Life

Ohjaus: Daniel Espinosa
Käsikirjoitus: Rhett Reese & Paul Wernick
Musiikki: Jon Ekstrand
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Rebecca Ferguson, Ryan Reynolds, Hiroyuki Sanada, Ariyon Bakare & Olga Dihovichnaya
Kesto: 1h 44min
Ikäraja: 16 

Kansainvälisellä avaruusasemalla matkaa kuuden hengen miehistö, joiden seuraavana tehtävänä on napata Marsista saapuva luotain turvallisesti kyytiin. Luotain sisältää Marsista kerättyjä tutkimukselle elintärkeitä maaperänäytteitä. Tiimin astrobiologian ekspertti Hugh Derry (Bakare) pääsee ensimmäisenä ronkkimaan löydöstä. Kärsivällisten yritysten jälkeen hän onnistuukin havaitsemaan solutason elonmerkkejä näytteessä. Uudesta elämästä ja tieteellisestä läpimurrosta raportoidaan innoissaan maankamaralle asti. "Calviniksi" ristitty eliö kasvaa ja kehittyy tasolle, jolla silmäkin voi sen havaita. Riemu muuttuu kuitenkin pian kauhuksi Calvinin alkaessa osoittaa vihamielisiä eleitä. 

Life on aitoa scifi kauhua, jossa yhdistyy luontevasti ominaisuuksia scifi kauhun äidistä, Alien-elokuvista sekä jännitysnäytelmää Gravityn-kaltaisista teoksista. Täytyy myöntää, että trailerin nähdessäni pelkäsin tämän olevan liian lähellä Alienia ja tuntuvan näin ollen kopionnilta. Life on kuitenkin omanlaisensa, vaikka sen palaset onkin tuttuja sieltä sun täältä. Jännitin, pelkäsin ja näin ollen kovasti tykkäsin. 

Lifen maailma on lähellä meidän aikaamme ja siinä mielessä sen realistinen ympäristö edesauttaa kokemusten tunnahtamisessa. Uhka tuntuu myös todelliselta ihmiskunnan kannalta, killummehan maapallon ympärillä. Gravity tulee elävästi mieleen siinä kohtaa, kun pelkkä "alien" ei ole ainoa uhka, vaan avaruus itsessään muistuttaa myös olevansa täysin armoton. Muutaman käänteen karuus myös yllättää, mutta ne toimii, enkä muuttaisi tästä mitään.

Näyttelijävalintojen perusteella tältä tiesi kyllä odottaa paljonkin. Gyllenhaal, Ferguson ja Reynolds, joiden nassut komeilevat julisteessa, eivät ole ilmaisia tähtiä. Gyllenhaal jopa A-listaa, Reynolds nousussa Deadpoolin tähden ja Fergusonkin tuntuu olevan vähän joka elokuvassa ja liian kallis White Queen-sarjan jatkosarjaan. Yllätyin ehkä hieman miten isossa osassa kolme muutakin ei-niin-tunnettua näyttelijää ovat. Kauttaaltaan osat kuuden hengen kesken ovat yllättävän tasaväkiset. Julisteessa olisi voinut olla koko miehistökin. Joka tapauksessa kaikki tekevät niin tasaisen hyvää jälkeä, että ei ole tarvetta erikseen erotella ketään. 

Life tarjoaa pakokauhua, hiipivää jännistystä ja kiehtovaa visiota tutuilla elementeillä. Scifi kauhun ystäville erittäin suuri suositus.

Parempi kun ei katso traileria, pääsee suuremmin yllättymään!
 

Yön eläimet & Kaikenkattava kauneus

Molempien elokuvien näkemisestä on vierähtänyt jo aikaa, joten kikkailemme taas tupla-arvostelulla. Tyylillisesti näillä ei ole kovin paljoa tekemistä keskenään.

