Yön eläimet & Kaikenkattava kauneus

Molempien elokuvien näkemisestä on vierähtänyt jo aikaa, joten kikkailemme taas tupla-arvostelulla. Tyylillisesti näillä ei ole kovin paljoa tekemistä keskenään.

Yön eläimet (Noctural Animals)

Ohjaaja: Tom Ford
Käsikirjoitus: Tom Ford, pohjaa Austin Wrightin teokseen Tony and Susan
Musiikki: Abel Korzeniowski
Pääosissa: Amy Adams, Jake Gyllenhaal, Michael Shannon, Aaron Taylor-Johnson, Isla Fisher, Armie Hammer, Laura Linney, Andrea Riseborough, Michael Sheen, Karl Glusman, Kristin Bauer van Straten, Jena Malone & Zawe Ashton
Kesto: 1h 57min
Ikäraja: 16

Taidegalleristi Susan Morrow (Adams) saa eräänä päivänä paketin, jota hän ei ole osannut odottaa. Sen sisällä on kirja, jonka hänen ex-miehensä Edward (Gyllenhaal) on kirjoittanut. Kirjan nimi "Yön eläimet" pohjaa exän Susanille antamaan lempinimeen ja teos on myös omistettu tälle. Itse tarina on häiritsevä ja väkivaltainen rikoskertomus, jossa kummittelee oikeita persoonia muistuttavat hahmot. Kirjaan syventyessään Susan alkaa muistella myös kaihoisasti yhteistä aikaansa Edwardin kanssa. Se herättää hänet palaamaan takaisin siihen persoonaan, joka hän oli silloin ja kyseenalaistamaan elämänvalinnat, joita hän on matkan varrella tehnyt. 

Yön eläimissä muistan avauskohtauksen aiheuttaneen mieleenpainuvan wtf-hetken, jolloin piti hetkeksi ihan miettiä, että mitä tulikaan katsomaan. Kieltämättä kuultuani Wayward Sisters-kappaleen jo aikaisemmin lopputeksteissä, en olisi osannut ajatella sen yhteyteen ympättävän ihan vastaavaa kuvamateriaalia. Säveltäjänä on muuten Abel Korzeniowski, joka on jo nyt noussut suosikkieni joukkoon tämän sekä Penny Dreadful-sarjan sävellysten myötä. Avauskohtauksen jälkeen ei tule enää aivan samalla tavalla shokeeravia kohtauksia, vaan enemmän brutaalilla tavalla hämmentäviä, mutta ei mitään tämän päivän rikossarjojen tasosta hurjempaa. 

Yön eläimet on omanlaisensa tapaus, mollisointuinen kuvaus päähenkilön itsetutkiskelusta. Paitsi tätä tutkistelua ei tarjota lautasella, vaan se pitää osin itse tulkita Amy Adamsin mustiksi maalattujen silmien tuikkeesta. Tarina tarinassa oli jopa päällisin puolin mielenkiintoisempi kuin oikean elämän tarina. Lopussa tosin ytimekkäämpi viimeisen ratkaisun kanssa. Jotain jään kaipaamaan vielä tähän lisää, mutta se ei ole missään nimessä lisää rautalankaa. Juuri tietty mystisyys ja unenomaisuus tässä toimii, mutta ehkä tunnepuolelle sitten vielä jotain lisämaustetta. Joka tapauksessa mielenkiintoinen tapaus ja näyttelijät todella osaavia.  



 

Kaikenkattava kauneus (Collateral Beauty)

Ohjaaja: Davin Frankel
Käsikirjoitus: Allan Loeb
Musiikki: Theodore Shapiro
Pääosissa: Will Smith, Kate Winslet, Edward Norton, Michael Peña, Helen Mirren, Keira Knightley, Jacob Latimore & Naomie Harris
Kesto: 1h 37min
Ikäraja: S

Menestyksekkään mainostoimiston osakas Howard Inlet (Smith) on vaipunut syvään masennukseen hänen tyttärensä traagisen kuoleman jälkeen. Kollegat ovat antaneet Howardille runsaasti aikaa palautua työkuvioihin ja tarjonneet ymmärrystään, mutta Howard ei tunnu tokenevan horroksestaan. Kolme läheisintä kollegaa Claire Wilson (Winslet), Simon Scott (Peña) ja Whit Yardshaw (Norton) saavat selville Howardin lähettäneen kärsimyksestään kummunneita kirjeitä itse kuolemalle, ajalle ja rakkaudelle. Kolmikko päätyy pähkähulluun suunnitelmaan ravistellakseen Howardin hereille: he järjestävät tälle kohtaamiset näiden kirjeiden kohteiden kanssa. Tehtävää varten he palkkaavat kolme näyttelijää esittämään Kuolemaa (Mirren), Rakkautta (Knightley) ja Aikaa (Latimore).

