The Magnificent Seven

Ohjaaja: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Nic Pizzolatto & Richard Wenk, pohjaa samannimiseen elokuvaan 1960-luvulta, joka puolestaan pohjaa klassikkoelokuvaan Seitsemän samuraita
Musiikki: James Horner & Simon Franglen
Pääosissa: Denzel Washington, Chris Pratt, Ethan Hawke, Byung-hun Lee, Vincent D'Onofrio, Manuel Garcia-Rulfo, Martin Sensmeier, Haley Bennett, Peter Sarsgaard, Matt Bomer & Luke Grimes
Kesto: 2h 13min
Ikäraja: 16

Häikäilemätön bisnesmies Bartholomew Bogue (Sarsgaard) saapuu terrorisoimaan pientä kaivoskylää, Rose Creekiä. Hän ottaa paikan väkivalloin haltuunsa ja surmaa vastarintaa yrittävät kylän miehet, muun muassa Emma Cullenin (Bennett) puolison Matthew:n (Bomer). Emma pakenee ystävänsä Teddyn (Grimes) kanssa lähimpään kylään etsimään apua oman kylänsä ahdinkoon. Kuultuaan rikollismielisen Boguen osallisuudesta, saavat he viimein puolelleen oikeudenpuolustaja Sam Chisolmin (Washington), joka alkaa värvätä lahjakkaita miehiä kaupungin pelastusmissioon. Värikkääseen ja sekalaiseen joukkoon saadaan haalittua kasaan lopulta seitsemän hyvinkin erilaista miestä aina korttipelurista (Pratt) yksinäiseen comanche-soturiin (Sensmeier).

Magnificent Sevenin aikaisempaa versiota en ole onnistunut vielä näkemään, vaikka tätä nykyä länkkärit hyvin paljon kiinnostavatkin. Ihan alkuperäinen tarinan lähde on elokuvaklassikossa Seitsemän samuraita, jota en ole myöskään läpi katsonut, mutta se on sitten jo toisenlainen rupeama ja vaatii ehkä himpun verran enemmän mielentilalta. Magnificent Seven sijoittui katselussamme kolmen maratonin viimeiseksi elokuvaksi, edeltäen Austen kuvan Love & Friendshipin ja kotimaisen Varpun. Järjestys oli todella hyvä, sillä ensimmäinen oli tarpeeksi kevyt ja lyhyt, keskimmäisessä oli eniten vakavuutta löydettävissä ja sitten pääsi vielä laittamaan aivot viihteellisempään asentoon, mutta ei suinkaan narikkaan. Magnificentin jälkeen kyllä maratonin jäljet huomasi viimein istumalihasten auttamattomasta kolotuksesta. 

Magnificent Seven koukutti tosi nopeasti mukaansa ja vaikka valmiiksi olin jo tosi kiinnostunut elokuvasta, en ollut ihan varma kuinka tasokas länkkäri kyseessä onkaan. Olisiko ollut peräti se ensimmäinen "we ride!"-tyyppinen hetki, jolloin iski kunnolla se "tämä on ihan mahtavaa"-fiilis. Tykkäsin siis todella, ei nyt ihan horjuta niitä kärkisuosikkejani lännenelokuvista, mutta kyllä tässä oli erittäin paljon niitä asioita, mitä kuuluu tälläisissä olla. Juonikuvio on sopivan simppeli, mutta yksityiskohdat on toteutuksessa varsin hiottuja ja ennen kaikkea se fiilis vain on kohdallaan. Tuntuu siltä, että kun porukka ampaisee laukkaan, niin pölypilvi pelmahtaa katsomoon hetkenä minä hyvänsä. 

Mahtavassa seiskassa on tietysti siinä mielessä pelkistettyjä hahmoja, että kenenkään elämänkertaa ei nyt ehditä kelata, mutta kaikissa on kyllä sitä jotain. Mielenkiintoisimpia aspekteja hahmojen puolelta on kyllä näiden vanhempien herrojen, Chisolmin ja Goodnight Robicheaux:n (Hawke) yhteinen menneisyys sekä tietenkin viimeisenä mainitun toveruus Billy Rocksin (Lee) kanssa. Monessa hahmossa on jotain ennestään tuttua, mutta ei sillä tavalla, että ne tuntuisivat liikaa toisinnoilta, vaan pelkästään kaikessa hyvässä. Keskenään sopivan eriävät, ei vaan ulkoisesti ja tekemisiltään, vaan selvästi osalla on motivaatiotkin eri suuntaisia. Lopputulemassa on body countin osalta ihan mielenkiintoista millainen kokoonpano päätyy multiin ja millainen jatkaa laukkaa auringonlaskuun. 

The Magnificent Seven on ehta seikkailunmakuinen länkkäri, jossa hiekka pöllyää ja hylsyt lentää. Ihan mahtava.