Yön eläimet (Noctural Animals)

Ohjaaja: Tom Ford
Käsikirjoitus: Tom Ford, pohjaa Austin Wrightin teokseen Tony and Susan
Musiikki: Abel Korzeniowski
Pääosissa: Amy Adams, Jake Gyllenhaal, Michael Shannon, Aaron Taylor-Johnson, Isla Fisher, Armie Hammer, Laura Linney, Andrea Riseborough, Michael Sheen, Karl Glusman, Kristin Bauer van Straten, Jena Malone & Zawe Ashton
Kesto: 1h 57min
Ikäraja: 16

Taidegalleristi Susan Morrow (Adams) saa eräänä päivänä paketin, jota hän ei ole osannut odottaa. Sen sisällä on kirja, jonka hänen ex-miehensä Edward (Gyllenhaal) on kirjoittanut. Kirjan nimi "Yön eläimet" pohjaa exän Susanille antamaan lempinimeen ja teos on myös omistettu tälle. Itse tarina on häiritsevä ja väkivaltainen rikoskertomus, jossa kummittelee oikeita persoonia muistuttavat hahmot. Kirjaan syventyessään Susan alkaa muistella myös kaihoisasti yhteistä aikaansa Edwardin kanssa. Se herättää hänet palaamaan takaisin siihen persoonaan, joka hän oli silloin ja kyseenalaistamaan elämänvalinnat, joita hän on matkan varrella tehnyt. 

Yön eläimissä muistan avauskohtauksen aiheuttaneen mieleenpainuvan wtf-hetken, jolloin piti hetkeksi ihan miettiä, että mitä tulikaan katsomaan. Kieltämättä kuultuani Wayward Sisters-kappaleen jo aikaisemmin lopputeksteissä, en olisi osannut ajatella sen yhteyteen ympättävän ihan vastaavaa kuvamateriaalia. Säveltäjänä on muuten Abel Korzeniowski, joka on jo nyt noussut suosikkieni joukkoon tämän sekä Penny Dreadful-sarjan sävellysten myötä. Avauskohtauksen jälkeen ei tule enää aivan samalla tavalla shokeeravia kohtauksia, vaan enemmän brutaalilla tavalla hämmentäviä, mutta ei mitään tämän päivän rikossarjojen tasosta hurjempaa. 

Yön eläimet on omanlaisensa tapaus, mollisointuinen kuvaus päähenkilön itsetutkiskelusta. Paitsi tätä tutkistelua ei tarjota lautasella, vaan se pitää osin itse tulkita Amy Adamsin mustiksi maalattujen silmien tuikkeesta. Tarina tarinassa oli jopa päällisin puolin mielenkiintoisempi kuin oikean elämän tarina. Lopussa tosin ytimekkäämpi viimeisen ratkaisun kanssa. Jotain jään kaipaamaan vielä tähän lisää, mutta se ei ole missään nimessä lisää rautalankaa. Juuri tietty mystisyys ja unenomaisuus tässä toimii, mutta ehkä tunnepuolelle sitten vielä jotain lisämaustetta. Joka tapauksessa mielenkiintoinen tapaus ja näyttelijät todella osaavia.  



 

Kaikenkattava kauneus (Collateral Beauty)

Ohjaaja: Davin Frankel
Käsikirjoitus: Allan Loeb
Musiikki: Theodore Shapiro
Pääosissa: Will Smith, Kate Winslet, Edward Norton, Michael Peña, Helen Mirren, Keira Knightley, Jacob Latimore & Naomie Harris
Kesto: 1h 37min
Ikäraja: S

Menestyksekkään mainostoimiston osakas Howard Inlet (Smith) on vaipunut syvään masennukseen hänen tyttärensä traagisen kuoleman jälkeen. Kollegat ovat antaneet Howardille runsaasti aikaa palautua työkuvioihin ja tarjonneet ymmärrystään, mutta Howard ei tunnu tokenevan horroksestaan. Kolme läheisintä kollegaa Claire Wilson (Winslet), Simon Scott (Peña) ja Whit Yardshaw (Norton) saavat selville Howardin lähettäneen kärsimyksestään kummunneita kirjeitä itse kuolemalle, ajalle ja rakkaudelle. Kolmikko päätyy pähkähulluun suunnitelmaan ravistellakseen Howardin hereille: he järjestävät tälle kohtaamiset näiden kirjeiden kohteiden kanssa. Tehtävää varten he palkkaavat kolme näyttelijää esittämään Kuolemaa (Mirren), Rakkautta (Knightley) ja Aikaa (Latimore).