Vaikka olin tästä tosi kiinnostunut, niin menin vähän varauksella, sillä tämä ei ollut saanutkaan niin hyvää vastaanottoa kriitikoilta ja viimeisimmissä jutuissa kuvailtu liian siirappisena. Kävikin sitten niin, että ihmettelin taas olenko nähnyt eri elokuvan, sillä en hakemallakaan löytänyt tästä mitään liian sokerista. Miten kuoleman käsittely muka voisi olla edes liian siirappista? Juoni on toki yksinkertainen, vähän höveli, mutta minusta varsin ihastuttava. Ei tämä palkintokuvaksi yltäisi, mutta en kyllä siirappihömpäksikään luonnehtisi. Ilmoille viskellään toki aiheita, joissa voisi luodata syvemminkin, mutta juju onkin ihan ihmisen pohjimmaisissa tunteissa, etenkin sen surun kohtaamisessa. 

Winslet, Peña, Knightley, Latimore ja Harris tekee laadukasta työtä. Helen Mirren pitää laittoman hauskaa roolihahmonsa kanssa. Nortonia pidän vähän yliarvostettuna tai sitten hänen potentiaalinsa ei ole vielä avautunut minulle. Will Smith on joukon heikon lenkki, jolle on liikaa pinttynyt päähän surun olevan väärinpäin mutristunut suuvärkki. Ei hänkään huono ole, mutta päähenkilön pitäisi olla vankemmissa kantimissa. 


 

Arrival

Ohjaaja: Denis Villeneuve
Käsikirjoitus: Eric Heisserer, pohjaa Ted Chiangin kirjaan "Story of Your Life"
Musiikki: Jóhann Jóhannsson
Pääosissa: Amy Adams, Jeremy Renner, Forest Whitaker, Michael Stuhlbarg, Tzi Ma & Mark O'Brian
Kesto: 1h 57min
Ikäraja: 12

Louise Banks (Adams) on arvostettu kielitieteilijä. Eräänä päivänä hänen pitäessään tavanomaista luentoaan, alkaa informaatiotulvaa pukata puhelimiin ja pian selviää, että avaruusaluksia on laskeutunut maapallolle. Näitä ehkä lähimpänä koteloa muistuttavia aluksia on useissa paikoissa eri puolilla maapalloa, yhteensä kahdessatoista paikassa. Louiselle tullaan tarjoamaan tärkeää ota tai jätä-tehtävää Amerikan mantereen laskeutumispaikalla. Hänen tulee parhaiden kykyjensä avulla pyrkiä ensikontaktin jälkeen muodostamaan kommunikointikeinot muukalaisten kanssa. Samaan tiimiin värvätään Ian Donnelly (Renner), joka taas on teoreettinen fyysikko. Ensimmäinen kohtaaminen vaatii paljon, eritoten mielen kannalta, jolle on vaikea käsittää käsittämätöntä. Pikkuhiljaa palapeliin aletaan saadaa silti palojen hippusia, mutta ymmärtämättömyys alkaa koetella eri yksilöitä ja osalla laskeutumispaikkoja aletaan olla jo varpaillaan, koska muukalaisten aikeet eivät ole vieläkään auenneet ihmiskunnalle. Samaan aika tämä epätietoisuus ajaa tavallisia kansalaisia poikkeutilan varjolla esimerkiksi ryöstelemään omien halujensa mukaan. Louise ja Ian työskentelevät niin paljon kuin kykenevät ratkaistaakseen suurimman kysymyksen muukalaisten saapumisen tarkoituksesta ja avatakseen heidän kieltänsä. Louise ei vain etukäteen tiedä, miten paljon muutakin hänelle avautuu kielen oivaltamisen mukana. 