Southpaw

Ohjaaja: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Kurt Sutter
Musiikki: James Horner
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Rachel McAdamns, Forest Whitaker, Curtis "50 cent" Jackson, Oona Laurence, Naomie Harris, Victor Ortiz, Miguel Gomez, Beau Knapp, Rita Ora, Clare Foley, Skylan Brooks & Malcolm Mays
Kesto: 2h 3min
Ikäraja: 16

Billy Hope (Gyllenhaal) on kovan luokan ammattinyrkkeilijä, jonka nousujohteinen ura on mahdollistanut myös maallisen mammonan. Ylellisyyksistä ja taloudellisesta turvasta nauttivat lisäksi vaimo Maureen (McAdams) ja tytär Leila (Laurence). Menestyksen varjopuolena on fyysisen kivun lisäksi läheisille koituva henkinen tuska. Varsinkin Maureen olisi valmis jo pitämään taukoa nähdessään miten kisat vaikuttavat pikkuhiljaa miehensä psyykkeeseen, mutta manageri olisi taas asioista toista mieltä. Päätöksiä ei kuitenkaan ehditä tekemään loppuun asti, sillä Hopen maailma ehtii romahtaa henkilökohtaisen tragedian vuoksi. Hädän hetkellä Hope huomaa läheisiksi luulemansa ihmisten vain kaikkoavan kauemmaksi hänen luotaan ja menetyksen kierre vain pahenee. Hope löytää itsensä täysin pohjalta, nujerrettuna ja kaiken menettäneenä. Tyttärensä tähden hänen on kuitenkin noustava pohjalta.

Southpaw:ta en olisi tajunnut mennä katsomaan, jollei kollega sitä olisi ehdottanut. Ennakkokäsitykseni elokuvasta oli, että se olisi pitkän kaavan mukainen hieman jopa pitkästyttävä nyrkkeilyelokuva, eikä todellakaan itselleni ominta katsottavaa. Meinasin oikeasti harkita vielä eri elokuvan katsomista, joka olisi samoihin aikoihin alkanut, mutta onneksi en vaihtanut lennossa! Southpaw ei ollut pitkäveteistä nähnytkään, eikä kestokaan tuntunut yhtään missään (eihän se edes pitkä elokuva olekaan), kun elokuva vaan vei mukanaan. Itse pidin elokuvasta niin paljon, että se kyllä nousi jopa tämän hetken leffateatteritarjonnan ykköseksi. Asiaan vaikuttaa varmasti myös se, että jossain kohtaa huomasin elokuvan haiskahtavan vahvasti Oscareiltakin. 

Hirmuisesti en ole muita nyrkkeilyelokuvia nähnyt, vaikka pikaisen koluamisen jälkeen, niitähän on tullut ulos tasaisin väliajoin (viimeisimpiä mm. Million Dollar Baby, Taistelija, Legendat kehässä). Vertailukohtia ei siis paljon ole, mutta perusjuonihan tässä elokuvassa on aivan tuttua kauraa: päähenkilö syöstään alas, häneltä viedään kaikki, kunnes hän tekee kaikkien vaikeuksien kautta nousun jälleen huipuille. Tutusta juonesta ja ennalta-arvattavuudesta huolimatta (minä en kyllä taaskaan arvannut, koska uppouduin hetkeen) elokuva tekee pienen pieniä poikkeuksia matkan varrella. Yksi tälläinen on ns. loppukohtaamisen käsittely, sillä siitä ei tehdä sellaista hyvä vs. paha numeroa kuin odottaisi. Päähenkilön motivaatiotkin on haettu hieman eri kautta, eikä kosto ole se päällimmäisin. 

Tärkein elementti elokuvassa on kuitenkin sen välittämä tunne, se on aidosti koskettavaa draamaa. Päähenkilön vaikeuksista ei ole venytetty mitään suurta ja liioiteltua kärsimysnäytelmää, vaan kaikessa karuudessaan, se on silti realistista. Muutkin hahmot on otettu huomioon ja mietitty heidän kokemuksensa suhteessa päähenkilöön. Kaikista dynaamisin näistä on Billyn suhde tyttäreensä ja sen saaminen takaisin. Molempien tuntemukset ja reaktiot ovat täysin ymmärrettäviä ja samaistuttavia. Pitkästä aikaa huomioni kiinnittyi myös kuvasymboliikan käyttöön, joista selkein oli Billyn ensisaapuminen Tickin salille hänen noustessa pimeässä portaikossa valoa kohti. Nostaisin esille myös kuvauksessa käytetyt onnistuneet hidastukset ja esimerkiksi kuvakulmat, joissa tuntuu, että olet itse kuvaamassa matsia.

Jake Gyllenhaalia käy oikeastaan jo sääliksi, koska hän tekee todella todella todella upean roolisuorituksen, jota voisi luonnehtia jotakuinkin täydelliseksi. Fyysisen näyttelemisen saralla pystyy tuntemaan toki iskut itse matsitilanteessa, mutta myös matsien jälkeen jokaisen vihlaisun pienestä käden nostostakin. Henkinen puoli tulee esiin jo pienen pienistä kasvojen eleistä ja varsinkin silmistä. Sääliksi käy siksi, että jos nyt ehdokkuus irtoaa, on häntä vastassa erittäin suurella todennäköisyydellä Eddie Redmayne elokuvasta Danish Girl..., jolloin kellään ei ole mitään jakoa. Rachel McAdams ja etenkin nuori Oona Laurence tekevät erittäin hyvää jälkeä hekin. Sivuosista nostaisin kuitenkin esille potentiaalisena sivuosapysti-ehdokkaana Forest Whitakerin, joka on erittäin sympaattinen ja karismaattinen paljon nähneen Tickin roolissa. 

Southpaw on hieno ja liikuttava nyrkkeilydraama, josta allekirjoittanut povaisi kovasti ns. Oscar-elokuvaa.

Koska trailerit spoilaa taas liikaa, laitan tähän Eminemin Phenomenal-biisin elokuvasta:

 


P.S. Tämä on viimeinen elokuva, johon edesmennyt James Horner ehti säveltää musiikin ennen kuolemaansa