Vaikka olin tästä tosi kiinnostunut, niin menin vähän varauksella, sillä tämä ei ollut saanutkaan niin hyvää vastaanottoa kriitikoilta ja viimeisimmissä jutuissa kuvailtu liian siirappisena. Kävikin sitten niin, että ihmettelin taas olenko nähnyt eri elokuvan, sillä en hakemallakaan löytänyt tästä mitään liian sokerista. Miten kuoleman käsittely muka voisi olla edes liian siirappista? Juoni on toki yksinkertainen, vähän höveli, mutta minusta varsin ihastuttava. Ei tämä palkintokuvaksi yltäisi, mutta en kyllä siirappihömpäksikään luonnehtisi. Ilmoille viskellään toki aiheita, joissa voisi luodata syvemminkin, mutta juju onkin ihan ihmisen pohjimmaisissa tunteissa, etenkin sen surun kohtaamisessa. 

Winslet, Peña, Knightley, Latimore ja Harris tekee laadukasta työtä. Helen Mirren pitää laittoman hauskaa roolihahmonsa kanssa. Nortonia pidän vähän yliarvostettuna tai sitten hänen potentiaalinsa ei ole vielä avautunut minulle. Will Smith on joukon heikon lenkki, jolle on liikaa pinttynyt päähän surun olevan väärinpäin mutristunut suuvärkki. Ei hänkään huono ole, mutta päähenkilön pitäisi olla vankemmissa kantimissa. 


 

Southpaw

Ohjaaja: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Kurt Sutter
Musiikki: James Horner
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Rachel McAdamns, Forest Whitaker, Curtis "50 cent" Jackson, Oona Laurence, Naomie Harris, Victor Ortiz, Miguel Gomez, Beau Knapp, Rita Ora, Clare Foley, Skylan Brooks & Malcolm Mays
Kesto: 2h 3min
Ikäraja: 16

Billy Hope (Gyllenhaal) on kovan luokan ammattinyrkkeilijä, jonka nousujohteinen ura on mahdollistanut myös maallisen mammonan. Ylellisyyksistä ja taloudellisesta turvasta nauttivat lisäksi vaimo Maureen (McAdams) ja tytär Leila (Laurence). Menestyksen varjopuolena on fyysisen kivun lisäksi läheisille koituva henkinen tuska. Varsinkin Maureen olisi valmis jo pitämään taukoa nähdessään miten kisat vaikuttavat pikkuhiljaa miehensä psyykkeeseen, mutta manageri olisi taas asioista toista mieltä. Päätöksiä ei kuitenkaan ehditä tekemään loppuun asti, sillä Hopen maailma ehtii romahtaa henkilökohtaisen tragedian vuoksi. Hädän hetkellä Hope huomaa läheisiksi luulemansa ihmisten vain kaikkoavan kauemmaksi hänen luotaan ja menetyksen kierre vain pahenee. Hope löytää itsensä täysin pohjalta, nujerrettuna ja kaiken menettäneenä. Tyttärensä tähden hänen on kuitenkin noustava pohjalta.

Southpaw:ta en olisi tajunnut mennä katsomaan, jollei kollega sitä olisi ehdottanut. Ennakkokäsitykseni elokuvasta oli, että se olisi pitkän kaavan mukainen hieman jopa pitkästyttävä nyrkkeilyelokuva, eikä todellakaan itselleni ominta katsottavaa. Meinasin oikeasti harkita vielä eri elokuvan katsomista, joka olisi samoihin aikoihin alkanut, mutta onneksi en vaihtanut lennossa! Southpaw ei ollut pitkäveteistä nähnytkään, eikä kestokaan tuntunut yhtään missään (eihän se edes pitkä elokuva olekaan), kun elokuva vaan vei mukanaan. Itse pidin elokuvasta niin paljon, että se kyllä nousi jopa tämän hetken leffateatteritarjonnan ykköseksi. Asiaan vaikuttaa varmasti myös se, että jossain kohtaa huomasin elokuvan haiskahtavan vahvasti Oscareiltakin. 