Denis Villeneuve ohjauspuikoissa lupaa hyvää, vaikka olenkin vain yhden aikaisemman teoksen nähnyt (Sicario), mutta joka onnistui vakuuttamaan niin vahvasti, että usko on jo saapunut paikalle. Mukana vähän tuoreempien säveltäjä tuttavien joukosta Jóhann Jóhansson, jolta niin ikään ovat aikaisemmat soinnut vieneet puolelleen (Sicario, Kaiken teoria). Tähän ympätään vielä kiinnostusta oitis nostattanut traileri ja kolahtavat näyttelijävalinnat, niin mikään voima ei olisi saanut jättämään tätä katsomatta. Arrival osoittautui odotuksien arvoiseksi. 

Arrivalin päällimäisimpiä ansioita on jo se, että se onnistuu välttelemään liiallisia kliseitä, eikä luo jännistysdraamaa turhalla toiminnalla. Alienrymistelyä odottavalle tosin tämä arkisuus voi olla isompi turn off, mutta laatuelokuvan ystävälle tämä on lahja taivaalta. Pidän todella elokuvan hitaammasta alkutahdista, koska ei olisikaan järkeä vauhdittaa rattaita, kun katsoja alitajuisesti pysyy odottavassa mielentilassa jo ensimmäisen kohtaamisen vuoksi. Tässä keskitytään paljon kuvaamaan yksilön kokemuksia, varsinkin päähenkilön ja sitä kautta asiat tuntuvatkin uskottavammilta. Eräs parhaimpia kohtia elokuvassa on Ianin ja Louisen ensimmäinen nousu "alukseen". Aivan loistava tapa kuvata, miten ihmismieleltä on pallo hukassa kun aivot eivät voi käsittää tilaa. Saatika sitten itse olennot, jotka on yksiä onnistuneimpia alieneita. Juuri sopivan ei minkään näköisiä, mutta silti tarpeeksi fyysisiä. 

Arrival ei jää vain syvääluotaavammaksi kertomukseksi alieneiden kohtaamisesta, vaan sukeltaa vielä myöhemmin toiselle asteelle. Tässä on jotain samankaltaista kuin huikeassa ja liikuttavassa Interstellarissa, jossa myös venyttiin hieman eri sfääreihin. Osalle tämä avautuma ei ehkä tule yllätyksenä ja latistaa tieteellisempää puolta, mutta itse taas kuulun siihen osaan, jolle kaikki tulee taas yllätyksenä ja tunnepuoli vie mukanaan. Vaikka suuri paino on elokuvassa on lopulta rakkaudella, se ei ole ollenkaan siirappinen ratkaisu, vaan enemmän ylevä, hengellinen ja surullinenkin. Ihan niin suuresti en ollut liikuttunut kuin vaikka siinä Interstellarissa, mutta olihan tämä kuitenkin koskettava. Enemmän olin vielä mykistyneempi näin hienosta ja monimuotoisesta kokonaisuudesta. Kyllä, vuoden scifi-parhaimmistoa.

Amy Adams on hauskasti sattunut kahteen elokuvaan, jotka saivat ensi-iltansa samana päivänä eli Arrivalin lisäksi Yön eläimiin. Jälkimmäisenkin nähneenä täytyy todeta, että aivan samalla tavalla Adamsin kyvyt ei pääse loistoon Yön eläimissä kuin Arrivalissa, jossa näyttelijätär on kerrassaan loistava. Tai siis Amy Adams olisi aina loistava, jos rooli sen sallisi (hyrr Lois Lane..). Nyt uskaltaisin povata jo vahvasti Oscar-ehdokkuutta (järjestyksessä olisi jo kuudes!), mutta sitä povasin myös viimeksi Villeneuven Sicario elokuvan tiimoilta Emily Bluntille, eikä sitä sitten tapahtunutkaan, niin en uskalla toivoa vielä liikaa. Joka tapauksessa kaikki huomio tästä osasta olisi täysin ansaittua piste. Jeremy Renner jää Ianin osassa väkisinkin sivumpaan, sillä tarina on niin vahvasti Louisen näkökulmasta. Ianilla on kuitenkin tärkeä osansa tarinassa ja kyllä minusta Renner on ihan uskottava fyysikkona ulkomuodoltaankin (eikös fyysikotkin tule kaiken kokoisina ja näköisinä, eikä Renner nyt ole mikään kiiltokuvapoika). 

Arrival on draamapainotteinen, moniulotteinen ja kauniin haikea scifi-elokuva. Yksi tämän vuoden parhaimmistoa ja vahva palkintokauden tärppi.


Traileri varauksella, koska se ei avaa elokuva syvemmistä vesistä mitään. Toisin sanoen ryminää odottaville antaa ehkä väärän kuvan.