokuvasta sai vahvat Kingsman-vibat viimeistään siinä kohtaa, kun Ronnien hahmon vierellä alkoi pyöriä Teddy eli "Eggsy" eli Taron Egerton. Oma mielikuvitukseni laukkasi myös Chazz Palmiterin kohdalla, kun Modernissa perheessä hänen hahmonsa on juuri muuttamassa pois maisemista.

Legend on kohtuu hieno gansterielokuva, joka on ennen kaikkea paraatikenttä Tom Hardyn taidoille. Kaksoisroolin tähden erittäin katsomisen arvoinen.