Hirmuisesti en ole muita nyrkkeilyelokuvia nähnyt, vaikka pikaisen koluamisen jälkeen, niitähän on tullut ulos tasaisin väliajoin (viimeisimpiä mm. Million Dollar Baby, Taistelija, Legendat kehässä). Vertailukohtia ei siis paljon ole, mutta perusjuonihan tässä elokuvassa on aivan tuttua kauraa: päähenkilö syöstään alas, häneltä viedään kaikki, kunnes hän tekee kaikkien vaikeuksien kautta nousun jälleen huipuille. Tutusta juonesta ja ennalta-arvattavuudesta huolimatta (minä en kyllä taaskaan arvannut, koska uppouduin hetkeen) elokuva tekee pienen pieniä poikkeuksia matkan varrella. Yksi tälläinen on ns. loppukohtaamisen käsittely, sillä siitä ei tehdä sellaista hyvä vs. paha numeroa kuin odottaisi. Päähenkilön motivaatiotkin on haettu hieman eri kautta, eikä kosto ole se päällimmäisin. 

Tärkein elementti elokuvassa on kuitenkin sen välittämä tunne, se on aidosti koskettavaa draamaa. Päähenkilön vaikeuksista ei ole venytetty mitään suurta ja liioiteltua kärsimysnäytelmää, vaan kaikessa karuudessaan, se on silti realistista. Muutkin hahmot on otettu huomioon ja mietitty heidän kokemuksensa suhteessa päähenkilöön. Kaikista dynaamisin näistä on Billyn suhde tyttäreensä ja sen saaminen takaisin. Molempien tuntemukset ja reaktiot ovat täysin ymmärrettäviä ja samaistuttavia. Pitkästä aikaa huomioni kiinnittyi myös kuvasymboliikan käyttöön, joista selkein oli Billyn ensisaapuminen Tickin salille hänen noustessa pimeässä portaikossa valoa kohti. Nostaisin esille myös kuvauksessa käytetyt onnistuneet hidastukset ja esimerkiksi kuvakulmat, joissa tuntuu, että olet itse kuvaamassa matsia.

Jake Gyllenhaalia käy oikeastaan jo sääliksi, koska hän tekee todella todella todella upean roolisuorituksen, jota voisi luonnehtia jotakuinkin täydelliseksi. Fyysisen näyttelemisen saralla pystyy tuntemaan toki iskut itse matsitilanteessa, mutta myös matsien jälkeen jokaisen vihlaisun pienestä käden nostostakin. Henkinen puoli tulee esiin jo pienen pienistä kasvojen eleistä ja varsinkin silmistä. Sääliksi käy siksi, että jos nyt ehdokkuus irtoaa, on häntä vastassa erittäin suurella todennäköisyydellä Eddie Redmayne elokuvasta Danish Girl..., jolloin kellään ei ole mitään jakoa. Rachel McAdams ja etenkin nuori Oona Laurence tekevät erittäin hyvää jälkeä hekin. Sivuosista nostaisin kuitenkin esille potentiaalisena sivuosapysti-ehdokkaana Forest Whitakerin, joka on erittäin sympaattinen ja karismaattinen paljon nähneen Tickin roolissa. 

Southpaw on hieno ja liikuttava nyrkkeilydraama, josta allekirjoittanut povaisi kovasti ns. Oscar-elokuvaa.

Koska trailerit spoilaa taas liikaa, laitan tähän Eminemin Phenomenal-biisin elokuvasta:

 


P.S. Tämä on viimeinen elokuva, johon edesmennyt James Horner ehti säveltää musiikin ennen kuolemaansa